Muisto haalistuu

Ihminen on tarina, sepitelmä, pienten ja suurten sattumusten kooste. Kun nämä sattumukset muodostavat yhtenäisen kertomuksen, loogisen, kronologisen ketjun, ihmisen on mahdollista elää sopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Mutta kertomukseen voi tulla katkoksia ja vääristymiä, jotakin putoaa pois, kun ehjä ketju katkeaa kuin helminauha. Moniväriset helmet vierivät lattialle, josta ne poimitaan ja pujotetaan nauhaksi uudelleen. Helmien alkuperäinen järjestys muuttuu, ja osa helmistä vierii piiloon ja jää poimimatta.

Muistisairaus on tila, joka etenee vääjäämättä söisimme tai joisimme kuinka terveellisesti ja järkevästi tahansa. Kukaan ei ole sitä itselleen tietoisesti hankkinut, eikä siihen löydy parantavaa lääkettä. Sairaus on niin yleinen, että tuskin löytyy ketään jonka lähipiirissä ei olisi  muistisairasta henkilöä.

Teatteri Avoimissa Ovissa on syksyn ohjelmistossa Anneli Kannon kirjaan Pala palalta pois. Kertomuksia Alzheimerin taudista perustuva näytelmä. Näytelmässä kuvataan 85-vuotiaan äidin ja hänen tyttärensä vuosia kestänyt kamppailu asiallisen hoidon puolesta. Kirjailijan kyky kuvata kaikki ne epäkohdat, puutteet ja omaishoitajan väsyminen perustuvat hänen omaan kokemukseensa ja muistiinpanoihin, joita hän teki sairauden eri vaiheissa. Näytelmä ei ole kaunis, se kuvaa tilanteen raadollisena ja rujona. Se on oikeastaan hätähuuto päättäjille: älkää jättäkö muistisairasta yksin ja omaishoitajaa väsymään taakkansa alle.

Näytelmässä jäin kaipaamaan sairastuneen näkökulmaa. Sairaus antaa merkkejä itsestään paljon ennen varsinaisen diagnoosin saamista. Mitä nämä ”hälytysmerkit” ovat, millaisena  sairas itse kokee tilanteensa. Näkökulma sairastuneen ihmisen sisäiseen maailmaan, joka tietysti sairauden myöhäisvaiheessa on fiktiivinen, on mielestäni saavutettu Lisa Genovan romaanissa Edelleen Alice.

"Jo silloin, yli vuotta aikaisemmin, hänen päässään, korvien tienoilla, kuristui hermosoluja kuoliaaksi niin hiljaa ettei hän sitä kuullut. Jotkut voisivat väittää että kaikki meni niin katalasti vikaan, että hermosolut itse käynnistivät omaan tuhoonsa johtavan tapahtumaketjun. Oli se sitten molekyylimurha tai soluitsemurha, ne eivät kyenneet ennen kuolemaansa varoittamaan häntä siitä mitä oli tekeillä."

Päähenkilö Alice Howland on viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori, jonka elämä muuttuu sairauden myötä. Sairaus etenee nopeasti, se vie työkyvyn, muistot, harrastukset ja yhteyden läheisiin. Se vie myös kosketuksen omaan minuuteen. ”Minulla on ikävä itseäni”.

Alice ja John istuvat puistossa, syövät jäätelöä ja katselevat heille molemmille aikaisemmin kovin tuttua maisemaa ja joen toisella puolella olevaa punatiilistä rakennusta.

”Mikä tuo rakennus on?” kysyi Alice.
”Se on kauppatieteen laitos. Se kuuluu Harvardiin.”
”Ai. Opetinko minä tuossa talossa?”
”Et, sinä opetit eri talossa joen tällä puolella.”
”Ai.”
”Alice, missä sinun työpaikkasi on?”
”Minun työpaikkaniko? Se on Havardissa.”
”Niin, mutta missä kohtaa Harvardissa?”
”Joen tällä puolella olevassa talossa.”
”Missä talossa?”
”Se on kai jossain collegessa.” Enhän minä enää käy siellä.”
”Minä tiedän.”
”Eihän sillä sitten ole oikeastaan väliä missä se on, vai onko? Miksi me emme keskity sellaisiin asioihin, joilla on todella merkitystä?”
”Minä yritän.”
John piteli häntä kädestä. Johnin käsi oli lämpimämpi kuin Alicen. Alicen kädellä oli hyvä Johnin kädessä.
…
”Alice, vieläkö sinä haluat olla tässä?”
…
Alice hymyili tyytyväisenä itseensä, kun osasi vihdoinkin antaa varman vastauksen.
”Vielä. Minusta on kiva istua tässä kanssasi. Enkä minä ole vielä syönyt kaikkea.”
Hän kohotti jotain suklaista jäätelöään Johnin nähtäväksi. Se oli alkanut sulaa ja tippua tötterön reunoilta hänen kädelleen.
”Miksi, pitääkö meidän lähteä nyt?” hän kysyi.
”Ei. Syö rauhassa.”

Muistot haalistuvat, työura on hävinnyt mielestä, läheiset ihmiset muuttuneet vieraiksi. Ensimmäiset lapsenlapset Alice ottaa hellästi syliinsä, silittää ja nuuhkii vauvojen tuoksua, nauttii vauvan sylissä pitämisestä. Jotakin on edelleen tallella.

Lähteet:
Anneli Kanto: Pala palalta pois. Kertomuksia Alzheimerin taudista. Gummerus, 2013
Liisa Genova: Edelleen Alice. WSOY, 2010

Karhun perilliset

 Meidän pohjoisten kansojemme esi-isät eivät tule Etelä-Afrikasta, vaikka ”ihmiskunnan kehdosta” Maropengistä on palentologissa tutkimuksissa löydetty uusi esi-ihmislaji. Hesarissa (12.9.20015) todetaan tämän uuden Homo nadeliksi nimetyn lajin tulleen niin sanotusti puun takaa.

Jokainen voi itse päättää, luottaako fossiileihin vai folkloristeihin. Minä kallistun viimeksi mainittujen kannalle, yksinkertaisesti siitä syystä, että heidän selityksensä ovat runollisempia.

Edellisessä postauksessa viittasin Puiden kansa –kirjaan. Ja innostukseni sen kuin yltyi nähtyäni Ateneumin Tarujen kansa -näyttelyn. Meidän kantaisämme on metsästä ja polveudumme ehkä suoraan metsän kuninkaasta.

Norjalainen 1870-luvulla muistiin merkitty kansansatu kertoo valkoisesta karhusta nimeltään Valemon. Valkokarhukuninkaasta kertovassa tarinassa hyvä ja paha käyvät ankaran kamppailun. Karhu ei olekaan karhu, vaan noiduttu kuninkaan poika. Ihmisen muodon hän saa vain öisin. Ja kuinka ollakaan, tyttö, jolla on kaksi rumaa ja tyhmää sisarta, joutuu pakenemaan metsään ja kohtaa siellä valkoisen karhun. Näiden kahden välille syttyy rakkaus ja vaativien uskollisuuskokeiden jälkeen hyvä saa palkkansa. Tyttö, Valemon ja heidän suhteestaan karhun pesässä alkunsa saaneet tyttäret elävät onnellisina hienossa linnassaan elämänsä loppuun saakka. – Tarinan tiivistin tylysti kovin tiukkaan muotoon, mutta lue koko satu, jos menet katsomaan näyttelyä. Kittelsenin taulussa tyttö ratsastaa valkokarhukuninkaan selässä kädessään taikavoimaa sisältävä seppele.

Esi-isiemme maailmassa karhua pidettiin inhimillisenä, jopa jumalallisena olentona. Jos sanoi ”karhu”, se merkitsi, että karhu astui viisi askelta sanojaa kohti. Kiertoilmaisut pitivät sen etäämmällä. Epäkunnioittava puhe loukkasi eläintä ja seurauksena oli karhun hakeutuminen talojen pihapiiriin karjaa hätyyttelemään. Tämä ilmaistiin sanomalla, että Metsä liikkuu.

Karhun saama kunnioitus pohjautui myyttisiin taruihin. Niiden mukaan karhu oli syntyään taivaallista alkuperää.
Suomalaisessa tarustossa karhun alkukoti on Otava. Sanotaan, että Ison Karhun tai Pikku Karhun tähtikuviossa on nähtävissä kultainen kori ja ketju, joilla karhu on laskettu alas taivaasta. Tätä en ole omin silmin voinut todistaa, mutta uskon, koska lähdekirjassani niin on kirjoitettu.

”Missä ohto synnytelty,
mesikämmen käännytelty?
Kuun luona, tykönä päivän,
Otavaisen olkapäällä:
Sieltä on maahan laskettu
hihnoissa hopeisisa,
kuldaisisa kätkyhisä.”

Koska karhu oli taivaallista alkuperää, suhtauduttiin sen kuolemaankin kunnioittaen. Se oli haudattava arvokkaasti, kuten ihminen. Kirkonkelloja soitettiin vielä 1600-luvulla Keski-Suomen metsäseuduilla karhua saatettaessa hautaan. Karhun pääsy taivaaseen, takaisin kotiinsa Ison Karhun tähdistöön, varmistettiin kiinnittämällä karhun kallo honkapuuhun ja luut haudatiin puun juurelle. Kallo sijoitettiin puun runkoon siten, että katse on kohdistettuna auringonnousun suuntaan.

Näin somasti karhu saateltiin matkalle taivaaseen.

”Lähde nyt kulta kulkemaan,
vanha armas astumaan
kultaista kujaa myöten.
ei tästä etäälle viedä,
viedään mäntyyn mäelle,
petäjään pellon päähän.
Siihen tuuli turvan tuo,
aalto ahvenen ajaa.
Sivullasi on siikasalmi,
luonasi lohiapaja.”

 Karhunkallohonka edustaa maailmanpuuta, se on yhdysside maan ja taivaan välillä. Tunnettuja karhulle omistettuja paikkoja ovat olleet mm.: Puulaveden Karhunpääsaari, Kemien Pitkälänkallion karhunkallohonka, Syväsmäen Kieluvaisenlammen saarien karhunkallohonka. Kainuussa oli vielä 1900-luvun alussa karhun pääkalloja honkiin kiinnitettyinä. Ehkä niitä löytyy vielä jostakin, ainakin lähdekirjani mukaan.

Kantaisien selvittelyyn tulee pieni mutka, kun muistetaan, että Suomessa on arveltu asuneen kaksi metsästäjäklaania. Toinen klaani on pitänyt kantaisänään hirveä ja toinen karhua.


Hirven jälkeläinen saattaisi näyttää tällaiselta. ”Hän on kaunis kuin metsäkauris”, sanoi onnellinen mies.


 Kuva on Salmelan kesänäyttelystä, mutta tekijän nimi jäi muistiin merkitsemättä.

Anni Kytömäki on tavoittanut hienosti metsän olemuksen ja siellä liikkuvan karhun kirjassaan Kultarinta.

Lainaukset ovat Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirjasta Puiden kansa.

Maailmanpuu

Maiseman vaihtaminen kannattaa aina. Salon taidemuseon kesänäyttely ´Kaukainen rakkaus´ on ensimmäinen Leena Luostarisen (1949-2013) postuumi katselmus hänen tuotantoonsa. Maaluksia on esillä runsaasti ja niiden innoittajina ovat välimerellinen, pohjoisafrikkalainen ja aasialainen kulttuuri. Kosmopoliittina Luostarinen siirtyi sujuvasti maasta toiseen ja rohkeana matkaajana hakeutui tavallisen kansan pariin, saaden näin kosketuksen ihmisten arkeen.

Museoissa käynnit kannattavat myös siksi, että niiden yhteydessä on usein pieni myymälä, jonka tarjonta poikkeaa hieman tavanomaisesta. Tällä kerralla käteeni tarttui Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja Puiden kansa. Kirja on omistettu ihmisille, jotka rakastavat puita ja metsää. Meille suomalaisille tämä on arkea ja aineellista todellisuutta, mutta puun ja metsän henkinen merkitys on unohtumassa.

Suomalaiset ja erityisesti virolaiset ovat säilyttäneet metsään liittyvän uskomusperinteen paremmin kuin monet muut Euroopan kansat. Monet puihin liittyvät uskomukset ovat kuitenkin yleismaailmallisia.

”Elämänpuutarinat kuvaavat ihmiskunnan alkuaikaa, jolloin ensimmäiset ihmiset ja jumalat käyskentelivät yhdessä paratiisissa. Sen keskellä, virkistävän lähteen lähellä, kasvoi merkillinen hunajaa ja kuolemattomuutta tihkuva puu, joka kantoi lehvästössään monenlaisia hedelmiä, lintuja ja mitä yltäkylläisyyttä ihmiset vain toivoivatkin.”

Tummaa syystaivasta katsoessa voi eläytyä tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten tuntemuksiin. Suuri tammi saattoi kasvaa niin korkeaksi, että sen latva ja ylimmät oksat näyttivät ulottuvan taivaaseen ja kannattelevan taivaankantta pilvineen.

”Jotkut maailmanpuutarinat kuvaavat kosmisen järjestyksen syntyä. Lukuisten eurooppalaisten kansojen perinteessä on ajatus, että linnunrata on suuri puu, jota pitkin vainajien sielulinnut vaeltavat tuonelaan.” 

Puun juuret ulottuivat syvälle maan uumeniin. Näin syntyi ajatus, että puu oli välittäjä maanalaisen, maanpäällisen ja taivaallisen elämän välillä.

”Puu oli myös kohtalon puu, sen lehtiin oli kaikkien ihmisten elämä kirjoitettu.”

Mutta mikään ei puutarinoidenkaan mukaan ikuista ja täydellistä. Uhkakuvat ovat osa puutarinoita.

”Elämänpuutarinoissa paratiisin järjestys tulee aina lopulta uhatuksi: puu kasvaa niin suureksi, että se pimentää auringon, ihmiset näkevät nälkää tai joutuvat kiusaukseen. Kun puu lopulta kaadetaan tai ratkaisun hetki muuten koittaa, syntyy kaikki hyvä, uusi järjestys, mutta myös paha. Yhteys jumaliin katkeaa, ihmisestä tulee ihminen.”

Suomessa on useita puihin ja pyhiin paikkoihin viittaavia paikannimiä: Pyhäjoki, Pyhäjärvi, Pyhältä, Lempäälän Pyhällönvuori ja Pyhältö, jonka sanottiin olevan metsämaa, pyhälehto, jossa käytiin rukoilemassa suojelua karjalle. Samoin on paikannimissä lukematon määrä hiisi- ja ristialkuisia nimiä. Vaikka suurin osa pyhistä puista, lehdoista ja vuorista on hävinnyt, niiden tarina jatkuu nimistössä.

En ole aikaisemmin tiennyt, että sana metsä on alun perin tarkoittanut kaukaista, reunaa, äärtä ja rajaa. Leena Luostarisen muistonäyttelyn nimikin ´Kaukainen rakkaus´ saa nyt uuden sävyn. Metsä on nyt tutusta kotipiiristä etäällä siintävä tumma metsänlaita.

Taivas on kansanperinteessä mielletty usein jonkinlaiseksi katoksi. Jakuuttien taivas on selitetty näin:

”Jakuutit selittivät, että taivas on tehty useista pingotetuista nahoista. Tähdet ovat tuossa telttakankaassa olevia reikiä, joista takana hohtava valo siivilöityy. Pahin reikä on Seulasten muodostama aukko, josta maan päälle virtaa tuulta ja kylmää.
…
Joskus jumalat raottavat kangasta nähdäkseen, mitä maan päällä tapahtuu, ja silloin maassa nähdään valojuovia, tähdenlentoja. Onnellinen on se, joka sattuu näkemään taivaan raon, sillä hän saa sen, mitä hän sillä hetkellä toivoo jumalalta.”

Kirja Puiden kansa kertoo kuvin ja tekstein: maailmanpuusta, hiisistä, metsänpeitosta, karhuista, karsikkopuista, pyhien puiden hävittämisvimmasta, pihapuiden pyhyydestä ja paljosta muusta.

Vielä loppusäe Marja-Liisa Vartion runosta Lapsen uni.

Ei laula äiti,
ei kirkon urut, enkelitkään,
eivät laula niin kuin lehvät pihapuun.
 Ja lapsi tietää:
ei putoa alas katto maailman,
ei maailman reunat päälle kaadu,
kun pitelevät niitä
oksat pihapuun.

Lainaukset: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, Puiden kansa. Hiilinielu tuotanto ja Miellotar. Kolmas uudistettu laitos 2006