30. kesäkuuta 2019

Iltakävelyllä Töölössä



Tehkäämme pieni kävelykierros Töölössä Maria Jotunin (1880-1943) kotikaduilla. Paljon on pääkaupunkimme muuttunut runsaan sadan vuoden aikana. Jos lähdemme liikkeelle Töölön torilta Topeliuksenkadun suuntaan, näemme edessämme korkealla kalliolla komean 1920-luvun klassismia edustavan Hilding Ekelundin suunnitteleman kirkon. Tosin tätä komeaa kirkkoa ei vielä ollut kirjailija Maria Jotunin ja Viljo Tarkiaisen muuttaessa ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Rakennus oli vasta valmistunut, ja osoite vuonna 1911 oli Topeliuksenkatu 13, rakennuksella on kirjailijalle hyvin sopiva nimi Runola.  Talo erottuu katukuvassa komeana ja koristeellisena, Töölön kirkon edessä oleva puisto jatkuu Sibelius puistona talon kohdalle. Lasten leikkipuisto ja hyvin hoidetut istutukset luovat vilkasliikenteiselle kadulle miellyttävän tunnelman.


”Mutta vuosisadan alussa seutu oli äärimmäistä laitakaupunkia, peltojen, niittyjen ja kallioisten kukkuloiden maisemaa, josta siellä täällä erottuivat harvat matalat puurakennukset ulkohuoneineen. Topeliuksenkatu oli kuoppainen hiekkatie ilman jalkakäytäviä ja sen varrella oleva kerrostalo numero 13 kurkotti yksinään korkeuksiin, ilman naapureita keskellä ei-mitään.”

Huoneisto oli viidennessä, ylimmässä kerroksessa ilman hissiä. Huoneiston paraatipuolella eli kadun puolella oli kolme huonetta ja pihan puolella makuuhuone ja keittiö palvelijanhuoneineen. Kirjeenvaihdosta käy ilmi, että sukulaiset ja ystävät kokivat matkan melkoisena haasteena. Viljon ystävä totesi, että raitiotiematka Katajanokalta Topeliuksenkadulle oli kuin junamatka Transsiperian taigan halki.

Perheessä oli keväällä 1913 yksi- ja kaksivuotiaat pojat, joiden hoitamisen rinnalla Jotuni kirjoitti Helsingin Sanomiin kirja- ja teatteriarvosteluja sekä pakinoita, mutta aloitti myös uudelleen vakavan kirjallisen työskentelyn. Tämä tarkoitti hänen oman sanomansa mukaan taitoa ”venyttää varttitunteja” ja hyvää keskittymiskykyä. Tähän ajanjaksoon kuuluu mm. novelli ”Hilda Husso”. Tuon ajan novellit olivat nokkelia, päivänpaisteisia ja humoristisia henkilökuvia.

Pojat varttuivat ja asunto kävi kahdelle kirjoittajalle ahtaaksi: Viljo Tarkiainen oli valloittanut itselleen kirjoittamiseen sopivan työtilan ja Jotunin oli tyytyminen ruokasalin pöydän nurkkaukseen.

Seuraava asunto sijaitsi ositteessa Tunturikatu 5 (Tunturilaaksonkatu 5), jossa perhe viihtyi lyhyehkön ajan vuodet 1919-1921. Koti on viidennessä kerroksessa ja villit pojat saivat temmellys- ja leikkipaikan korkeilla Temppeliaukion kallioilla. Tältä ajalta Jotuni on ikuistanut myös poikiensa arkielämää ja seikkailut muun muassa talon katolla kirjaansa Jussi ja Lassi.

Kolmas ja viimeinen koti perustettiin Cygnaeuksenkatu 8:aan. Asunto oli jälleen viidennessä kerroksessa, tilava kahdesta asunnosta yhdistetty kokonaisuus, jossa oli molemmille vanhemmille omat työhuoneet, joissa he myös yöpyivät. Maria Jotunin sisustus- ja antiikkiesineiden keräilyharrastuksen myötä suuri huoneisto täyttyi koriste-esineistä, tauluista, taidejäljennöksistä ja  patsaista. Tomera perheenemännän rooli tuli tutuksi kirjallisuuden opiskelijoille, jotka olivat tuon ajan tapaan suullisessa tentissä professorinsa työhuoneessa, jonne Maria Jotuni saattoi tuoda tarjottimella kahvia piinatuille opiskelijoille. Opiskelijan muistiin on jäänyt tilanne. ”Hän sai miehensä lopettamaan monituntisen kuulusteltavien kidutuksen.” Muutoin Maria Jotuni kuvataan vanhetessaan ihmiseksi, joka pelkäsi julkisuutta. Hänen elämänsä tuntui olevan erakon elämää, eikä hänen julkisesti käyttämistä puheenvuoroistaan ole mitään merkintöjä.

Jotunin Huojuva talo romaanin lukija ei voi välttyä pohtimasta sen todellisuustaustaa. Isoäitinsä elämäkerran kirjoittanut Kari Tarkiainen kertoo näin:

”Maria Jotuni meni vastahakoisesti ja vanhana naimisiin – kirjallisuuden vuoksi. Hän valitsi turvatun elämän, jossa saattoi kirjoittaa, ja parhaan partnerin, jonka uutteruus, asiantuntemus ja neuvot olivat hänen luomisaktinsa jatkumisen edellytys. Maria ei olisi voinut jatkaa kirjailijana – tai ainakaan tuotteliaana ja korkeatasoisena kirjailijana, jollainen hän halusi olla – ilman Viljon tukea ja vaikutusta. Mutta on tietysti myös kysyttävä, miten oli rakkauden laita. Pyh, eihän sellaista ilmiötä kuin rakkaus ollut olemassakaan, vakuuttavat monet Marian novellit, ja niin hän itsekin uskoi. Ainakin aluksi.”

Kiinnostavia ovat Jotunin pohdinnat kirjoittavan naisen roolista ja mahdollisuuksista. Muistiinpanot ovat Viljo Tarkiaisen tallentamia ja todistavat ainakin avioliiton alkuajan hyvästä ammatillisesta suhteesta. 

Aggressiivinen käyttäytyminen ja sen periytyminen isältä pojalle valottuu myös Tarkiaisen pojanpojan kertomana.

”Sangen hämmästyttävää oli, että nimenomaan Huojuvassa talossa kuvatuissa raivokohtauksissa oli samoja piirteitä kuin isäni käytöksessä. Minusta tuntui, että tällaiset seikat eivät voineet olla yleispäteviä tai sitten kokonaan keksittyjä, vaan niiden piti olla läheltä nähtyjä.”

Lainaukset:
Kari Tarkiainen. Maria Jotuni – vain ymmärrys ja hymy. Musarum minister. 2013






     

3. kesäkuuta 2019

Valhe



Zosima:

”Ennen kaikkea välttäkää valhetta, kaikenlaista valhetta. Valheen varassa voi kulkea maailman läpi, mutta takaisin ei ole kääntymistä. Pitäkää siis vaari valheestanne sillä se joka kallistaa korvansa omille valheilleen ei kohta enää tunnista totuutta itsessään sen paremmin kuin ympärillään ja lakkaa siis kunnioittamasta sekä itseään että toisia, ja kun ei enää kunnioita ketään, lakkaa rakastamasta, antautuu intohimoille ja karkeille nautinnoille ja ajautuu silkkaan elukkamaisuuteen ja elävään helvettiin, ja kaikki tämä johtuu siitä että valehtelee herkeämättä toisille ja itselleen eikä saata enää rakastaa!”

Näin väkevästi puhuu Isä Zosima Dostojevskin 1880 kirjoittamassa romaanissa Karamazovin veljekset. 

Tuoretta ja ajankohtaista tekstiä edelleen, onhan kysymys klassikosta. Olen nähnyt romaanista kaksi teatteritulkintaa: viisituntinen Ryhmäteatterissa 1993 ja Kansallisteatterissa tänä keväänä vähän lyhyempänä sovituksena.

Molemmat tarkastelevat elämän peruskysymyksiä, mutta henkilöt valottuvat eri tavoin. Isä Zosimana on Seela Sella, joka näytelmän alussa lempeän äidillisesti ohjaa ja rohkaisee veljesten isää, joka  puolialastomana alusvaatteissaan seisoo näyttämön etuosassa, avaamaan suunsa. Kun hän sitten vähitellen saa puheen kulkemaan, esiin tulee röyhkeys, iljettävyys, petkutus, valehtelu ja juonittelu. Törkyturpa, joka tunnistaa itsessään ilveilijän. Hannu-Pekka Björkman tekee roolista tunnistettavan hahmon, sellaisen henkilön, joka peittää häpeän tunteensa ilveilyyn.

Häpeää on vaikea kantaa, se siirtyy helposti henkilöstä toiseen, jopa sukupolvesta toiseen. Käsiohjelmasta luin kiinnostavan yksityiskohdan Dostojevskin henkilöhistoriasta.

” 1839 Dostojevskin isä kuolee. Dostojevski uskoo huhuun, jonka mukaan isän tiluksien maaorjat olisivat kastroineet ja murhanneet isäntänsä huonontuneen kohtelunsa vuoksi. Ketään ei kuitenkaan tuomita teosta ja kuolinsyykin jää hämäräksi.”

Klassikkoteosta on analysoitu myös isänmurhan näkökulmasta. Sigmund Freud on kirjoittanut:

”Onhan oikeastaan samantekevää, kuka teon on todellisuudessa tehnyt, sillä psykologiaa kiinnostaa vain se, kuka tunteissaan on tuota tekoa halunnut ja sen tapahduttua tervehtinyt sitä tervetulleena.”

Voidaan siis kysyä, kuinka hyvin tunnistamme omat tunteemme. Hyvyyden ja ylevät aatokset aika helposti löydämme itsestämme, mutta pahuus sijoitetaan helposti muualle.

Kuin sattumalta sain juuri luettavaksi Jermakovin kiinnostavia esseitä, joissa viitataan venäläisiin klassikoihin. 

Jos tietoisuus on itsetyytyväinen ja itseensä pysähtynyt, se merkitsee henkistä kuolemaa.”

”Tärkein asia, jonka opettaa taide joka ei opeta mitään, on estetiikan ikuinen paluu etiikkaan. Kauniissa me näemme hyvän ja rumuudessa pahan. Ihmistä koskevassa päättymättömässä keskustelussa binaarista vastakkainasettelua edustaa kaksi siveellistä mallia: hyvä ihminen ja paha ihminen. Porautuessaan syvälle elämään klassinen venäläinen kirjallisuus huuhtoo pois tämän itsestään selvän jaottelun. Tolstoi kannustaa ihmistä pyrkimään kohti pelastusta erehdyksen antamalla energialla. Dostojevskin hahmoja raatelevat ihmisluonnon rakenteeseen kuuluvat ristiriidat, Sodoman ja Madonnan esikuvat.”

Ryhmäteatterin esitys jäi pysyvästi mieleen, mutta kuka näytteli Zosiman roolin?

Lainaukset:
Kansallisteatteri Pieni näyttämö. Käsiohjelma Karamazovin veljekset. 2019
Vladimir Jermakov. Tolstoin varjo – Ahdistuksen ja toivon esseet. Idiootti. 2016