8. heinäkuuta 2019

Wien vuonna 1937


Tämän kirjan valitsin kansikuvan perusteella. Tuttu hahmo kädessään sikari ja kirjan nimi Tupakkakauppias. Takakansi lupaa kertomusta vuoden 1937 Wienistä, ja koska sivumääräkin on kohtuullinen, päätin ottaa sen lainaksi.

Kun 17-vuotias maalaispoika muuttaa Wieniin, hän rakastuu palavasti ja epätoivoisesti, pettyy katkerasti, työskentelee oppipoikana tupakkakaupassa, tutustuu Freudiin ja keskustelee tämän kuuluisan ja outoa hoitokeinoa käyttävän lääkärin kanssa.

Freudin asunnon Berggasse nro 19 lähellä sijaitsevassa tupakkakaupassa käydään keskustelu, joka paljastaa, että tohtori ja hänen outo hoitonsa tunnetaan jo laajasti.

”Hän oli professori Sigmund Freud”, Otto Trsnjek vastasi ja istuutui äkäisesti tuoliinsa.
”Se puoskari”, Franzilta pääsi hieman kauhistuneella äänellä. Totta kai hän oli kuullut Sigmund Freudista. Professorin maine ei ollut kiirinyt ainoastaan maailman kauimmaiseen kolkkaan, vaan jopa Salzkammergutiin, jossa se oli herättänyt sikäläisissä ennen kaikkea välinpitämättömiä mielikuvia. Puhuttiin kauhistuttavista vieteistä, rahvaanomaisista vieteistä, sudenlailla ulvovista potilaista ja vastaanotoilla tapahtuvista aina laajenevista tunnistuksista.
”Juuri se”, Otto Trsnjek vastasi. ”Mutta hän taitaa paljon muutakin kuin rikkaiden hölmöjen aivokoppien korjauksia.”
Joka tapauksessa hän käsittelee potilaitaan koskematta näihin, päinvastoin kuin muu lääkärikunta tekee. Vaikkakin: hän kyllä koskettaa heitä, mutta ei käsillään.”

Oppipojan ja Freudin välinen kohtaaminen on puhdasta, taitavaa fiktiota. Samoin kirjeenvaihto äidin ja nuoren pojan välillä, mutta miten viisaasti äiti lohduttaakaan sydänsurujen musertamaa poikaa.

”Sydämeni murtuu, kun saan lukea, että olet joskus surullinen. Mitä minun pitäisi sanoa sinulle? On yhtä monta surullisuuden lajia kuin on elinhetkiä. Ja kentie vielä muutama enemmän. Sen tähden ei ole tärkeä tietää, mistä mikin surumielisyys johtuu. Se kuuluu elämäämme. Jos minulta kysyt, ovat myös eläimet surullisia. Ja kenties myös puut. Mutta kivet eivät ole. Ne ovat vain paikoillaan eivätkä tee mitään. Mutta kuka senkin mukamas tietää?”

Kaiken arkipäiväisen jutustelun rinnalla kulkee kirjassa julma historiallinen fakta. Muutama vuosi sitten kävin Wienin matkallani Freudin kotimuseossa ja näin sen läheisyydessä muistomerkin, jossa kerrottiin kyseisellä paikalla sijainneen Gestapon päämaja. Vuonna 1938 vanha hieno Hotel  Metropole muutettiin päämajaksi, jossa työskenteli noin 900 virkamiestä, joista 80 prosenttia oli rekrytoitu poliisivoimista. Kirjassa kuvataan muutaman päähenkilön käynnit päämajan kuulusteluissa. Arviolta siellä kävijöitä oli 40 000-50 000, ja hyvin monelle se oli portti keskitysleirille. Päämaja oli Berliinin jälkeen toiseksi suurin.

Joillekin lähtö Wienistä onnistui.

”Seuraavana iltapäivänä – 4. kesäkuuta 1938 – professori tohtori Sigmund Freud lähti hänen läheistensä ja perheenjäsentensä vähälukuisessa seurassa pois Wienistä, kaupungista, jossa hän oli viettänyt lähes kahdeksankymmentä vuotta elämästään, matkatakseen Orient Expressillä Pariisin kautta Lontooseen maanpakoon. Kaikki muodollisuudet oli hoidettu. Matkustusluvat oli myönnetty, valtakunnasta pakenemisvero, lähes kolmannes koko omaisuudesta, oli maksettu, ja suurin osa kodin irtaimistosta, huonekaluista ja antiikkiesineistä oli jo joko lastattu laivaan tai odotti jossakin varastossa Englantiin kuljetusta.”

En arvannut kirjaan tarttuessani, että parin vuosikymmenen takainen käyntini myös Lontoossa sijaitsevassa Freudin kotimuseossa tuli elävästi mieleen. Näin kaikki ne esineet, jotka Berggassen asunnosta puuttuivat: oli vain tyhjät huoneet ja kirjoja, uusia painoksia psykoanalyysin klassikoista.

Kirja oli koskettava kuvaus viattomuudesta ja nuoren pojan sankarillisesta teosta.

Lainaukset:
Robert Seethaler. Tupakkakauppias. LURRA Editions 2017