9. helmikuuta 2020

Tikkuri



Kiinnostava sana, jonka selittämiseen tarvitaan vähän ruotsin kielen taitoa. Tikku on ruotsiksi en sticka. Tikkuri viittaa tekijään, siis olisiko se sama kuin en stickare. Mutta eihän se nyt näin yksinkertaista voi olla. Makkaratikku on tikku, jonka nokassa heilutellaan nuotion päällä kärvistelevää makkaranpalaa. Sitten on vielä olemassa silmätikku ja siihen liittyvä uhkaus: ”Tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.”

Makkaratikkuri siis paistaa nuotiolla makkaraa ja silmätikkuri muistelee ikävässä sävyssä menneitä.

Sana en sticka tuo käsityöihmiselle ensimmäiseksi mieleen sanan puikko. Ja mitä puikolla tehdään? Kudotaan tietenkin tai neulotaan, murrealueesta riippuen. Minä kudon. Kudoin paljon puseroita, villatakkeja jopa mekkoja aina siihen saakka kunnes ranteet kipeytyivät. Oli tehtävä valinta: puikot tai hiiri. Uusi teknologia astui elämääni 80-luvulla: näppäimistö ja myöhemmin hiiri sekä huono ergonomia yhdessä pakottivat vähentämään puikkojen heiluttelua. Viimeiset hankkeet tällä elämän saralla olivat lastenlasten pikku neuleet. 

Nyt hiiren napsuttelun sijaan käytän runsaasti oikean käden etusormea ja odotan tuleeko kulumia, nivelrikkoja tai muuta ongelmaa. Ranteet toimivat hyvin, mutta kädet ovat levottomat ja kaipaavat jotakin puuhaa. Tämä siis johdantona uuteen haasteeseen eli tikkuriin.

YLE:n sivuilta bongasin tarinan Hailuodosta, jossa tikkuriperinne elää voimakkaana edelleen. Hämeestä saarelle muuttanut miespuolinen kunnanjohtaja on myös tarttunut puikkoihin ja opetellut hailuotolaisen tikkurin valmistamisen aivan kylmiltään. Hän siis rikkoi lasikaton.

Haluaisin tutustua tähän Perämeren saareen paikan päällä. Ainakin ennen kuin se kasvaa maannousun jatkuessa kiinni mantereeseen. Siis aikaa on matkan suunnitteluun. Samalla matkalla maistelisin Hailuodon perinneruokaa, siiasta valmistettua kalapottua. Vertailun vuoksi ottaisin Kallan lohikeiton makumuistot kieleni päälle.

Hailuodon historia on kiinnostava; sen synkin vaihe sijoittuu Isonvihan (1713-1721) aikaan. Tuolloin saarella asui pysyvästi noin 300 henkeä, mutta kahakoiden alkaessa mantereelta lähti suuri joukko ihmisiä pakoon  venäläisiä kasakoita; he kuvittelivat löytävänsä turvapaikan saaresta. Mutta toisin kävi. Yhden yön aikana syyskuussa 1714 kasakat surmasivat kirveellä 800 ihmistä. 

Tikkuri on edelleen käyttökelpoinen ja moneen tilanteeseen sopiva asuste.

”Tikkuröijy on ollut perinteisesti luotolaisten miesten työ- ja pyhäpaita, jota erityisesti kalastajat ovat käyttäneet kalastusreissuilla. Neule on ollut kalastajille perusvaate - erityisen hyvin kalastukseen sopiva - käytännöllinen työvaate, sillä luotolainen lämmittää märkänäkin. Juhliin on saatettu pukeutua parempaan tikkuriin, ja naimisiin on menty morsiamen neulomassa villapaidassa. Kalastajan häissä on pappikin voinut pukeutua tikkuröijyyn. Tikkureita on neulottu joka talossa, ja neulojina ovat olleet äidit ja tyttäret. Saaressa on ollut myös muutamia ammattineulojia, jotka ovat viipyneet talossa ruokapalkalla tikkuröijyn neulomisen viemän ajan. Mallia on otettu vanhoista neulepaidoista. Nykyisin luotolaista käyttävät sekä miehet että naiset. Niitä tehdään myös lapsille.”

Äidit ja tyttäret kutoivat perinteisen puseron siten, että siihen tuli jokin tunnistettava yksityiskohta. Kalastajan elämä saattoi päättyä merellä ja joskus kotiin lähetettiin vain hukkuneen päältä riisuttu tikkuriröijy tunnistamista varten.

Murre- ja kielirintamat ovat kiinnostavia. Hyvälle kapineelle löytyy useita nimiä. Edellä käytettiin neulepuserosta sanoja: tikkuri, tikkuriröijy, luotolainen. 

Tässä vielä muistelu omasta elinpiiristäni. Äitini muutti 1940-luvulla Kokkolasta Hämeeseen ja ensimmäisellä kauppareissullaan pyytäessään saada ostaa porstan, pettyi pahasti. Kauppias pyöritteli päätään, sanoi, että ei meillä sellaista ole. Äiti kertoi ajatelleensa, että kyllä on ikävä ihminen, näin että myyjän selän takana olevalla hyllyllä oli juuri sellainen harja, (= en borsta).

Rannikkoseudulla vietin 60-luvulla entisen poikaystäväni kanssa kesiä. Sisällä istuskelun jälkeen siirryttiin kartanolle. Tätä hän ihmetteli hiljaa mielessään pohtien, että miten kauas sitä nyt lähdetään. Todellisuudessa mentiin vain omalle pihalle. Ute på gården. 

Levottomat käteni kaipaavat tekemistä, ja vakavasti pohdin tikkurihankkeeseen ryhtymistä.

Lähteet ja lainaukset: Wikipedia



  

1. helmikuuta 2020

Pyhimys



Kirja, joka vie jonkin tuntemattoman aiheen äärelle, on antoisa lukukokemus. Jos kirja on vielä hyvin kirjoitettu, tiivis ja monitasoinen, sen lukee mielellään kahteen kertaan. Näin tein Joel Haahtelan kirjan Adèlen kysymys kanssa.

Päähenkilö viettää Pyreneitten vuoristoalueella sijaitsevassa luostarissa kolme viikkoa selvitellen 1100-luvulla pyhimykseksi julistetun nuoren naisen kanonisointiin liittyviä dokumentteja. Pyhimykseksi julistaminen on pitkä prosessi, jossa kerätään tietoja kyseisen henkilön tekemistä laupeudentöistä, ihmeistä ja elämän vaiheista. Kuullaan todistajia ja silminnäkijöitä.

Katolisen kirkon ajoilta on myös meillä maallistuneilla protestanteilla kuitenkin säilynyt perinteitä, jotka nojaavat katolisen kirkon pyhimyksiin. Lucia, jota juhlistetaan joulukuussa Lucia-kulkueessa, on pyhimykseksi julistettu hahmo. 

Katolisen kirkon toimintaan kuuluu edelleen kanonisointi eli pyhimykseksi julistaminen. Kalkutan köyhien auttaja äiti Teresa, joka kuoli vuonna 1997, on tällä hetkellä kanonisointiprosessissa. Hänet on julistettu vuonna 2003 autuaaksi, mikä on ensimmäinen askel pyhimykseksi julistamisen suuntaan.

Mutta takaisin lukemaani kirjaan, jonka nimi voisi olla myös putoaminen. Adèlen ja päähenkilön äidin putoaminen tai hyppääminen ovat kirjan pohdintojen kohde. Taitavasti toisiinsa sidottua kerrontaa.

”Sitten veli Paul kertoo, että Pyhä Adèle on kaikkien haavoittuneiden ystävä ja hänessä on valtava voima. On nimittäin ihmisiä, joiden tarvitsevuus on loputonta, eikä mikään voi täyttää aukkoa heidän sisällään. Heidän sydämensä imee kaiken itseensä, eikä silti umpeudu koskaan kokonaiseksi. Mutta on myös ihmisiä, joista valuu yli. He ovat niin täynnä, että heidän voimaansa riittää muille ja he luovuttavat sitä maailmaan.”

Pyhimyksiin uskominen haastaa ajattelumme rajoja: tapahtuuko ihmeitä, onko aina olemassa syy ja seuraus. 

Päähenkilön huolestuneet ajatukset liittyvät omaan poikaan, Johannekseen, hänen huonosti sujuvaan opiskeluun, ahdistuneisuuteen. On runsaasti sellaista aineetonta perintöä isovanhemmilta lapsille, jonka siirtymistä ei voi testamentissa luovuttaa tai siirtää jälkipolville, mutta kuitenkin se on nähtävissä pelokkuutena, vihana, katkeruutena, uskona, toivona ja luottamuksena.

 ”Pohjimmiltani olin varma, että minun oma pelkoni oli siirtynyt Johannekseen; että se mikä oli aikoinaan elänyt äidissäni, oli tarttunut Joonakseen jollakin kummallisella ylisukupolvisella manööverillä. Olin rakentanut poikaani vuosien varrella, kirjoittanut sen hänen sisäänsä ja alkanut elää sitä todeksi. Ja koska Joonas oli minun poikani ja samalla minulle lojaali, hän oli ottanut pelon vaivihkaa omakseen, kuin surkean lahjan isältään.”

Kolmen viikon ajan päähenkilö elää luostarin sääntöjen ja päiväjärjestyksen mukaan. Hän keskustelee veli Paulin kanssa myös ihmeistä.

”Veli Pauli kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.”

Onko romaanissa kerrotut yksityiskohdat Adèlesta totta. Sehän pitää tarkistaa. Pyhimysluettelosta ei löydy tämän nimistä henkilöä, joten tarina on fiktiota. Sen sijaan tarkistin pyhimysluettelosta, kenen pyhimyksen muistopäivä on tänään 31. tammikuuta. Löytyi kiinnostava henkilö; pappi Giovanni Bosco. Hänet julistettiin pyhimykseksi 1934 ja hänen ansionsa liittyvät Torinossa asuvien köyhien ja laiminlyötyjen poikien auttamiseen. Hänen toimestaan perustettiin ammattikouluja ja suojapaikkoja myös tytöille. Hänen perustamansa sääntökunta ylläpitää noin tuhatta ammattikoulua, poikakotia ja opettajaseminaaria.

Lainaukset:
Joel Haahtela. Adèlen kysymys. Otava 2019