20. huhtikuuta 2015

Huutokauppa

Olen miettinyt, voiko empatiakykyä kehittää lukemalla. Jos valitsen luettavaksi kirjan, joka poikkeaa valtavirrasta, on selvästi ei-viihteellinen, jonka kanssa joudun kamppailemaan joko kielen tai aihepiirin vuoksi, muuttuuko käsitykseni maailmasta. Tällainen lukukokemus oli Teuvo Pakkalan vuonna 1894 ilmestynyt romaani Elsa.  Luin sen ajatellen tämän päivän jatkuvaa puhetta yksinäisistä vanhuksista; kotihoidosta, omaisten väsymisestä, hoidon kilpailuttamisesta, vanhusten aiheuttamasta kustannustaakasta. Tätä keskustelua, jossa ihmiseen kiinnitetään hintalappu.

Sana huutolainen viittaa huutokauppaan, jossa myydään ihminen; sairas, vanhus, avioton lapsi tai orpo, vähiten tarjoavalle. Tapa oli yleinen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella, viimeinen huutokauppa pidettiin 1935. Perinteisesti tilaisuus järjestettiin viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta. Tässä muutama pominta Pekkalan kuvaamana:

Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies, pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä. Ympärillä oli ihmisiä kylki kyljessään kiinni ja takimmaiset seisoivat penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille. Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä…  
… Liisa siirtyi lähemmäksi toimituspaikka. Siellä oli kysymyksessä joku hoidokas, josta holhoojansa kertoi, että siitä oli sellainen vaiva sen hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen vuoteelle kaikin puolin.
- En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa. Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.
- Ette pidä puhtaana, sanoi esimies.
- Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo onneton lie.
 Hinnasta sovittiin ja tarjolle asetettiin uudet huutokohteet.

Aviottoman lapsen kohtalo oli usein samanlainen kuin pienen Yrjö-pojan, jonka Liisa tuo huudettavaksi   äidin kuoleman jälkeen. Äiti tunnettiin ja isästä paikalla olevilla näytti olevan omat arvailunsa.
Liisa nosti Yrjön tuolille. ...

- Siinäpä on kaunis poika! Arveli joku väkijoukosta.
- Taitaa olla herrasrotua, arveli toinen.
- Oikein kauniissa puvussakin!
- Paljollako otetaan tämä poika? Kysyy esimies.
- Seitsemänkymmentä viisi markkaa, huudettiin.
- Kuusikymmentä yhdeksän.
- Viisikymmentä.
Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään.
Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt hameesta. …

Kun huudot oli tehty ja alin hinta maksettu, alkoi matka uuteen hoitopaikkaan.

Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä pitäen alituiseen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa, peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen. Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosen ja läksi ajamaan.
Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:
- Äiti, äiti, äiti…

Teuvo Pakkalan kuvaus on koskettavaa ja tarkkaa. Romaani Elsa on julkaistu Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita –sarjassa. Johdannon on kirjoittanut Mervi Kantokorpi ja kiinnostavaa luettavaa on myös aikalaisarvostelujen valikoima kirjan lopussa.

Teuvo Pakkala: Elsa, Suomalaisen kirjallisuuden seura

14. huhtikuuta 2015

Merikelpoisuus

Ruotsin pyrkimys vahvistaa laivastoaan Itämerellä ei ole aina mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Yritystä ja pyrkimystä ei ole puuttunut koskaan. Kauan sitten päätettiin tilata viisi laivaa torjumaan vihollisen (= tanskalaiset ja puolalaiset) uhka merellä.  Kuninkaan lippulaivaksi suunniteltu edustusalus oli mahtava näky: kirkkain värein maalatut leijona- ja enkeliveistokset koristivat laivan takaosaa ja molemmilla laidoilla sotilaallista voimaa julisti kaksi riviä tykkejä. 

Merikelpoisuuden testaaminen oli uskottu kuninkaan suomalaissyntyiselle amiraali Klas Flemingille (ei ole sama mies, jonka tunnemme etunimellä Klaus nuijasodan ajoilta). Hän määräsi miehet juoksemaan laivan kannella laidalta toiselle. Koe jouduttiin kuitenkin keskeyttämään, sillä laiva kallisteli uhkaavasti.

Neitsytmatkalle lähdettiin kaikesta huolimatta ja Tukholman kuninkaanlinnan vierestä laiva lipui verkkaisesti matkaan. Kymmenestä purjeesta oli nostettu neljä, ja kuinka ollakaan purjehdittuaan esiin katselijoiden ihailtavaksi kallion suojasta, tuulenpuuska tarttui purjeisiin. Laiva kallistui, tykkiluukut hörppäsivät vettä ja laiva upposi. Vasa-laiva pysyi pinnalla noin tunnin. Tämä tapahtui elokuussa 1628.

Vuonna 1961 laiva nostettiin meren pohjasta, restauroitiin ja saatettiin entiseen loistoonsa. Vasa-museossa sitä ovat ihailleet sankat turistijoukot. Siitä on tullut aivan ansaitusti Tukholman merkittävä turistihoukutus. 

”Vasa-laiva on symboli ajasta, jolloin mahtailu ja symboliikka ohittivat käytännöllisyyden. Se on Ruotsin suurvallan vertauskuva: maailman upein alus, joka purjehti epätodellisessa loistossaan hetken ja upposi kuin kivi, koska ei voinutkaan pysyä pinnalla.”

Tästä ja paljosta muusta kertoo: 
Mirkka Lappalainen
Pohjolan Leijona – Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 
Kirja sai vuoden 2014 Tieto-Finlandia-palkinnon.



2. huhtikuuta 2015

Näkyvyys


Calvino käsittelee kirjassaan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle sellaisia kirjallisuuden arvoja, joiden hän katsoi olevan uhattuina. Kirja ilmestyi suomeksi 1999 Elina Suolahden kääntämänä. Calvino sanoi pelkäävänsä, että menetämme kykymme tarkentaa näkymiä suljetuin silmin, loihtia värejä ja muotoja kirjan sivuille painetuista kirjaimista ja sanoista, että emme kykene ajattelemaan kuvin. Yksi kuudesta pelastettavasta arvosta oli siis näkyvyys.

Calvino syntyi vuonna 1923 ja hänen lapsuudessaan lasta ympäröivä kuvatulva oli  rajallinen, vaikka siihen kuuluikin jo kirjojen, lasten kuvalehtien ja leikkikalujen värikäs maailma. Italialaisten lastenlehtien sarjakuvat olivat graafisen toteutuksen suhteen korkeatasoisia, eikä niitä sanallistettu puhekuplilla, joita alkoi ilmaantua vasta 1930-luvulla. Jokaisen kuvan alla oli kaksi- tai nelisäkeinen värssy. (Muistelen, että meillä oli sarjakuva Kieku ja Kaiku samalla periaatteella sanallistettu.) Lapsuutensa lukuhetkiä hän kuvaa näin.
Kulutin tunteja tutkimalla jokaista sarjakuvaa numerosta toiseen, kerroin mielessäni tarinat tulkiten kohtauksia eri tavoin, keksin vaihtoehtoisia ratkaisuja, sulatin yksittäiset tapahtumat laajemmaksi kertomukseksi, keksin ja eristin ja yhdistin toistuvia piirteitä jokaisessa sarjassa, sekoitin sarjoja toisiinsa, kuvittelin uusia sarjoja, joissa sivuhenkilöistä tuli sankareita.
Mitä on siis mielikuvitus? Kuinka sen määrittelemme ja mikä sen alkulähde on? Näihin kysymyksiin luentomuistiinpanot antavat useita selityksiä, mutta Calvino päätyy määritelmään, joka häntä itseään puhuttelee ja jossa hän sanoo tunnistavansa itsensä täysin.
Mielikuvitus on mahdollisuuksien ja olettamusten varasto, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mikä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa.
Mielikuvitus, muotojen ja kuvien maailma, on edellytys kaikelle tiedolle. Runoilijan mieli ja tiedemiehen mieli tietyllä ratkaisevalla hetkellä toimivat toisiaan seuraavien kuvallisten mielleyhtymien kautta, noudattaen siten nopeinta menetelmää yhdistää ja valita mahdollisten ja mahdottoman loputtomista variaatioista.

Luentomuistiinpanot on kirjoitettu 1984 ja näkyvyys kuvallisessa merkityksessä määrittyy silloin Calvinon sanoin näin.
Nykyisin meitä pommitetaan sellaisella kuvamäärällä, ettemme enää pysty erottamaan välittömiä kokemuksia siitä, minkä olemme nähneet muutaman sekunnin ajan televisiossa. Muisti peittyy kuvan palasista koostuvien kerrostumien alle kuin roskasäilö, ja käy yhä epätodennäköisemmäksi että yksikään monista hahmoista kykenisi kohoamaan sieltä esiin.







Moninaisuus

Italo Calvino sai luennoitsijakutsun Harvardin yliopistoon ja pakkomielteen omaisesti hän ryhtyi valmistelemaan lukuvuodeksi 1985-86 esitelmäsarjaa, jonka teemana olisi ensi vuosituhannelle säilytettävät kirjalliset arvot. Viisi esitelmää oli valmiina, kun hän oli lähdössä matkalle. Kuudes esitelmä "Consistency" oli tarkoitus viimmeistellä Amerikassa. Matka ei koskaan toteutunut, elämä päättyi, mutta työpöydältä siististi muovitaskuihin kootut esitelmät julkaistiin kirjana Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle.
Luotan kirjallisuuden tulevaisuuteen koska tiedän, että joitakin asioita vain kirjallisuus voi antaa omien erikoispiirteittensä ansiosta.
Olen poiminut tuosta 123 sivua pitkästä, tiiviistä ja rikkaasta lukemisen ylistyksestä muutamia kohtia, joilla Calvino perustelee nämä kirjallisuuden arvot: keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys, moninaisuus.

Moninaisuuden merkitystä on mielestäni vaikein tiivistää. Kirjallisuudella on suuri haaste koota eri tiedonalat ja koodit maailmannäkemykseksi, joka on entistä moninaisempi ja monisärmäisempi. Tässä osuudessa  Calvino käsitelee mm. näitä kirjailijoita: Carlo Emilio Gadda, Robert Musil, Proust, Thomas Mann, Jorge Luis Borges, Georges Percin.
Puolustuspuheeni, jonka kohteena on romaani verkkona, on päättynyt. Joku voi esittää vastalauseen sanomalla, että mitä enemmän teos pyrkii moninkertaistamaan mahdollisuuksia, sitä kauemmas se etääntyy kirjoittajan ainutkertaisesta minästä, sisäisestä vilpittömyydestä, oman totuuden löytämisestä. Päinvastoin, vastaan siihen, mitä me olemme, mitä itsekukin meistä on ellei kokemusten, tietojen, luetun, kuvitelmien yhdistelmä? Jokainen elämä on ensyklopedia, kirjasto, esineluettelo, tyylien näytevarasto, jossa kaikki voidaan jatkuvasti sekoittaa ja järjestää uudelleen kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Mutta ehkä vastaus, jonka antaminen on sydäntäni lähinnä onkin toinen: jospa olisikin mahdollista luoda teos minän ulkopuolelta… (jatkuu sivulla 123).
Olen kirjoittanut postaukset käänteisessä järjestyksessä eli kirjan lopusta lähtien. Jos haluat lukea Calvinon ajatuksia keveydestä, nopeudesta ja täsmällisyydestä, katso maaliskuun tekstejä.