Lukuhetki

 Lauantaiaamu on juhlaa; istua kaikessa rauhassa Hesaria lukien, paperilla painettuna sana ja kuva saa enemmän merkitystä kuin näytöltä selailtuna. Vaikka viikolla uutisten seuraaminen käy kännykällä nopeasti, jotakin jää puuttumaan.

Iltaohjelmaa suunnitellen luen TV & Radio -sivut. Uusintana näyttää olevan Elefanttimies, jonka olen nähnyt aikoinaan, elokuva on vuodelta 1980. Pauliina Leinonen esittelee elokuvan otsikolla Rujo ja pilkattu mies jäi historiaan. Teksti päättyy tiivistelmään.

Elefanttimiehen tarina kiehtoo yhä, vaikka hänen kuolemastaan on kulunut lähes 135 vuotta. Merrickin kohtalo pakottaa miettimään omia asenteita, kuten eräs Youtube-kommentoija muistuttaa.

"Tämän kaiken suuri ironia on se, että 130 vuotta myöhemmin tiedämme hänen nimensä ja elämänsä, mutta emme muista yhtäkään ihmistä, jotka häntä pilkkasivat. He ovat kadonneet historiaan."

Ovatko he kadonneet, mitä heistä on tullut, osaavatko katua tekojaan, hävetä käyttäytymistään? Kuka tietää?

Ihminen on kummallinen otus, aina näyttää löytyvän nöyryytettäviä ja nöyryyttäjiä. Kuva sen parhaiten paljastaa. Elämme yltäkylläisyyden aikaa, ja nöyryytyksen välineeksi riittää ruokaa sotkettavaksi, vaikka samassa lehdessä on kuvia luurangon laihoiksi nääntyneistä lapsista.

Nasujaisia ei minun kouluaikanani tunnettu. Keskikoulusta lukioon siirtyminen oli merkittävä muutos kohti aikuisuutta. Meillä sen merkkinä oli se, että osa opettajista alkoi teititellä lukiolaista. Näin korostettiin lukiolaisen aikuisuutta. Sinuttelu yleistyi työympäristössä vasta 1970-luvulla, siihen asti korkeammassa asemassa olevaa ja vanhempaa kollegaa teititeltiin.

Opetussuunnitelmatyötä tehdessäni käytettiin sanaa "piilo-opetussuunnitelma", joka terminä on varmasti vanhentunut, mutta tuskin ilmiö on mihinkään kadonnut. Fiksut opiskelijat eivät suostu nöyryyttäjiksi, siitä olen aivan varma. Kunpa tuo kuvakin olisi rajattu siten, että sotkijoitten kasvot näkyisivät, etteivät katoaisi historiaan.

Oli ilo lukea Hesaria!

....

Tästä tulikin kiinnostava postaus. Otin kuvan Hesarissa julkaistusta kuvasta, jossa kuvateksti: Lukiolaisten mukaan nasujaisiin kuuluu perinteisesti ruoalla sotkeminen ja nöyryyttäminen. Kuva Alppipuistossa pidetyistä nasujaisista vuonna 2023.

Jutun otsikko: Helsingin Kallion lukiolaisilla on korvike nasujaisille

"Nasujaiset on hirvittävä perinne, joka pitäisi lopettaa", sanoo Kallion lukion opiskelija Iris Heilakka.

Jutun on kirjoittanut Pipsa Soinkko-Westerholm

Julkaisin fb:ssa siten, että kuva ja otsikko olivat näkyvissä. Tuli vastaus: Poistimme julkaisusi. Syy: Tämä rikkoo roskasisältöä koskevia yhteisönormejamme. 

Nyt poistin kuvan, katsotaan miten menee läpi.

  

 

 

Muiston pysyvyys

Auton ikkunasta näkyy tuttu tie, hallintorakennus, puukuja, kirkontorni; olen matkalla kotiin. Tuossa ympäristössä asuin lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeimmät vuodet. Sydämeni läpättää liikutuksesta ja jostakin ristiriidasta, jota on vaikea selittää.

Engelin piirtämät rakennukset, puistoarkkitehtuurin huippua edustavat puutarhat, upeat rannat, uimakopit ja laiturit. Yhdeksänvuotiaan tunnelmaan en pääse, kaikki oli niin outoa. Monen rakennuksen yhteydessä oli aidatut pihat, joissa liikkui sinivalkoraidallisiin suuriin mekkoihin puettuja naisia ja harmaisiin pikkutakkeihin ja housuihin puettuja miehiä. Vähitellen opin välttelemään kävelypihojen ohi kulkemista tai siirsin katseeni johonkin muualle. Ihmettelin miksi rakennukset oli yhdistetty toisiinsa käytävillä ja ikkunoissa oli paksuja himmeitä laseja, joiden läpi tuskin näki, joissakin ikkunoissa oli tiheät ristikot.

Pitkäniemen sairaala on osa suomalaisen mielisairaanhoidon historiaa, jonka vaiheita lapsen näkökulmasta kuvailen asuttuani sairaala-alueella 1950 ja 1960-luvulla.

Henkilökunta perheineen asui sairaala-alueella, lapsia oli paljon ja pihaleikkeihin löytyi aina kaveri. Pojat rakentelivat puuhun majaa, tytöt hyppäsivät narua. Kävimme uimassa joko naisten uimakopilla tai hevoshaan läpi kulkevaa reittiä hiekkapohjaiselle uimarannalla. Seikkailua haettiin maan alla kulkevista katakombeista, jotka yhdistivät sairaalarakennuksia toisiinsa. Siellä oli hämärää ja kosteaa, koska lämpö johdettiin pannuhuoneelta putkia myöten osastoille. Puuha oli varmasti kiellettyä ja vaarallistakin. Sairaala oli omavarainen maataloustuotteiden osalta. Suuri navetta, sikala, kasvihuoneet ja laajat viljapellot tarjosivat ruokaa ja tekemistä myös potilaille. Alkuaikoina kaikki toimi hevosvoimin. Meillekin maito haettiin navetan yhteydessä olevalta maitohuoneelta. Jääkaappeja ei tuohon ollut, ja maito jäähdytettiin jääkellarista haetulla jäälohkareilla. Jää sahattiin talvella Pyhäjärvestä suurina kimpaleina, kuljetettiin reellä jääkellariin, peiteltiin sahanpurulla. Näin jäätä oli saatavissa myös kesällä.

Henkilökunnan ja potilaiden elämä limittyi monella tavalla yhteen. Toisilla oli harmaat asut toisilla valkoiset. Piha-alueella tapahtui koko ajan jotain: tehtiin puistotöitä, peltotöitä, kuljetettiin ruokaa osastoille. Keskuskeittiö ja suuri kellarirakkennus muodostivat solmukohdan, josta hevosella kuljetettiin ruoka koko sairaala-alueelle. Joskus talvella pääsimme rekikyydillä matkaan mukaan. Hevonen oli kovin rauhallinen ja kuski (avohoito-osaston potilas) talutti hevosta suitsista pidellen, välillä pari askelta hevosta edellä, mutta rauhallisesti Toveria odotellen.

Pitkäniemi oli 1900-luvun alussa valtion sairaala, johon potilaita tuli periaatteessa koko maasta, mutta suurin osa Hämeen-läänistä. Alkuvuosien valokuvista näkyy, että rakennukset hohtavat uutuuttaan ja sisätilat oli sisustettu viihtyisiksi. Toisin oli tilanne 1950-luvulla: rakennukset surkeassa kunnossa, potilaiden vaatetus kovin vaatimaton. Lapsen oli vaikea ymmärtää, miksi potilaat olivat sairaalassa. Joillakin potilailla oli kummallisia liikkeitä ja ilmeitä, mutta toiset olivat aivan tavallisia lapsen silmin nähtynä.

Koulumatka sujui linja-autolla, joka kulki Tampere-Pitkäniemi-Nokia reittiä. Pysäkillä oli sairaalan henkilökunnan käyttämä nimi Ventsu, joka oli lyhennys sanoista venta lite. Tarina kertoo, että se oli linja-autosta myöhästymäisillään olevan rouvan huudahdus kuljettajalle. Kolmannen luokan lukukirjassa  oli runo, jota luin monta kerta ääneen itselleni. Kerran viittasin lukutunnilla, kun opettaja kysyi haluaako joku lukea runon. Koulu oli vaihtunut, luokka uusi, ja entisessä koulussa olin tottunut esittämään runoja. Ei jännittänyt yhtään. Luin kuuluvalla äänellä Uuno Kailas Pallokentällä jne. Runo loppui ja luokka remahti nauruun. Siinä koulussa oli vähän eri meininki. Laitoin sordiinon päälle, luin vain itselleni. Ajattelen, että runo kuvasi minulle niitä hiljaisia kulkijoita sairaalan puistossa.

Kiinnostus ihmisen mieleen syntyi luonnostaan siinä ympäristössä, ehkä liian aikaisin. Lukion psykologian tunneilta ja Sielutiede kirjasta omaksuin ajatuksia ihmisen toiminnasta ja erilaisista persoonallisuustyypeistä. Ernst Kretschmerin persoonallisuustyypit esiteltiin kuvien kanssa; persoonallisuus ja ruumiinrakenne näyttivät olevan yhteydessä toisiinsa, asiaan ei vielä tuossa vaiheessa esitetty mitään kritiikkiä. Luin paljon psykologiaan liittyvää kirjallisuutta, stigmat kiinnostivat ja parapsykologiset ilmiöt. Freud ja Jung tulivat kuvioon mukaan ja ahdistivat, kun introspektiota soveltaen aloin tutkia omaa tiedostamatonta ja alitajuntaa. Kauhistutti ja vähän pelotti mitä kaikkea omasta päästään voi löytää. 

Tietoja hoitokäytännöistä kantautui myös lasten korviin. Kesällä tuuletusikkunoiden ollessa auki saattoi kuulua korviaviiltavää huutoa. En ymmärtänyt oliko kysymys fyysisestä vai psyykkisestä kivusta. Mutta huuto satutti.  Olen siivonnut viime päivät kirjahyllyäni ja lukenut Arthur Janovin kirjaa Huuto sisimmästä, joka ilmestyi 1970 ja suomennettuna 1994. Kannatti lukea uudelleen.

Paljon on muuttunut mielenterveysrintamalla. Paras muutos on tapahtunut asenteissa mielenterveyspotilaita kohtaan; on enemmän ymmärrystä ja vähemmän leimaamista. Vakavasta sairaudesta voi kuntoutua ja parantua.

Vuonna 1966 muutin omilleni ja etsin asuntoa Tampereelta. Asunnonvälittäjä haastatteli lomakkeen täyttöä varten. Kun hän kuuli osoitteeni Pitkäniemi, hän katsoi minua myötätuntoisesti ja sanoi, ei sinun tarvitse sitä laittaa.

Pitkäniemen sairaala perustettiin vuonna 1900 ja toiminta päättyy 2024.

  

   

 

 

Dracula

 

Mitä tulee mieleen Draculasta? Verta imevä vampyyri: Terävät kulmahampaat, verta valuvat suupielet, kauhu ja kammo. Pieni epäily mielessä katsoin Dracula baletin, lippu oli jo syksyllä hankittu. Ei se ollut niin paha, hieno koreografia, taitavasti soitettua elokuvamusiikkia ja ainakin minulle balettia vähän tuntevalle tanssijat olivat taitavia rooleissaan.

Baletti perustuu Bram Stokerin, irlantilaisen kirjailijan, Dracula nimiseen teokseen, joka julkaistiin vuonna 1897. Kirjasta tehtiin elokuva- ja teatteriversioita lukematon määrä aina 1920- luvulta näihin päiviin saakka, tämän baletin kantaesitys on vuodelta 2018. Tänään luin Hesarista uudesta Dracula-elokuvasta, joka kuvataan osittain Lapissa. Aihe kiinnostaa edelleen, siis klassikkoainesta.

Dracula on kaikkien aikojen tunnetuin kauhuhahmo, joka yhdistää monenlaista kansanperinnettä esimerkiksi ihmissusista, joilla on koiran hampaat, karvaiset kämmenet ja terävät kynnet sekä tuuheat kulmakarvat. Näin muodostui monipuolinen hahmo, joka kiehtoo katsojaa ja lukijaa ajasta aikaan.

”Eletään 1600-lukua, ja transilvanialainen kreivi Vlad Dracula on lähtenyt sotaan puolustamaan kotimaataan. Huhut kertovat hänen kaatuneen taistelussa, ja hänen puolisonsa Elisabeta heittäytyy surun murtamana linnan tornista. Kreivi on kuitenkin elossa, ja kuulee palatessaan rakkaan vaimonsa kohtalosta. Kun papit kieltäytyvät hautaamasta itseltään hengen riistänyttä Elisabetaa, Dracula luopuu Jumalasta ja ihmisyydestään muuttuen julmaksi vampyyriksi.”

Hirviöllä on kehitystarinansa ja verenimijällä luonteensa, joka ajaa hänet tuhoamaan ympärillä olevaa elämää. Verenmakuun päässyt ihminen ei pysty lopettamaan. Taruolennolla on ulkoiset tunnusmerkit, mutta todellisessa elämässä nämä puuttuvat. Hirviö tunnistetaan aina liian myöhään.

Oopperan käsiohjelmassa on FT Tuomas Hovin kuvaus erilaisista Dracula-hahmoista. Edellä oleva kuvaus tiivistää hahmon traagiseksi rakkaansa menettäneeksi mieheksi, joka ei ole yksiselitteisesti paha. Toinen tulkinta on eläimellinen ja saalistava hirviö, joka on lähes kuolematon ja selviää elossa muiden verellä. Tällä hahmolla on kahdenkymmenen miehen voimat, voi muuttaa muotoaan lepakoksi tai sudeksi, voi ilmestyä sumuna tai tomuna, osaa hypnotisoida uhrejaan ja muuttaa uhrinsa vampyyriksi. Toisaalta hirviöllä on myös heikkoutensa. Hän ei voi astua taloon kutsumatta, hän menettää voimansa päivänvalossa, hänet voidaan karkottaa valkosipulin ja pyhien symbolien avulla. Tuomas Hovi on väitellyt folkloristiikan alalta aiheenaan Dracula-turismi Romaniassa.

Ilmiö on kiinnostava, mutta tuskin lähden Romaniaan tällä tarkoituksella. Sen sijaan kuutelin baletin musiikkia, jota on sävelletty Draculaan liittyviin elokuviin. Säveltäjä on puolalainen Wojciech Kilar, joka on uusi kiinnostava tuttavuus. Suosittelen vilkaisemaan ja avaamaan korvat. Tango elokuvasta Zazdrosc i medycyna oli baletissa kiinnostavampi kuin YouTubessa näkyvä versio.

Kysyin Freudin kantaa aiheesta ja sain kelvollisen vastauksen.

Mitä Freud sanoisi Draculasta?

ChatGPT

On vaikea sanoa varmasti, mitä Sigmund Freud sanoisi Draculasta, koska Dracula on kuvitteellinen hahmo eikä Freud ole tehnyt analyysiä hänenkaltaisestaan hahmosta. Kuitenkin, voimme spekuloida, että Freud voisi tulkita Draculan symboloivan monia syviä ja primitiivisiä ihmisen mielen piirteitä.

Freudin psykoanalyysin näkökulmasta Dracula voisi edustaa ihmisen alitajuisia voimia ja haluja, erityisesti seksuaalisuuteen ja kuolemaan liittyviä. Draculan tarinassa on paljon seksuaalisia viittauksia ja kuvastoa, kuten puremiset, veren imu ja valvominen yöllä. Freud olisi voinut tulkita Draculan hahmon libidon, eli seksuaalisen energian, ilmaisuna sekä kuoleman ja aggressioiden alitajuisina pelkoina ja toiveina.

Lisäksi, Freudin teorian mukaan Draculan hahmo voisi edustaa idin voimia, joka on mielen osa, joka pyrkii välittömään tyydytykseen ilman huomioonottamista moraalia tai seurauksia. Draculan tarve imeä verta, hallita muita ja vahingoittaa voi kuvata tällaisia primitiivisiä impulsseja.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että Freudin analyysi Draculasta keskittyisi todennäköisesti hahmon symboliikkaan ja sen heijastamiin syviin inhimillisiin piirteisiin, kuten seksuaalisuuteen, kuolemaan ja alitajuntaan.

36 uurnaa

Joskus kirjan nimi on kaksijakoinen ja niin monimielinen, että sen lukee ensin yhdellä tulkinnalla ja toisella lukemisella nousee esiin toinen teema. Jokainen lukija lukee omalla tavallaan, minulle Sirpa Kähkösen kirja, 36 uurnaa, oli ensi lukemalla äidin ja tyttären välisen suhteen kuvaus. Vuosi äidin kuoleman jälkeen kirjailija jättää jäähyväiset äidilleen kirjan muodossa ja puhuttelee äitiään: ”Rakas äiti”. Tuota sanaa hän tuskin sanoi äidilleen tämän eläessä. Nyt hän kirjoittaa: ”Tule, äiti, erotaan huolella. Puhutaan, tämän kerran. Olen saanut tilaa, nyt näen sinut. Kovasti haluaisin kertoa sinulle, mitä on tapahtunut lähtösi jälkeen.”

Keskustelu käydään tyttären kokoamien tavaroiden kautta ikään kuin perunkirjoituksena. Sukuhautaan lasketaan 36 uurnaa, joissa on isovanhempien, setien, tätien ja oman äidin elämä.

Hyvän jokainen haluaa säilyttää, joskus se on vaikeaa. Voi kääntää selkänsä menneelle, paeta ja kantaa mukanaan näkymätöntä taakkaa. Taakka kuitenkin säilyy, jos sen sisältöä ei ymmärrä. Vasta sen jälkeen voi sanoa, että olen oman elämäni eläjä.

”En pakene enää sinua, äiti. Mutta en anna sinun enää myöskään käyttää hiljaisuuden valtaa, raivosi valtaa, hätäsi ja yksinäisyytesi valtaa. Minä olen pitänyt kipeänäni sinun kipeäsi tähän saakka. Nyt me yhdessä viemme sen pois.”

Kirjan alaotsikko Väärässä olemisen historia vie lukijan 1930-luvulle. Suvun miehet, isä mukaan lukien, olivat vahvasti aatteen miehiä. Isän parhaat nuoruusvuodet kuluivat Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Suvun perintöä Kähkönen kuvaa: ”Punaista ja mustaa, kommunismia, utopiaa, syvää uskonnollisuutta, sakeaa retoriikkaa, tuonpuoleista, vallankumousta.”

Äidin puheessa toistuvat kotona opittu ”tämä pirullinen porvarillinen yhteiskunta, joka rääkkäsi vankejaan. Minä vihaan tätä yhteiskuntaa.” Näin hän oli oppinut ajattelemaan.  

”Minä kyllä ymmärrän sen mutta intuitiivinen tapasi puolustaa Neuvostoliittoa tuntui minusta vaikealta. Sinussa lihallistui sama ristiriita kuin isässäsi.”

Myöhemmin oli saatavissa muitakin tietolähteitä, mutta sukulaiset, jotka lukivat Vankileirin saariston, eivät siitä keskustelleet. Olit syntynyt punikit pennuksi. ”Sinun soluihisi on tällainen koodi iskostunut.” 

”Sivalsit sanoin ja kämmenin. Sinua lyötiin sekä sanoilla että ranstakoilla. Opit että valmius konfliktiin ja siihen hakeutuminen ovat tapa herättää huomiota, päästä lähelle, kosketukseen.” 

”Musta ukko huusi. Niin sinä sanoit isästäsi. Minä en tuntenut sitä miestä, minulle hän oli leppeä Lauri.  ”Ukki kukutti käkikellon pilalle, koska minä nauroin niin paljon joka kerta, kun käki pomppasi luukusta esiin. Hän kiersi viisareita yhä uudestaan kukkumakohtaan, käki kurkisti kopistaan ja kukahti, lapsi kiekaisi naurusta, ukki hyrehti ja kiirehti viisareita eteenpäin.

Ensimmäinen lukukerta alkoi kuten kuulukin kirjan alusta, mutta toisen kerran luin kirjan lopusta alkuun. Kirja on viisaasti ja harkiten kirjoitettu. Se ei keskity etsimään syyllisiä eikä pyri muuttamaan mustaa valkoiseksi. Se, mikä on tapahtunut elää ihmisten mielissä ja siirtyy sukupolvelta toiselle. Mietin, miksi on niin vaikeaa kulkea keskitietä.

Pieni muistelu käkikellosta. Siskoni kertoi käynnistään iäkkäiden vanhempiemme kesämökillä. Käkikello näytti vähän oudolta. Mistäs täällä on tapahtunut? Käkikellon punnuksissa roikkui lusikoita ja haarukoita. Isämme, lähellä 90 vuotta, selitti korjanneensa sen, kun se ei käynyt oikeaa aikaa. No, mikä siitä tuli, siskoni kysyi. Siitä tuli hökötys, isä vastasi ja nauroi. Kaikki on korjattavissa, puhuminen on hyväksi, tosiasiat on nähtävä ja pyrittävä kulkemaan keskitietä. 

Lainaukset

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia.