Tehkäämme pieni kävelykierros Töölössä Maria Jotunin (1880-1943) kotikaduilla. Paljon on pääkaupunkimme muuttunut runsaan sadan vuoden aikana. Jos lähdemme liikkeelle Töölön torilta Topeliuksenkadun suuntaan, näemme edessämme korkealla kalliolla komean 1920-luvun klassismia edustavan Hilding Ekelundin suunnitteleman kirkon. Tosin tätä komeaa kirkkoa ei vielä ollut kirjailija Maria Jotunin ja Viljo Tarkiaisen muuttaessa ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Rakennus oli vasta valmistunut, ja osoite vuonna 1911 oli Topeliuksenkatu 13, rakennuksella on kirjailijalle hyvin sopiva nimi Runola. Talo erottuu katukuvassa komeana ja koristeellisena, Töölön kirkon edessä oleva puisto jatkuu Sibelius puistona talon kohdalle. Lasten leikkipuisto ja hyvin hoidetut istutukset luovat vilkasliikenteiselle kadulle miellyttävän tunnelman.
”Mutta vuosisadan alussa seutu oli äärimmäistä laitakaupunkia, peltojen, niittyjen ja kallioisten kukkuloiden maisemaa, josta siellä täällä erottuivat harvat matalat puurakennukset ulkohuoneineen. Topeliuksenkatu oli kuoppainen hiekkatie ilman jalkakäytäviä ja sen varrella oleva kerrostalo numero 13 kurkotti yksinään korkeuksiin, ilman naapureita keskellä ei-mitään.”
Huoneisto oli viidennessä, ylimmässä kerroksessa ilman hissiä. Huoneiston paraatipuolella eli kadun puolella oli kolme huonetta ja pihan puolella makuuhuone ja keittiö palvelijanhuoneineen. Kirjeenvaihdosta käy ilmi, että sukulaiset ja ystävät kokivat matkan melkoisena haasteena. Viljon ystävä totesi, että raitiotiematka Katajanokalta Topeliuksenkadulle oli kuin junamatka Transsiperian taigan halki.
Perheessä oli keväällä 1913 yksi- ja kaksivuotiaat pojat, joiden hoitamisen rinnalla Jotuni kirjoitti Helsingin Sanomiin kirja- ja teatteriarvosteluja sekä pakinoita, mutta aloitti myös uudelleen vakavan kirjallisen työskentelyn. Tämä tarkoitti hänen oman sanomansa mukaan taitoa ”venyttää varttitunteja” ja hyvää keskittymiskykyä. Tähän ajanjaksoon kuuluu mm. novelli ”Hilda Husso”. Tuon ajan novellit olivat nokkelia, päivänpaisteisia ja humoristisia henkilökuvia.
Pojat varttuivat ja asunto kävi kahdelle kirjoittajalle ahtaaksi: Viljo Tarkiainen oli valloittanut itselleen kirjoittamiseen sopivan työtilan ja Jotunin oli tyytyminen ruokasalin pöydän nurkkaukseen.
Seuraava asunto sijaitsi ositteessa Tunturikatu 5 (Tunturilaaksonkatu 5), jossa perhe viihtyi lyhyehkön ajan vuodet 1919-1921. Koti on viidennessä kerroksessa ja villit pojat saivat temmellys- ja leikkipaikan korkeilla Temppeliaukion kallioilla. Tältä ajalta Jotuni on ikuistanut myös poikiensa arkielämää ja seikkailut muun muassa talon katolla kirjaansa Jussi ja Lassi.
Kolmas ja viimeinen koti perustettiin Cygnaeuksenkatu 8:aan. Asunto oli jälleen viidennessä kerroksessa, tilava kahdesta asunnosta yhdistetty kokonaisuus, jossa oli molemmille vanhemmille omat työhuoneet, joissa he myös yöpyivät. Maria Jotunin sisustus- ja antiikkiesineiden keräilyharrastuksen myötä suuri huoneisto täyttyi koriste-esineistä, tauluista, taidejäljennöksistä ja patsaista. Tomera perheenemännän rooli tuli tutuksi kirjallisuuden opiskelijoille, jotka olivat tuon ajan tapaan suullisessa tentissä professorinsa työhuoneessa, jonne Maria Jotuni saattoi tuoda tarjottimella kahvia piinatuille opiskelijoille. Opiskelijan muistiin on jäänyt tilanne. ”Hän sai miehensä lopettamaan monituntisen kuulusteltavien kidutuksen.” Muutoin Maria Jotuni kuvataan vanhetessaan ihmiseksi, joka pelkäsi julkisuutta. Hänen elämänsä tuntui olevan erakon elämää, eikä hänen julkisesti käyttämistä puheenvuoroistaan ole mitään merkintöjä.
Jotunin Huojuva talo romaanin lukija ei voi välttyä pohtimasta sen todellisuustaustaa. Isoäitinsä elämäkerran kirjoittanut Kari Tarkiainen kertoo näin:
”Maria Jotuni meni vastahakoisesti ja vanhana naimisiin – kirjallisuuden vuoksi. Hän valitsi turvatun elämän, jossa saattoi kirjoittaa, ja parhaan partnerin, jonka uutteruus, asiantuntemus ja neuvot olivat hänen luomisaktinsa jatkumisen edellytys. Maria ei olisi voinut jatkaa kirjailijana – tai ainakaan tuotteliaana ja korkeatasoisena kirjailijana, jollainen hän halusi olla – ilman Viljon tukea ja vaikutusta. Mutta on tietysti myös kysyttävä, miten oli rakkauden laita. Pyh, eihän sellaista ilmiötä kuin rakkaus ollut olemassakaan, vakuuttavat monet Marian novellit, ja niin hän itsekin uskoi. Ainakin aluksi.”
Kiinnostavia ovat Jotunin pohdinnat kirjoittavan naisen roolista ja mahdollisuuksista. Muistiinpanot ovat Viljo Tarkiaisen tallentamia ja todistavat ainakin avioliiton alkuajan hyvästä ammatillisesta suhteesta.
Aggressiivinen käyttäytyminen ja sen periytyminen isältä pojalle valottuu myös Tarkiaisen pojanpojan kertomana.
”Sangen hämmästyttävää oli, että nimenomaan Huojuvassa talossa kuvatuissa raivokohtauksissa oli samoja piirteitä kuin isäni käytöksessä. Minusta tuntui, että tällaiset seikat eivät voineet olla yleispäteviä tai sitten kokonaan keksittyjä, vaan niiden piti olla läheltä nähtyjä.”
Lainaukset:
Kari Tarkiainen. Maria Jotuni – vain ymmärrys ja hymy. Musarum minister. 2013
