30. kesäkuuta 2015

Ratikkaretki


En malta olla jatkamatta Minna Lindgrenin kirjan Kuolema ehtoolehdossa käsittelyä. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että kerronta toi mieleeni lapsena luetut Blytonin Viisikko-kirjat. Reipas tyttöporukka selvittelee murhia ja muita outoja tapahtumia, käyvät retkillä eväät ja inkiväärijuoma mukanaan ja hyvällä yhteishengellä selviävät kiperistäkin tilanteista. Näin toimivat myös nämä 90 vuotiaat Ehtoolehdon leidit, tosin inkiväärijuoma on vaihtunut punaviiniksi.

Joskus keväällä ankean sään aikaan tein ratikkaretken, jonka aloitin kympillä Pikku-Huopalahdesta ja ajoin päätepysäkille, Kirurgille. Kävelin Tähtitorninmäen kautta Kauppatorille ja poikkesin Kauppahallissa kahville. Matka jatkui kävellen Katajanokalle nelosen päätepysäkille ja sieltä takaisin Munkkiniemen suuntaan. Katselin tätä kaunista Helsinkiä ja ajattelin, että reitti kävisi hyvänä esittelykierroksena vaativallekin turistille.

Ilahduttaa lukea kirjaa, jossa ihmiset liikkuvat samoilla reiteillä.
”Hän oli ajanut joka päivä monella eri raitovaunulla Irman luokse Kivelään, ja joskus matka Munkkiniemestä Töölöön vei melkein kaksi tuntia, kun hän oikein innostui. Helsinki oli kesällä niin kaunis. Tuntui, että kaikki oli suunniteltu vain kesää varten, aukiot ja torit ja muut rakennelmat, joita viime aikoina oli tullut paljon lisää. Helsinki oli heinäkuussa suuri huvipuisto ja raitiovaunut sen vuoristoratoja.”
Viikko sitten kävin kympillä ajelemassa ja arvioimassa Guggenheim-arkkitehtikilpailun voittaneen Art of the City -nimisen rakennushankkeen sopivuutta Tähtitorninmäeltä katsottuna. Kyllä se minua miellytti. Lempinimellä Majakka esitelty hanke, jonka yleisölle avoin kahvilatorni olisi kiehtova näköalapaikka sisällä istuville ja valaistuna pimeässä loistava kiintopiste ulkopuolelta katsottuna. Ja taas poikkesin Kauppahallissakin: lohileipä ja valkoviini. Paikka oli tungokseen asti täynnä turisteja, osa olisi varmasti poikennut taidemuseoonkin.

Monta ratikkareittiä on vielä tutkimatta, jatkan ehkä jollekin uudelle alueelle. Onko Jätkäsaari jo valmis, moderni kaupunginosa? Ehkä ei kuitenkaan niin moderni kuin nämä Valencian rohkeat wau-ratkaisut.
”Jätkäsaari näytti nimensä mukaisesti melko masentavalta, vaikka toisella tavalla kuin Siiri oli kuvitellut. Ehkä siitä jonain päivänä tulisi oikein kaunis kaupunginosa. Nyt se oli pelkkää liejua, sorakasoja, kaapeliputkia ja betonirenkaita. Mutta toisaalta uuteen kaupunginosaan oli rakennettu raitiovaunukiskot, ja se oli lupaava alku.”
Ratikassa kannattaa ottaa kontaktia ja toimia kuten Siiri pipopäitä neuvoessaan. Sukupolvien välinen kuilu on kiinnostava kuilun molemmilta reunoilta katsottuna.
"Kuinka vanha sä olet? Yli 80?" kysyi rohkeampi poika. Siiri nauroi heleästi kuin olisi vastarakastunut leski.
"Minä olen 94."
"Ei juma, respect!"
"Pystyksä seistä?"
Siiri pyysi poikia istumaan kanssaan, jotta he voisivat jutella rauhassa. He kertoivat isovanhemmistaan, jotka olivat tosi vanhoja, ehkä 70, ja aina matkoilla etupäässä Ranskassa, josta he olivat ostaneet viinitilan. Pojilla ei ollut tyttöystäviä, ja he olivat käyneet rippikoulun, mutta eivät uskoneet jumalaan eivätkä tienneet mitä kuoleman jälkeen tapahtui. Siiri kertoi menevänsä treffeille 35-vuotiaan kokin kanssa, ja pojat nauroivat jo rentoutuneesti, koska eivät uskoneet mitään, mitä hän sanoi.
"Vitun kova dudette", sanoi rohkeampi, kun he luulivat, että Siiri ei enää kuullut.
Moni asia käy päivä päivältä helpommaksi, oikeastaan aivan luonnolliseksi.
"Voi sinua, Irma!" Siiri puuskahti. "Mihin vielä joudun sinun kanssasi?"
"Kuolemaan", Irma nauroi heleästi ja sanoi vihdoin sen, mitä Siiri oli odottanut: "Döden, döden, döden."
Lainaukset: Minna Lindgren Kuolema Ehtoolehdossa. Teos 2015


 



 





15. kesäkuuta 2015

Ehtoota!


Heräsin aamulla vähän ennen kuutta. Aurinko paistaa makuuhuoneen puolelle ja avoimesta ikkunasta kuuluu heräävän kaupungin äänet. Juon kahvin ja luen Hesarin radion kuuntelun ohessa. Kävelen ratikalle vihreän puistoreitin kautta, vaikka matka on vähän pidempi kuin suorin tie bussipysäkille. Teen pikkuostokset ja nappaan kirjatelineestä pokkarin. Paluumatkalla aloitan kirjan lukemisen.
”Joka aamu Siiri Kettunen heräsi ja huomasi, ettei ollut vieläkään kuollut. Sitten hän nousi ylös, peseytyi, pukeutui ja söi jotain aamiaiseksi. Se kävi hitaasti, mutta olihan hänellä aikaa. Hän luki sanomalehden huolellisesti ja kuunteli aamun radio-ohjelman, sillä tavalla hän tunsi kuuluvansa tähän maailmaan. Noin kello yksitoista hän lähti usein raitiovaunuajelulle, mutta tänään hän ei jaksanut.”

Onhan tuossa jo jotakin tuttua ja aito aavistus siitä, mitä tulossa saattaa olla. Ajokorttikaan ei ole enää itsestäänselvyys. On hankittava todistus aivan tuota pikaa. Miten olisi viisainta toimia?

”Tietenkin minulla on ajokortti!” Irma puuskahti vihaisena, hän ei pitänyt suurlähettilään ehdottelusta. ”Minun luokkatoverini on gynekologi ja hän kirjoittaa joka luokkakokouksessa meille todistukset ajokorttia varten. Mutta sitten minun lapseni ottivat minulta auton pois, noin vain veivät aikuiselta oikeuden liikkua ja kulkea. Muistattehan sen minun pienen punaisen autoni?”

Kuulen ja luen median kautta joka päivä, miten kuormittavaa, kallista ja raskasta vanhenevan väestön hoitaminen on. Muistan parikymmentä vuotta sitten lukeneeni kankeaa mietintötekstiä, jossa pohdittiin passiiviväestön sijoittamiseen liittyvistä ongelmista. Silloin en oikein ymmärtänyt, mitä tämä kiertoilmaisu ”passiiviväestö” tarkoitti. Nyt senkin tiedän.

”…osastonhoitaja Virpi Hiukkanen piti kovaa komentoa ja pani työntekijät paiskimaan useita työvuoroja peräkkäin, maksoi huonosti eikä koskaan kiittänyt ketään. Sen takia nuoret ihmiset nääntyivät työhönsä, tähän vanhusten hoitamiseen ja viihdyttämiseen. He saivat aikaan hengenvaarallisen kiireen paikassa, jossa kenelläkään ei ollut kiire mihinkään ja jossa ei koskaan tapahtunut mitään. Hoitajat uupuivat ja lopettivat, menivät hauskempaan työhön…”

Paluumatkalla luin kirjasta parikymmentä sivua ja aion jatkaa. Jätän hetkeksi sivuun jo aloittamani 559 sivun kirjajärkäleen. Siinä keski-ikäisillä, uratietoisilla ihmisillä on niin paljon ongelmia, että en nyt jaksa niihin paneutua.

Lainaukset: Minna Lindgren Kuolema Ehtoolehdossa. Teos 2015

6. kesäkuuta 2015

Lemmikki


Nyt kukkivat lemmikit puolivillissä pihapiirissäni. Ne ovat muistuma vuosia sitten kylvämästäni pienestä pussillisesta lehtolemmikin (Myosótis silvática) siemeniä. Olen vuosien kuluessa nyhtänyt loppuun kukkineet kasvit pois kukkapenkeistä ja heitellyt niitä ympäriinsä polkujen reunoille. Näin toimii mukavuudenhaluinen, ei turhan tarkka kitkijä. Tästä on seurannut pelkkää silmäniloa. Sinistä kukkaa on joka puolella ja taas kukinnan jälkeen annan lemmikin valtoimenaan levitä ja löytää uudet kukintapaikkansa.


Kasvien nimet johtavat uusille ajatuspoluille; ruotsiksi lemmikki on förgätmigej ja vastaavasti englanniksi forget me not. Tuomo Salovuori kirjoittaa kirjassaan Vihreyden keskellä lemmikkiin liittyvistä legendoista:

… keskiajalla ritari ja hänen rakastettunsa kävelivät joen vartta pitkin. Ritari poimi kimpun lemmikkejä, mutta haarniskansa painon vuoksi suistui veteen. Painuessaan veden alle hän heitti kimpun rakastetulleen ja huusi: ”Älä unohda minua!” Siitä lähtien lemmikki on yhdistetty romantiikkaan ja traagiseen kohtaloon.
…Toinen legenda kertoo lemmikin syntyneen, kun pieni Jeesus-lapsi oli Marian sylissä. Jeesus toivoi, että tulevat sukupolvet voisivat nähdä Marian kauniit silmät, ja hänen heilauttaessaan kättään maa peittyi lemmikeillä.”

Salovuoren kirjan alaotsikko: Levon ja virkistyksen puutarhat, käsittelee ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, jossa tavoitteena on löytää vihreän luonnon tervehdyttävä ja ihmisen harmonista tilaa edistävä vaikutus. Joillekin vihreys on golfkenttä, luonnonvarainen metsä, rakennettu puisto, viljapelto ikkunasta katsottuna tai ikkunalaudalla kukkiva pielikki. Mutta jokaiselle vihreys tekee hyvää. Jokainen vihreän luonnon edestä tehty teko ansaitsee uutisoinnin. Puutarhasissien soisin jatkavan kamppailuaan lapiot heiluen ja muokkaavan kaupunkejamme kauneuden ihanteet mielissään.  Tämä siksi, että kauneus ja harmonia siirtyisivät ulkopuoleltamme sisäiseen maailmaamme.

Salovuoren kirjassa kerrotaan vihreyden merkityksestä eri kulttuureissa.
” Japanissa kiireinen liikemies saattaa aamulla mennä hetkeksi pieneen puutarhaansa tallentaakseen kokemuksen rauhasta ja harmoniasta mieleensä. Puutarhasta löytyvät luontoyhteys ja rauhoittava maisema auttavat häntä laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin ennen lähtöä päivän haasteisiin.” 

Tuomo Salovuori: Vihreyden keskellä – levon ja virkistyksen puutarhat. Kirjapaja 2009