Viisi runoa

Kun harmaan hirren pinta hehkuu laskevan auringon valossa, tulee mieleen runo ja elokuu. Kaarlo Sarkia sanoittaa tunnelmaa runossaan Velka elämälle.

 ...

Yön mentyä heräsit elokuun sunnuntaihin,
kun aittaas paistoi ruskon punainen juova.
Koit aavistaa, mitä olikaan aika tuova,
loit kysyvän katseen vaaleneviin maihin.

... 

Tein oudon havainnon: ei löydy runoa, joka ylistäisi iltaruskoa ilman synkkyyden ja surun häivää. Jotakin uhkaavaa maalataan jo seuraavassa säkeessä tai viimeistään seuraavassa runossa. Einari Vuorelan Tuulentupa.

Minä menin hattuni alle
ja lähdin maailmalle
pois köyhyyttä pakohon.
Tein tuulen tuvan, tein talon,
sain lahjaksi päivänvalon
ja ilmaisen kuutamon.

Etsin pientä ja tiivistä runoa, jossa tyytyväisyys olisi päällimmäisenä. Jarno Pennasen Iltahuokaus.

Muurahaisen askelen
                      otin tänään sieluni polulla,
Havuneulasen raahasin,
                      lehtikirvan sain kiinni.
Mutta päiväni oli työtä ja kiitosta täynnä.

Kuvassa on neilikka ja Aale Tynnin runossa Sade sama kukka.

Sade on viskannut koivuun
verkot loistavat.
Sano jo minulle, sano
että rakastat. 

Neilikat tuulen alla
taipuvat iloiten.
Sano jo, että olen
sinulle suloinen. 

Katso, minussa silloin
ihme tapahtuu:
tulen niin voimakkaaksi
niinkuin nuori puu,

tulen niin iloiseksi
niinkuin neilikat
sano vain minulle, sano,
että rakastat.

Noin 800 sivua selasin runoja, etsin ja löysin sopivan, Eeva-Liisa Mannerin tutun runon Pellavaikkuna.

Katajan kultainen oksa ja tuoksuva tuhka
metsässä sade ja kellastuneet rinteet
auringonlasku kohottaa järveltä tuulen

Kuuntelen villisorsaa, ovella siirtyy varjo,
muistan aikaa, jolloin haave oli voimani lähde.
Pellavaikkuna katsoo tummuvaan länteen.

Ehkä löysit omasi näistä runoista.

Lainaukset:

Runojen kirja – Neljä vuosisataa suomalaista runoutta. Toimittanut Veikko Polameri. Otava, 1977.