31. heinäkuuta 2017

Viisi runoa

Kun harmaan hirren pinta hehkuu laskevan auringon valossa, tulee mieleen runo ja elokuu. Kaarlo Sarkia sanoittaa tunnelmaa runossaan Velka elämälle.
 ...
Yön mentyä heräsit elokuun sunnuntaihin,
kun aittaas paistoi ruskon punainen juova.
Koit aavistaa, mitä olikaan aika tuova,
loit kysyvän katseen vaaleneviin maihin.
... 
Tein oudon havainnon: ei löydy runoa, joka ylistäisi iltaruskoa ilman synkkyyden ja surun häivää. Jotakin uhkaavaa maalataan jo seuraavassa säkeessä tai viimeistään seuraavassa runossa. Einari Vuorelan Tuulentupa.

Minä menin hattuni alle
ja lähdin maailmalle
pois köyhyyttä pakohon.
Tein tuulen tuvan, tein talon,
sain lahjaksi päivänvalon
ja ilmaisen kuutamon.

Etsin pientä ja tiivistä runoa, jossa tyytyväisyys olisi päällimmäisenä. Jarno Pennasen Iltahuokaus.

Muurahaisen askelen
                      otin tänään sieluni polulla,
Havuneulasen raahasin,
                      lehtikirvan sain kiinni.
Mutta päiväni oli työtä ja kiitosta täynnä.

Kuvassa on neilikka ja Aale Tynnin runossa Sade sama kukka.

Sade on viskannut koivuun
verkot loistavat.
Sano jo minulle, sano
että rakastat. 

Neilikat tuulen alla
taipuvat iloiten.
Sano jo, että olen
sinulle suloinen. 

Katso, minussa silloin
ihme tapahtuu:
tulen niin voimakkaaksi
niinkuin nuori puu,

tulen niin iloiseksi
niinkuin neilikat
sano vain minulle, sano,
että rakastat.

Noin 800 sivua selasin runoja, etsin ja löysin sopivan, Eeva-Liisa Mannerin tutun runon Pellavaikkuna.
Katajan kultainen oksa ja tuoksuva tuhka
metsässä sade ja kellastuneet rinteet
auringonlasku kohottaa järveltä tuulen

Kuuntelen villisorsaa, ovella siirtyy varjo,
muistan aikaa, jolloin haave oli voimani lähde.
Pellavaikkuna katsoo tummuvaan länteen.

Ehkä löysit omasi näistä runoista.

Lainaukset:
Runojen kirja – Neljä vuosisataa suomalaista runoutta. Toimittanut Veikko Polameri. Otava, 1977.






22. heinäkuuta 2017

F.E. Sillanpää (1888-1964)

F. E. Sillanpään kootut teokset I-VI vuodelta 1932 Kuva: Poropeukalo

Kun suurmiehestä tehdään ooppera, juonen käänteitä ja tarinan jännitettä ei tarvitse suurennuslasilla etsiä. Suurmies ei olisi suurmies, jos elämä kulkisi tasaista, nousujohteista rataa vallan tai taituruuden huipulle. Hyvin usein alkutaival on kuoppainen ja mutkikas, mutta mikäli näin ei ole, ainakin elämän lopputaival edetään kompastellen ja kompuroiden.

Sillanpää-ooppera tuskin tekee tässä suhteessa poikkeusta. Lähtökohdat ovat hyvin oopperaan sopivat: köyhästä töllin pojasta Nobel-palkituksi kirjailijaksi. Ja kaikki elämän koettelemukset, kunnes vanhuus radion joulusaarnojen laatijana, Taatana, toi hänet myös niiden kuulolle, joilta kirjat olivat jääneet lukematta.

Päästäkseni Hämeenkyrön Myllykolun tunnelmiin, otin Sillanpään kootut teokset (1932) lähempään tarkasteluun ja niitä lainaillen saan tuntuman kieleen ja maisemaan.

”Poika tulee kotipaikalleen juuri sinä aikana, jolloin laakson rinteelle on ehtinyt aivan nuori suvi. Suvi on ikään kuin siroteltu kaikkialle, sitä on puissa, on maassa, on taivaan laessa. Poika näkee kaukaa tieltä, että porstuanoven puolisko on auki, ja se seikka määrää koko harmaan rakennuksen sävyn, eikä hän enää lähestyessään sitä katselekaan.”(Elämä ja aurinko. 1919)  
Lainaus on romaanin alusta, kolme ensimmäistä virkettä. On tunnelmaa ja näkymä kotitalosta: ovi on auki.
Samana vuonna julkaistaan myös Hurskas kurjuus, jonka alaotsikoksi on merkitty Päättynyt suomalainen elämäkerta. Romaani alkaa näin:

”Toivolan Jussi, Juha, Janne – kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaninpoika – oli vanha vastenmielisen näköinen äijänrahjus. Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa ja korvilla reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittava hiuskiehkura. Kasvot olivat ruskean rakkimaisen takkukarvan peitossa, vain suippokärkinen nenä oli selvästi näkyvissä.”

Lyhyempiä kertomuksia on melkoinen määrä, ja jo edellisiä teoksia kaksi vuotta aikaisemmin julkaistiin mm. Ihmislapsia elämän saatossa. Ensimmäisen kertomuksen alku kuvaa kodista irtaantumista ja uuden maailman kohtaamista. Nykyään puhutaan ja kirjoitetaan luokkaretkestä, kun pyritään kertomaan jotakin siitä, millaisena ensimmäisen polven yliopisto-opiskelija kokee ympäristön, johon vieraana tulee, ehkä jopa tunkeutujana.

”Varsinainen poika-ikäni on minun muististani kokonaisuutena himmennyt. Silloin tapahtui hiljallensa, että ne juuret, joilla alunpitäen olin kasvupaikkaani kiintynyt, ratkeilivat toinen toisensa jälkeen. Olin kuin ihminen, joka jostain luukusta kurkistaa ylempään kerrokseen, näkee siellä paljon viehättävää, jota jää katselemaan jaksamatta kohottautua sinne kokonaan. Myöhemmin voi käydä niin, että hän kyllästyy ikävään asemaansa, yläkerta kadottaa näköviehätyksensä, kun ei siihen kumminkaan pääse koskemaan, ja hän painuisi jo takaisin alakertaansa, mutta ei mahdu enää luukusta. Hän jää iäksensä siihen riippumaan.”

Nuorena nukkunut ilmestyi 1931. Romaanin alusta lyhyt katkelma.

”Siljan, nuoren kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan. Asemaansa katsoen hän sai verraten säädyllisen kuoleman. Vaikka hän oli isätön ja äiditön palvelustyttö, jonka ei ollut turvaamista muihinkaan sukulaisiinsa, ja vaikka hän joutui olemaan jonkin aikaa toisen hoidettavana, ei hänen sentään tarvinnut turvautua köyhäinapuunkaan. Niin säästyi hänen elämänsä siltäkin varsin viattomalta rumuuden häpeältä.”

Taitava aloitus; tiivis ja heti sydän läikähtää myötätunnosta; että köyhyys ja osattomuus voisi olla rumuuden häpeä. Palvelustyttö saa sairautensa loppuvaiheessa jäädä isäntäperheen talon saunakamariin, mutta auttajalla on omat odotuksensa korvauksesta; jäisihän tytöltä jotakin päälle pantavaa. ”Emäntä oli jo aikaisemminkin pyrkinyt lainailemaan Siljan vaatteita.”

Siinä määrin jouduin Sillanpään lumoihin, että päätin lukea uudelleen joitakin kertomuksia. Lopetan tämän sieltä täältä koostetun ”näytteen” yhden romaanin viimeiseen kappaleeseen. Erään lähteen mukaan Sillanpää piti juuri tätä parhaimpanaan. Tarkka lukija sen tunnistaa ja jakanee tietonsa muillekin, siis näin se menee:

”Nyt hän, tunto miellyttävän tyhjänä ja kirkkaana, katseli varhaista syysaamua, jota hän tuskin koskaan eläissään oli noin suoraan katsellutkaan; ei ainakaan sillä silmällä kuin nyt. Vähitellen nuo tahdottomat väristyksetkin vaimenivat, päivän ehtiessä.”

Lainaukset: F.E. Sillanpää Kootut teokset I-VI. Otava 1932

PS. Muuten olen sitä mieltä, että kirjahylly on tarpeellinen kapistus, vaikka sisustustrendit sitä hylkivät. Oivallinen tapa virittäytyä tulevaan oopperailtaan.













11. heinäkuuta 2017

Puutarhan opetus

Japaninsiipipähkinä ja oma tupa

Jatkan puutarhateemalla: puutarhahulluudesta viisauteen. Viisastuminen on hyvin hidas prosessi kaikilla ihmiselon alueilla, ja pari vuosikymmentä on vain hetki puutarhurin elämässä.

Selailin muistiinpanojani vuodelta 1992. Kävimme Mustialan arboretumissa ja tuomisena puutarhaamme: hemlokki 4 kpl, japaninsiipipähkinä 3 kpl, douglaskuusi 10 kpl. Kaikki olivat hyvin pieniä, tuskin polven korkuisia taimia. Kiireesti ne istutin mielestäni sopiviin kasvupaikkoihin ja annoin niille rauhan kehittyä täyteen mittaansa.

Japaninsiipipähkinöistä kaksi on edelleen hyvässä kunnossa, ne herättävät aina vieraiden uteliaisuuden, tuskin kukaan on niitä tunnistanut, ovat ne niin eksoottisen näköisiä. Puuni ovat monihaaraisia ja reheviä, pitkien hedelmänorkkojen koristamia. Maaperä oli juuri oikea: ravinteikas ja hikevä. Puun taimien istutusaikana en tuntenut maaperän ominaisuuksia, hikevä-sanakin oli täysin tuntematon tuohon aikaan.

Douglaskuuset sirottelin sinne tänne –periaatteella: muutama talon seinustalle lähelle sähköpistettä. Mielessä välkkyi valaistu joulukuusi. Nuori douglaskuusi kasvaa nopeasti valoisalla paikalla, niin nopeasti ettei se koskaan ehtinyt saada jouluvaloja oksilleen. Talon seinustalla oleva kuusi on jo ylittänyt katonharjakorkeuden monella metrillä. Amerikasta lähtöisin oleva kuusi voi kasvaa 100 metriä korkeaksi, mutta tuskin meillä. Merkittävä puu on myös ikänsä suhteen. Vanhimmat puut ovat 500 vuotta vanhoja ja eräs douglaskuusilaji on saavuttanut jopa 1000 vuoden iän. Taimet istuttaessani en tuntenut kyseisen kuusen ominaisuuksia, mutta jotain olen oppinut. Nyt tiedän, että douglaskuusi vaihtaa nimeä kaadettuna. Sahatavaraksi myytynä siitä tulee oregoninmänty, ja oivallinen materiaali huonekaluihin oksattomuutensa ja hyvän punertavan värisävynsä ansiosta.

Arboretumeissa on mukava kävellä ja ihmetellä puumaailman moninaisuutta, mutta niiden taimimyymälöitä on aiheellista vältellä. Hehtaarin tontille ei voi mahduttaa maailman puujättejä, jos haluaa nähdä nenäänsä pidemmälle ja käyskennellä pihapiirissä lyömättä otsaansa makedonianmäntyyn tai sotkematta vaatteitaan pihkaiseen pihtaan.

Virikkeitä on paras hakea kirjoista ja tyytyä suunnittelemaan vaikka ruusujen ymppäystä. Ajankohta on mitä sopivin. Näin se menee kirjan mukaan.

”Puutarhaväen kanonisen lain mukaan heinäkuussa on ruusut silmikoitava. Tavallisesti se tapahtuu seuraavasti: otetaan villiruusu tai ruusun vesa perusrungoksi, johon jalostetaan; vielä suuri määrä niintä ja lopuksi tarvitaan puutarhaveitsi eli jalostusveitsi. Kun kaikki on valmista, tarhuri tunnustelee veitsensä terävyyttä peukalon päähän, johon, jos veitsi on riittävän terävä, syntyy ammottava haava, josta veri alkaa virrata. Haavan sitomista varten tarvitaan muutama metri harsokangasta, jolloin peukalon päähän  muodostuu kohtalaisen suuri ja pullea nuppu. Tätä sanotaan ruusujen silmikoimiseksi. Ellei nyt satu olemaan mitään villiruusua, voi äsken kerrotun leikkauksen peukaloon suorittaa muussakin yhteydessä, esim. pistokkaita, oksia, kuihtuneita kukkia leikatessa tai yleensä puiden ja pensaiden leikkauksissa.”

Villiruusut kukkivat parhaimmillaan ja ne ovatkin ainoa ruusulaji, jonka olen saanut viihtymään tontillani. Monenlaista olen kokeillut, mutta johonkin ne häipyvät, hiipuvat vähitellen, vain yksinäinen Queen Elisabeth, Peace ja Schneewittchen sinnittelevät edelleen. Niitä on joko hoidettu liikaa tai liian vähän, tämä periaate pitää paikkansa kaikessa kasvattamisessa. Mutta puutarhuri on siitä onnellisessa asemassa, että hän elää aina toivo sydämessä ja uskossa parempaan tulevaisuuteen. Mahdollisuus onnistua seuraavana kasvukautena pitää mielen virkeänä. Vuodenaika on vain päähänpiintymä.

”Tarhurin syksy alkaa maaliskuussa, silloin kun ensimmäinen lumikello lakastuu.”

”Kun ruusumme kukkivat, ajattelemme, että ensi vuonna ne kukkivat entistä paremmin. Kymmenen vuoden päästä on tästä tumpista kasvanut komea mänty – kunpa ne kymmenen vuotta olisivat jo takana päin! Tahtoisinpa nähdä, miltä nuo koivut näyttävät viidenkymmenen vuoden kuluttua. Kuinka totta onkaan, että paras on aina edessämme. Jokainen uusi vuosi tuo mukanaan lisäkasvua ja kauneutta. Jumalalle kiitos, että taas olemme päässeet vuoden eteenpäin!”

Lainaukset ovat Karel Capekin kirjasta Puutarhurin vuosi

Vietä hetki puutarhassa: Pekka Streng (1948-1975) sävelet ja sanat Puutarhassa.