Siperian opetus

Adel Abidin (s. 1973, Bagdad, Irak
History Wipes -näyttely Ateneumissa
Historiamme kipupisteet
Ihmisenä olemisen vaikeus epävakaassa maailmassa
Kuva: HP

”Siperia on seutu joka ei ole paikka. Siperialla ei ole rajoja. Siperia on kielikuva ja mielentila.”

Näin alkaa Martti Anhavan essee, joka sai minut etsimään muutaman faktan tuosta paikasta, jonka kuulemme hokemassa: ”Kyllä Siperia opettaa.”

Siperialla ei todellakaan ole selkeitä maantieteellisiä rajoja, mutta suuri se on siitä huolimatta. Suurempi kuin Yhdysvallat ja Alaska yhteensä.

Sen historia on pitkä, luonto vaihteleva, ilmasto kylmä ja asutuksen väliset etäisyydet valtavia. Uralin taakse karkotettiin epäsopivaa väestöä samaan tapaan kuin Englannista Australiaan tai Ranskasta Pirunsaarelle. Kun kuolemantuomio poistettiin, rangaistus muutettiin elinikäiseksi pakkotyö- ja karkotustuomioksi. Näin saatiin ilmaista työvoimaa alueen suunnattomien luonnon rikkauksien hyödyntämiseen.

Rikosvangit, poliittiset vangit, maanpakolaisvangit ja rotuvainon uhrit ovat kärsineet eri pituisia rangaistuksia kovin erilaisissa olosuhteissa. Lievimmillään työvelvollisuus oli vain puolitoista tuntia päivässä ja siitäkin saattoi ostaa vapautuksen maksamalla korvauksen vartijalle. Matka karkotuspaikkaan sujui joidenkin kohdalla melko mukavasti.

”Monet dekabristit olivat maineikkaiden aatelissukujen vesoja minkä lisäksi heidän ylleen lankesi marttyyriuden hohdetta. Etappipaikoilla he saivat osakseen vähintäänkin huomaavaista kohtelua. Tobolskissa saattue johon Rosen kuului majoitettiin poliisimestarin vierashuoneisiin ja heitä kestittiin pari päivää olan takaa. Jollakin aamiaisella Rosen laski tarjolla olleen kahdellatoista eri tavalla valmistettua kalaa.”

Näissä olosuhteissa kohtasivat toisensa Venäjän taiteen ja tieteen merkittävät vaikuttajat, jotka olivat asettaneet sanansa sopimattomasti. Tälle ryhmälle oli luvallista hankkia kirjoja, tilata ulkomaisia sensuurin sallimia lehtiä, opiskella kieliä ja viettää suhteellisen mukavaa elämää, johon saattoi kuulua myös aviovaimon mukana oleminen. Millaiset muistot karkotusajasta (1914-1917) Tomskissa mahtoi jäädä P.O. Svinhufvudille. Mitä hän siellä oppi?

Vankileiri oli kirjailija Fjodor Dostojevskille paljon rankempi kokemus. Viisi vuotta ruumiillista työtä rangaistusvankien joukossa, valeteloitus, elämä ilman kirjoja ja niukalti kirjoitusvälineitä. Joitakin havaintoja hän kuitenkin saattoi kirjoittaa muistiin ja hyödyntää myöhemmin. Vankiloissa pidetään ilmiantoja ja vasikointia tuomittavana, mutta kirjailijan omat havainnot todistivat muuta.

”Dostojevski antaa kuitenkin ymmärtää että piireissä joissa hän vankina liikkui ilmiantoihin suhtauduttiin täysin asiaankuuluvana ilmiönä: jos joku sai hyötyä toisen ilmiantamisesta, hän antoi ilmi ja sillä hyvä, jälkiseurauksia ei kuulunut.”

Vankilaolosuhteet antoivat mahdollisuuden tehdä havaintoja ihmisen toiminnasta ääriolosuhteissa, joissa ystävyyssuhteita ei syntynyt, mistä se sitten johtuneekaan. Siperian opetus kirjailijalle oli oivallus ihmisen halusta ja kaipauksesta päästä vapaaksi. Siitä vangit puhuivat jatkuvasti. Loukkaantunutta lintua he hoivasivat pitkään päästääkseen sen lentokykyisenä vapaaksi. ”Vaikka sitten kuolisi, kunhan ei vankilassa.”

On useita venäläiskirjailijoita, jotka ovat kuvanneet vankileirejä. Mutta varsinaisesti tämän kirjallisuuden lajin toi kansainväliseen tietoisuuteen Aleksander Solzenitsy esikoisteoksellaan Ivan Denisovitsin päivä. Anhavan esseessä analysoidaan yksityiskohtaisesti myös muut vankileirien saaristoa kuvaavat teokset. Joten siirryn seuraavaan kohteeseen yrittäen ymmärtää, mitä Siperia todellakin opettaa.

Jatkan matkaa Mies kylmästä –esseen kyydissä Koillis-Siperiaan Kolyman alueelle. Kaivostoimintaa harjoitettiin vuonna 1938 ääriolosuhteissa: ruoka-annos 500 grammaa leipää, kuppi teetä ja kulhollinen keittoa. Näillä eväillä oli tehtävä kuudentoista tunnin työpäivä, jos työvelvollisuus jäi tavoitteesta, keittoa kulhossa oli vähemmän.

Odotin saavani vastaukset kysymyksiini: kuinka kylmä siellä todellisuudessa on, kylmyyskö on se paras opettaja.

”Pakkasta saattoi olla jopa kuusikymmentä astetta ja alueella tuuli miltei aina. Kun vankien vaatetuskin oli mitä oli, vartijoiden ei tarvinnut vaivautua rääkkäämään vankeja saadakseen nämä hengiltä.”

Vankien kuljettaminen etäisiin kohteisiin oli rankka.

”Käy ilmi että merimatkan aikana vangit olivat niskuroineet ja heidät oli taltutettu suihkuttamalla koppeihin kylmää vettä. Neljänkymmenen asteen pakkasessa ja Ohotanmeren tuulessa vesi puree kuin happo tai napalm.”

Luettuani muutaman esseen, ymmärrän ettei vankileirien opetus ole ihmistä muuttanut ainakaan parempaan suuntaan. Ystävyys ei voi kehittyä kuvatuissa  ääriolosuhteissa. On helppo päätyä Anhavan esittämään ajatukseen. Hän käyttää ilmiöstä, tunnetilasta sanaa närä, joka ymmärtääkseni on jotakin samanlaista kuin kauna – minulle tutumpi sana.

”Nälkäisessä ihmisessä on kylliksi lihaa enää närään, sitten kun hän ei enää mistään muusta piittaa.”

”Närä on sapenkarvaista, mieltä ja sisikuntaa vereslihalle korventavaa, kaikkialle ja kaikkeen suuntautuvaa kiukkua ja katkeruutta. Sopivan yllykkeen kohdatessaan närä purkautuu ärähdyksinä, puraisuina, ilkeytenä, häijyytenä.”

Kiinnostavia ovat Anhavan analysoinnit näiden monien vankileirien itse kokemien kirjailijoiden keskinäisistä suhteista. Kilpailua, kateutta ja katkeruutta. Ilmi tulee myös kärsimyksellä ylpeilyä, josta hän käyttää raamatullista kielikuvaa kärsimyksen korska.

En nyt muista ketkä julkisuuden henkilöt ovat meillä toistelleet tuota ”Kyllä Siperia opettaa”. Mutta mietin jatkossa, mitä puhuja sillä mahtaa tarkoittaa.

Lainaukset:

Martti Anhava: Siperia opettaa. iBooks 2018

Haaveilija

Antequerassa (Espanja) napattu kuva Cristóbal Toralin maalauksesta. Teoksen nimeä en ole merkinnyt muistiin, mutta voisihan se olla vaikka Haave. Kiinnostavia tauluja löytyy googlen avulla.

Oletko haaveilija vai tosikko? Otsikoksi valitsin haaveilijan; näin uskon vetoavani lukijoihin, jotka vaistonvaraisesti tuntevat kuuluvansa tähän ihmisryhmään. Eikö jokainen ole ensiksi kiinnostunut itsestään ja vasta sitten, kun omaa napaa on riittävästi kaiveltu, alkaa katse suuntautua tosikoiden puoleen.

”Ja tämänkin minä sanon, huolimatta siitä mitä sanoin aiemmin: onnellisia ovat haaveilijat ja kirottu on ihminen, joka silmänsä aukaisee.”

Näin se varmaan on. Karmea paikka tämä maailma onkin, ja oma elämäkin välillä synkkää ja raskasta. Mutta vielä raskaampaa se on niille, jotka silmät auki rävähtäneinä näkevät ympärillään vain epäkohtia ja puutteita. Tosikon katse rekisteröi kaiken vialla olevan, mutta joskus mietin mitä hän mahtaa nähdä itsessään, onko siihen suuntaan katse koskaan porautunut.

”Haaveilijat eivät meitä pelasta, eivätkä heidän opetuslapsensa, mutta ilman unia ja haaveilijoita olisi yllemme langennut kirous seitsemän kertaa raskaampi. Haaveilijoita on kiittäminen siitä, että me selväpäiset olemme vähemmän kivettyneitä ja epätoivoisia kuin olisimme ilman heitä.”

Tässä puhuja asettaa haaveilijan vastakohdaksi ”me selväpäiset”, mutta minä pidän kiinni omasta ajatuksestani; haaveilijan vastakohta on tosikko.

Lainaukset ovat israililaisen Amos Ozin kirjasta Juudas. Nuori raamatunkertomuksiin perehtynyt tutkija kuuntelee vanhuksen yksinpuhelua rakkaudesta, vihasta, juutalaisten ja arabien välisistä suhteista. Tapahtumapaikka on talvinen Jerusalem vuonna 1959. Nuori tutkija asuu vanhan miehen luona ja avustaa viisasta vanhusta päivittäisissä askareissa, mutta hänen tärkein tehtävänsä on kuunnella ja keskustella hoidettavansa kanssa.

”Oikeastaan rakkaus muistuttaa suuresti vihaa, se on lähempänä vihaa kuin suuri osa ihmisistä ymmärtää.  Kun sinä rakastat tai vihaat jotakuta, haluat kummassakin tapauksessa kiihkeästi tietää, missä hän kulloinkin on, kenen kanssa hän juuri nyt viettää aikaa, onko hänen hyvä vai paha olla, mitä hän tekee, mitä ajattelee, mitä pelkää.”

Vanhus jatkaa puhettaan ja siirtyy kuvailemaan miniänsä, Ataljan, edesmennyttä isää, joka oli tunnettu siionisti.

”Ataljan isä oli niitä ihmisiä, jotka uskovat kaikkien maailman riitojen olevan pelkkää väärinymmärrystä: hyppysellinen perheneuvontaa, ripaus ryhmäterapiaa, tippa tai kaksi tahdonvoimaa – ja niin olemme kaikki sydämen ja sielun veljiä, ihan kuin epäsopua ei olisi koskaan ollutkaan. Hän oli niitä, joiden mielestä riitapukarien tarvitsee vain tuntea toisensa paremmin ja he alkavat pitää toisistaan.”

Uskon monenlaiseen terapiaan ja sen hyvää tekevään vaikutukseen, mutta ripaus ei riitä. Prosessi on pitkä ja edellyttää sitoutumista vähentään vuodeksi, usein vielä pidemmäksi aikaa. Kun asiat ovat solmussa joko henkilökohtaisessa elämässä tai laajemmissa ympyröissä, kyse on esimerkiksi tämän kaltaisista ongelmista, jotka vanhus kuvaa näin.

”Minä puolestani sanon sinulle, rakas ystävä, että kun kaksi miestä rakastaa samaa naista tai kaksi kansaa vaatii itselleen samaa maata – vaikka he joisivat virroittain kahvia, eivät suuret vedet voi heidän vihaansa sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan.”

Oz on kirjailija, jonka teoksia on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Hän työskentelee rauhan puolesta ja tavoittelee tilannetta, jossa arabit ja juutalaiset voisivat elää rauhassa rinnakkain. Perimmältään on kysymys empatiasta, kyvystä ymmärtää toista ihmistä. Kirjallisuus on oivallinen väline empatiakyvyn kehittämiseen.

Kirjan vanhus ohjaa nuorta tutkijaa kirjallisuuden pariin.

”Olemme puhuneet tänään jo kylliksi, nyt tahdon lukea rauhassa Gogolia. Tartun Gogoliin aina uudestaan joka toinen tai kolmas vuosi. Hän tiesi ihmisluonnosta melkein kaiken, mitä tiedettävissä on. Tiesi ja kieriskeli naurusta. Mutta älä sinä lue häntä. Lue Tolstoita. Hän sopii sinulle paljon paremmin. Ojennatko tyynyn siitä sohvalta. Noin, kiitos. Asettaisitko sen selkäni taakse. Kiitos sinulle. Haaveilijoille, jotka lukevat, Tolstoi on vertaansa vailla.”

Viisaita ovat vanhemmat, jotka ohjaavat lapsensa kirjallisuuden piiriin.

Lainaukset:

Amos Oz: Juudas. Tammi, 2018