28. elokuuta 2017

Elokuu


Mitä puut tekevät elokuussa

Vielä on muutama päivä jäljellä ihmetellä sitä, mitä puut tekevät elokuussa. Koska en ole luonnontieteilijä luotan täysin siihen tarinaan, jonka Leena Krohn kehittelee kertomuksessaan. Hyvässä sadussa ja tarinassa on juoni, jännite ja opetus.

Kertomuksen päähenkilöt ovat apteekkari ja Aapeli. Apteekkari on hieman erikoinen, joidenkin paikallisten asukkaiden mielestä jopa ansainnut lisänimen Hullu Apteekkari, mutta yhtä kaikki, hän rakasti puita ja huolehti niistä.

”Se vain oli tärkeää, että niiden juuret saivat juoda maan mehua, ja latvat tähden valoa.”

Kylässä asui monenlaista väkeä, myös nuoria, poikia ja tyttöjä. Paluumatkalla tansseista sattui kerran ikävä välikohtaus, jossa pojat ilmeisesti turhautumistaan purkaakseen ryhtyivät heittelemään lumipalloja. Aapon heittämä pallo osui apteekkarin kasvihuoneeseen rikkoen sen. Tästä oli kasveille surulliset seuraukset kuten kuvitella saattaa.

Kului muutamia vuosia, Aapon ja apteekkarin tiet kohtasivat. Koska kertomus on hienosti kirjoitettu kokonaisuus, jätän yksityiskohdat kuvailematta toivoen, että joskus otat kirjan käteesi ja nautit sen sadunomaisesta viehätyksestä.

”He seisoivat nyt ulkona puutarhassa, ja poika paleli. Helle oli päättynyt. Keltainen lehti putosi hänen jalkoihinsa.
- Puut tekevät elokuussa juuria, apteekkari sanoi. – Kukan tieto on siemenessä. Ja siemen on ajan kello. Siinä on historia ja tuleva aika.”

Apteekkarin tapaaminen kasvokkain palautti Aapon mieleen lumipallon ja särkyneen kasvihuoneen. Hänelle tuli polttava tarve tunnustaa paha tekonsa, mutta apteekkari totesi tietäneensä koko ajan, kuka heittäjä oli, eikä asiaan enää palattu. Sen sijaan tapaaminen jatkui näin.

”Apteekkari ojensi pojalle avoimen kämmenensä. Siinä oli pieni terho, yksi ainoa.
- He panevat sen ruukkuun ja kastelevat ja odottavat, apteekkari sanoi.
- Onko se tammenterho? Aapeli kysyi.
- Se on myös kello, apteekkari sanoi.
- Kelloko?
- Ajan kello. Hän helistää sitä, apteekkari sanoi. – Siellä rapisee historia. Siellä odottaa ulospääsyä tulevaisuus. Ne ovat yhdessä ja samassa rasiassa.
Poika helisteli ja kuuli pienen tikittävän äänen.
- Se on ikuisuuden ääni, apteekkari sanoi. – Tästä terhosta kasvaa Yggdrasil-puu. Sen suurempaa puuta ei ole. He näkevät sen taimen, mutta heidän jälkeläisensä tulevat istumaan sen varjossa. Joka elokuu sen juuret työntyvät yhä syvemmälle multaan. Ja heidän jälkeläisensä sanovat: ”Meidän esivanhempamme istuttivat tämän puun.”
- Niinkö he sanovat? Aapeli kysyi. – Tarkoittavatko he meitä? Minua ja Anniinaa?
- Heitäpä hyvinkin, apteekkari sanoi.”

Syksy on suotuisaa aikaa istuttaa puita ja pensaita, vielä ehtii laittaa jotakin uutta kasvamaan. Aamupäiväni vierähti mukavasti kun ryhdyin selvittelemään, voiko tammenterhosta kasvattaa Yggdrasil-puun. Mietintä syveni puusymboliikkaan ja ihmisen vertautumiseen puuhun. Mainio tietolähde aivan sormenpäiden päässä, sinullakin.

Lainaus
Leena Krohn. Mitä puut tekevät elokuussa – Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille. WSOY 2000











21. elokuuta 2017

Filosofiaa ja kävelyä


Filosofia ja kävely ovat pikaisesti ajateltuna kovin kaukana toisistaan, mutta kun asiasta kirjoittaa mainion kirjan Pariisin yliopiston filosofian professori, vakuuttuu asioiden läheisestä suhteesta.

Filosofian perustietoihin kuuluu tuntea nimeltä ainakin filosofit: Aristoles, Platon, Kant ja Nietzsche. Näistä mainituista tunnetuin kävelijä oli Kant, jonka elämä oli kaikin puolin suunnitelmallista ja säännöllistä. Kävelyreitti oli aina sama ja kesti tunnin kello 17-18. Hän käveli reitin aina yksin, koska halusi hengittää nenän kautta ja matkaseuralaisen kanssa keskustelu olisi pakottanut avaamaan suun häiriten nenän kautta hengittämistä. Terveydelliset motiivit sulkivat pois myös kaikki muut vaikuttimet. Kävely oli siis monotonista liikettä: jalka siirrettiin toisen eteen. Mutta kun on kysymys kävelyn filosofiasta asialla on syvällinen merkitys. Kävelyn yksitoikkoisuus on nimittäin lääke ikävystymistä vastaa. Maallikko ajattelee asian olevan päinvastoin. Siispä lainaus professorin kirjasta:

”Ikävä on sitä, että kehon liikkumattomuus ja ajatusten tyhjyys kohtaavat. Kävelyn toisto hävittää tylsyyden, koska tämä ei enää saa vahvistusta ruumiin kyllästyneisyydestä eikä voi ammentaa huumettaan saamattoman alakulon äärettömästä spiraalista. Ikävystynyt etsii koko ajan jotakin tekemistä, vaikka kaikki liikkeet tuntuvatkin hänestä turhanpäiväisiltä.”

Perustelut ovat vakuuttavia ja testasin asian käytännössä. On todella viisasta lähteä kävelemään ja tunnin retki tuttuja polkuja pitkin jotenkin helpotti ikävystymisen tunnetta.  Palattuani kotiin en lysähtänytkään television eteen, vaan aloin naputella kirjaimia toisen toisensa perään ja kas kummaa tästähän alkoi muotoutua lauseita.

”Kävellessä on aina jotakin tekemistä: kävelemistä. Tai oikeastaan ei ole enää mitään tekemistä, koska yksinomaan kävellään, ja heti kun ehditään johonkin paikkaan tai selvitään jostakin matkasta, voidaan vain jatkaa kulkemista.”

Sanotaan, että yksitoikkoinen toisto vapauttaa ajatukset. Ruumis toistaa samaa liikettä ja kaikki tapahtuu täysin automaattisesti. Mieli virittyy valmiustilaan ja ajatukset alkavat pulpahdella. Kantilla kurinalainen kävely tuotti terveydellisen hyödyn lisäksi korkean iän ja valtavan kirjallisen tuotannon.

Ei meistä kaikista ole filosofeiksi tai jättiläismäisen kirjallisen tuotannon luojiksi, mutta aina kannattaa ponnistella kävelemisen puolesta.

”Kuri on sitä, että selviää mahdottomasta toistamalla itsepäisesti sitä, mikä on mahdollista.”

Kant syntyi ja kuoli Königsbergissä, hän ei poistunut kaupungista, eikä matkustellut. Hänen elämänsä oli niin säännöllistä, että häntä kutsuttiin ”Königsbergin kelloksi”.

Myös Nietzsche oli hyvä kävelijä, jota asiaa hän myös itse korosti. Hänelle se ei ollut terveydelliseltä kannalta tärkeää kuten Kantille, mutta muodosti koko hänen tuotantonsa perustan. Nietzschelle käveleminen ulkoilmassa tarkoitti useiden tuntien, jopa kahdeksan tunnin pituisia kävelyretkiä vaihtelevissa maisemissa: vuoristossa, kaupungeissa ja maaseudulla. Hän kirjoitti:

”Istukaa niin vähän kuin mahdollista; antakaa arvoa vain sellaisille ajatuksille, jotka ovat syntyneet kuljeskellessanne vapaasti ulkosalla. Istuminen ei ole hyväksi lihaksillekaan, ja kaikki ennakkoluulot saavat alkunsa suolistosta. Olen ennenkin todennut, että liiallinen istumatyö on todellista syntiä pyhää henkeä vastaan.”

Merkittävän kirjallisen tuotantonsa Nietzsche laati kymmenen vuoden aikana, pitkä ja vaikea sairaus vei hänet lopulta täydelliseen lamaantumiseen ja työkyvyn menettämiseen. Hänen teostensa lähteenä  eivät olleet muiden kirjoittamat kirjat tai kirjastojen hämärä, ummehtunut haju, lainaukset ja viittaukset toisten teksteihin. Tämä kuvaus virkistää mieltäni ja haastaa blogistin miettimään omaa tapaansa lainailla ja viittailla muiden teksteihin. Onko tässä mitään tolkkua?

”Se, joka kirjoittaa kävellessään, on päinvastoin vapaa kahleista; hänen ajattelunsa ei ole toisten niteiden orja, sitä eivät varmistukset paina, se ei ole toisten ajattelun raskauttamaa. Ei ole mitään tilivelvollisuutta, kenellekään. Voi vain ajatella, päätellä ja päättää. Sellainen ajattelu syntyy liikkeestä, ponnistuksesta. Siinä aistii kehon kimmoisuuden, tanssiliikkeet. Se sisältää ja ilmentää energiaa, ruumiinhypähdyksiä.”

Olen kirjaston kirjan varassa tätä tekstiä koostanut ja lainausaika on rajallinen. Ajatuksia herättäviä kohtia on runsaasti ja harkitsen oman kappaleen hankkimista. Evääksi syksyiseen maisemaan suuntautuvalle kävelyretkelle vielä tämä:

"On varhaisen aamun hiljaisuus. Syksyllä on lähdettävä liikkeelle hyvin aikaisin, jos matka on pitkä. Ulkona kaikki on purppuraista, valo matelee punakeltaisten lehtien alla. Tämä on valpasta hiljaisuutta. Kävelemme hiljaa suurten, tummien puiden välissä, joita yön hento sini vielä verhoaa. Melkein pelkäämme, että herätämme ne. Kaikki kuiskii heiveröisesti.”

Lainaukset: Frédéric Gros: Kävelyn filosofiaa. Basam books, 2015