25. lokakuuta 2017

Kuvasta voimaa



Kuva: Wikipedia
Edellinen postaus syntyi valokuvia käsittelevien esseiden pohjalta. Teksti alkoi ja päättyi viittauksella Francesca Woodmanin näyttelyyn. Ehkä katsoit hänen valokuviaan ja luit surullisen tarinan nuoren naisen elämästä, joka päättyi traagisesti 22-vuotiaana.  Varsin suoraviivainen tulkintani: vakavia mielenterveyden ongelmia, itsetuhoisuutta, masennusta. Tunnelma välittyy kuvien sisällöstä, värien niukkuudesta ja kuvien koosta. Kuvat ovat niin pienikokoisia, on astuttava aivan lähelle ja katsottava hyvin tarkkaan. Katselutilanne on kuin kutsu: tule lähelle.

On useita valokuvaajia, joiden pääasiallinen kuvauskohde on oma fyysinen olemus, arkinen todellisuus ja esineistö. Taidemaalarit ovat kautta aikojen maalanneet muotokuvia itsestään ja samaa tavoittelee myös valokuvaaja ottaessaan selfien. Millaisena hän haluaa näyttäytyä ja esitellä itsensä.

Edessäni on kaunis kirja: upeat kuvat, tyylikäs taitto ja oivaltava teksti valokuvan myönteisestä vaikutuksesta.

Kuva:Minna Savolaisen kirja
”Tämä kirja on kasvutarina näkyväksi tulemisesta. Se on omistettu kymmenelle maailman ihanimmalle tytölle. Silti se ei ole kertomus vain heistä, vaan meistä jokaisesta, sinusta ja minusta, joilla myös on oikeus kokea olevamme oman elämämme maailman ihanimpia…
He ovat näyttäneet, kuinka itseään voi opetella katsomaan lempeämmin.”

Valokuvat kertovat tarinaa tytöistä, jotka ovat eläneet suuren osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan lastenkodissa.  Suhde vanhempiin on jäänyt katkonaiseksi ja pettymyksiä tuottavaksi. Menetyksiä ja vaille jäämistä on kertynyt jo varhaislapsuudessa. Eräs haastatelluista sanoo elävänsä säästöliekillä ja koittavansa elää niin, ettei menetyksiä enää tulisi.

Kuvan käyttöä parantavana välineenä puhumisen sijaan perustellaan näin:

”Asiat, joista pitäisi puhua, ovat niin kipeitä ja häpäiseviä, että ääneen lausuttuina ne haavoittavat lisää ja saavat lapset perääntymään kuoreensa. Sanoilla ei ole todistusvoimaa, sillä lapsia on petetty katteettomilla lupauksilla. Koska minun oli helppo nähdä jokaisen lapsen ainutlaatuisuus, mietin, voisiko lasta auttaa näkemään itsensä uudella tavalla, jos näyttäisin hänelle valokuvaamalla sen hyvän, jonka hänessä näen.”

Tämä kirjassa kuvattu prosessi alkoi keväällä 1998 ja kesti useita vuosia, päättyen hyvin ansaittuihin palkintoihin ja kunniamainintoihin. Mutta menetelmää sovelletaan useamman tyyppisin tarkoituksiin sekä yksilö- että ryhmätasolla.

Kirjan valokuvat on otettu kauniissa, puhtaassa luonnossa, jossa on jotakin erityistä. Niissä on sadun taikaa ja mystiikkaa, ja kuvattava tyttö sulautuu ympäristöönsä ikään kuin hän olisi siinä aina ollut. Väriharmonia, tytön asusteet ja mahdollinen muu rekvisiitta on kuvattavan itsensä valitsemaa yhdessä kuvaajan kanssa.

Hyväksyvä katse on kuin pehmeä syli, jossa on lämpöä ja turvaa. Valokuvaaja valitsee kuvauskohteen, näkökulman ja valaistuksen, nämä yhdessä luovat tunnelman. Kun kuvauksen kohde näkee itsensä uudessa ympäristössä ja itse valitsemassaan asussa, huolitellussa kampauksessa, ehkä satuhahmona, hän voi katsoa itseään hyväksyvällä katseella. Kuva antaa  mahdollisuuden nähdä itsensä uusin silmin. Pitkän prosessin aikana kuva itsestä saattaa muuttua ja kuvattu henkilö katseltuaan kuviaan oivaltaa olevansa moniulotteinen persoonallisuus.

Lapsuus, josta puuttuu sadun keveys, on raskas taakka kantajalleen. Moni kehittää itselleen suoriutumista korostavan elämäntavan tai varautuneen asenteen kaikkea muutosta kohtaan.

Kirja vakuuttaa uskomaan, että valokuvalla voi korjata nähdyksi tulemisen vajetta. Omakuva, jonka itse kokee voimaannuttavaksi, on ankkuri elämän myrskyissä. Vene lipuu tyynellä vedenkalvolla, keikkuu aallon harjalla ja matkan päättyessä se vedetään rannalle, käännetään ympäri odottamaan seuraavaa kevättä.  

Kuva: Prinsessa Lohjansaaressa v.2005
En ole varmasti ainoa ikäihminen (siis yli 70-vuotias), joka penkoo omia valokuviaan ja erilaisia perikuntien jättämiä kuva-aarteita. Tavoitteena on luonnollisesti saada niistä jonkinlainen ymmärrys siitä, miten elämä on meitä kuljettanut. Hämmästyttävän paljon on selviytymiskuvia, mutta myös ajanjaksoja, joilta kuvia on hyvin vähän. Nykyisessä kuvatulvan runsaudessa on jotakin outoa, joka hämmentää… Mitä se on?

”Kuvissa jokainen tyttö on tullut hyväksytyksi just sellaisena kun on, oman elämänsä prinsessana. Jokaisella on oikeus ajatella itsestään silleen.”

Lainaukset:
Miina Savolainen. Maailman ihanin tyttö. Blink Entertainment Oy, Helsinki. 2008


 







  

22. lokakuuta 2017

Yhden euron kirja - valokuva


Museokaupat ovat aarreaittoja: yllättäviä esineitä, outoja design kapineita ja edullisia kirjoja. Usein kirjat ovat puoleen hintaan, ja tällä kerralla käteen tarttui valokuvausta käsittelevä esseekirja yhdellä eurolla. Tätä ei voinut jättää väliin Valokuvataiteen museossa.  

Francesca Woodmanin näyttely oli päättymässä, ja itse näyttelystä, paria suurta kuvateosta lukuun ottamatta, en kovasti innostunut.

Valokuva on taidemuotona helposti lähestyttävä, meistä jokaisesta on otettu kuvia kotikäyttöön, ja monesta on myös ammattilaisen ottamia valokuvia. Valokuva ympäröi meitä monella tavalla.

”Viktoriaanisella ajalla demokratisoitui kuva, mutta tekniikan käydessä yhä halvemmaksi on demokratisoituminen ulottunut myös kuvan tuotantotapaan. Aivan kuten yhä useammat saattoivat hankkia itselleen valokuvan, yhä useammat voivat nykyään hankkia kameran.”

Vanhoja valokuvia katsellessa syntyy usein vaikutelma asetelmasta, muotokuvasta ja juhlallisuudesta. Valokuvan painaminen paperille oli mahdollista vasta 1860-luvulla ja kuvauksessa käytetty laitteisto oli vaikeasti liikuteltavaa. Ateljeekuvaus tarjosi samanlaiset lavasteet kaikille kuvattavalle: kreikkalainen pylväs, taitavasti asetellut verhot, siro korituoli, rokokoosohva ja mitä kaikkea mahtoikaan löytyä kuvausstudion varastoista. Kun näitä kuvia tarkastelee on vaikea päätellä, mihin yhteiskuntaluokkaan kuvattava kuului. Valokuvaan pukeuduttiin paraatiasuun ja arkinen ympäristö puuttui kuvasta.

”Työläiset, keskiluokka ja yläluokka kuvattiin edelleen samanlaisissa asetelmissa.”

Englannin kuningatar Viktoria oli ensimmäinen hallitsija, joka halusi kuvissa korostaa äidin ja vaimon roolia. Nykyiset kuningashuoneet ovat tehneet tästä arkipäivää julkaisemalla itse ottamiaan kuvia kotisivuillaan.

Presidenttimme eivät muodosta tässä suhteessa poikkeusta. Muistelin Kekkosen syntymäkodista, Lepikon torpasta, syntynyttä kohua: oliko se savupirtti vai ei. Tarkistin tiedot, viimeisin päivitys asiasta on vuodelta 2011, ja aukottomasti on nyt osoitettu, että torppa oli savupirtti Urho Kalevan syntyessä. Mutta kohua syntyi myös siitä, miksi myöhemmin otetusta kuvasta oli poistettu savupiippu. Tämäkin asia on jo selvitetty. Kuva on vahva välinen niin hallitsijoille kuin hallituillekin.

Perhe- ja sukukuvista saattaa puuttua perheenjäseniä syystä tai toisesta. John F. Kennedyn vanhempi sisar Rosemary sijoitettiin suljettuun hoitolaitoksen lobotomia leikkauksen jälkeen, joka hänelle tehtiin 20-vuotiaana. Kuvien tutkiminen on osoittanut, että hänet retusoitiin pois osasta vanhoja perhekuvia, ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. 

Jos mietit omia perhekuviasi, ehkä hämmästyt miten valikoidusti osa päätyy valokuva-albumiin. Valitsematta jääneet kuvat tulevat käteesi sattumalta jostakin piironginlaatikon pohjalta. Ehkä ne ovatkin totuudellisemmat kuvat. Oliko aina mukavaa jopa hauskaa.

”Aiemmin tuntui riittävän, että perheenjäsenet esitettiin kameralle eli heidät tallennettiin ulkokohtaisesti. Nykyään tämä ei kuitenkaan enää riitä, vaan filmille on saatava alituisia ilon hetkiä kuvastavia sisäisiä tuntoja. Ei riitä että perheellä on pakko olla hauskaa: hauskuuden on myös näyttävä, tai sitä ei ole ollutkaan.”
Esimerkki valokuvan historiasta; kuvan taakse on kauniilla käsialalla kirjoitettu jälkipolvia ajatellen.
Tämä valokuva on otettu kesällä 1928, olin silloin Raahen postissa ja Kuva Kulman taiteilija on sen suurentanut ja maalannut.
 


Näin syntyy muistoja. Luulen, että monet lapsuuden muistikuvat ovat itse asiassa muistoja valokuvista, jotka ammattikuvaaja tai vanhemmat ovat ottaneet. Niitä on usein katseltu, muisteltu ääneen kuvaustilannetta, ehkä ne olivat aina näkyvillä kunniapaikalla kauniissa kehyksessä.

Yhden euron kirjassa on monta kiinnostavaa huomiota valokuvista ja niiden yhteiskunnallisesta, feministisestä ja poliittisesta tulkinnasta. Osa käsitellyistä aiheista pätee edelleen, mutta nykyisestä selfie kuvauksesta ja internetistä ei vuonna 1988 julkaistussa kirjassa ole tulkintoja. Viimeisessä esseessä "Kulttuuri kyberneettisten järjestelmien aikakaudella" lähestytään nykyaikaa:

”Tietokone on enemmän kuin pelkkä esine. Se on myös ikoni ja metafora, joka esittää uusia tapoja ajatella itsestä ja maailmasta, uusia tapoja luoda mielikuvia siitä, mikä on olla ihminen ja elää ihmisten keskellä. Kyberneettisiin järjestelmiin kuuluu koko joukko koneita ja laitteita, jotka ilmaisevat tietokoneen voimaa. Näissä järjestelmissä on dynaaminen – tosin rajallinen – annos älyä…”

Viime päivien seksuaalista häirintää koskeva keskustelu pakotta lukemaan tarkalla silmällä esseen, jossa käsitellään feminismin ja visuaalisen kulttuurin/vallan suhteita. Vain yksi lainaus aiheesta:

”Katsellessani pornografiaa ja analysoidessani, miksi se vetoaa juuri tiettyyn miestyyppiin, tulin siihen näennäisesti kenties järjenvastaiseen tulokseen, että jos jokin on kulttuurissamme käsittämätöntä niin itse miehisyys. Tällöin on feministin pakko kysyä itseltään, miten arvokasta pornokuvien analysointi on?”

Paljon tuli lukiessa mietittyä valokuvaa: sen historiaa, erilaisia kuvauskohteita ja kuvan tulkintaa.

Lainaukset : Kuvista sanoin – Ajatuksia valokuvasta koonnut Matti Lintunen. Suomen valokuvataiteen museon säätiö. 1988

Francesca Woodmanin valokuvia löytyy netistä, samalla voi lukea hänen henkilöhistoriaansa, ja miettiä kuvien tulkintaa.





   



11. lokakuuta 2017

Talvinen matka



Koulu alkoi ennen vanhaan syyskuun alussa, ja tästä on jäänyt pysyvä halu aloittaa aina syksyllä jokin uusi projekti. Joskus tuo uuteen kiinni pääseminen on vaatimatonta: ostan uuden muistikirjan, kyniä, vihkoja ja selailen kirjoja etsien jotakin.

Keltakantiseen muistikirjaani tein jo elokuussa ensimmäiset merkinnät Talvisesta matkasta ja kuuntelin Winterreisen parina tulkintana. Näiden lisäksi hankin kirjastosta kaksi hyvää matkaopasta päästäkseni syvemmälle liedin sieluun ja Schubertin elämään.

Franz Schubert syntyi Wienissä vuonna 1797 perheen kahdentenatoista lapsena. Perheen lapsista menehtyi varhain seitsemän. Elämä oli vaatimatonta, asuntona oli yksi huone ja alkovi. Perheenisä toimi apuopettajana ja perusti myöhemmin oman koulun köyhälle asuinalueelle, jossa koulumaksujen kerääminen aiheutti taloudellisia ongelmia. Vanhempien ponnistelu tuotti vähitellen paremman taloudellisen tilanteen, ja Franzin musiikillinen lahjakkuus sai perheen tuen ja ymmärryksen.

Musiikkikoulutus alkoi 11-vuotiaan Franzin päästyä parhaana hakijana poikakuoroon, joka nykyään tunnetaan nimellä Wiener Sängerknaben. Tämä merkitsi myös siirtymistä sisäoppilaitokseen, jossa oli kova kuri, ruoka kehnoa ja asuinhuoneet huonosti lämmitettyjä. Pieni, ujo, silmälasipäinen poika, joka todennäköisesti koki helpotuksena yhtenäisen kouluasun saamisen. Pojan vaatimattomista vaatteista oli pääsykokeissa huomauteltu.

Moni varmasti muistaa  Milos Formanin ohjaaman elokuvan Amadeus, jossa pahantahtoiseksi, jopa murhaajaksi epäilty Antonio Salieri juonittelee Wienin musiikkimaailman keskiössä. Schubert pääsi Salierin oppilaaksi viisitoistavuotiaana.

Schubertin sävellystuotanto on laaja: noin tuhat teosta kuudentoista vuoden aikana. Hänen elämänsä päättyi kaaokseen ja ilotalosta saadun syfilistartunnan jälkiseuraamuksiin 31 vuotiaana. Kuuluisan säveltäjän elämästä on kirjoitettu paljon, ja monenlaista tulkintaa on tarjolla, mutta neroudesta on varmasti kysymys.

”Nerous on jotain ihan muuta kuin luova lahjakkuus. Se on riesa ja lahja, taakka, joka velvoittaa ja pakottaa tuottamaan ja luomaan yhä uusia teoksia ja astumaan tuntemattomaan, tekemään jotakin, mitä kukaan ei koskaan aikaisemmin ole tehnyt. On kuin nero ei mahtaisi itselleen mitään, koska hänen on pakko luoda.”

Säveltäjän elämään johdatteli Jari Sinkkonen, jolta edellinen lainaus. Kirjan alaotsikko: Suurten säveltäjien hauras elämä saa jatkossakin viedä minua syvemmälle musiikin ymmärtämiseen.

Toinen matkaopas Winterreisen maailmaan on englantilainen liedtulkitsija, joka on yli kolmenkymmenen vuoden aikana esittänyt tätä Schubertin sävellystä ympäri maailmaa. Hän kuvaa muutamia mieleen painuneita konsertteja ja omaa kehitystään runojen musiikillisena tulkkina.

Schubert itse kirjoitti kirjeessä 1825 konserttikiertueelta veljelleen luoneensa uuden taidemuodon, joka edellyttää soittajan ja laulajan erityistä yhteistyötä. Mitä enemmän kuuntelen sen paremmin ymmärrän, että pianisti ja laulaja ovat ajoittain yhtä.
Teos koostuu 24 Wilhelm Mullerin runosta ja ne esitetään yleensä ilman taukoja, esitys kestää 70 minuuttia. Usein konsertissa on jaettu laulujen sanat, ja jokainen kuulija seuraa tarinaa tulkiten omalla tavallaan. Ian Bostridge kertoo usein konsertin päättyvän hiljaisuuteen, tämän muistan omasta kokemuksestani Kuhmossa. Hämmennys: mikä oli tämä matka, kenestä se kertoo, näinkö ympäröivät maisemat, katsoinko sisälle itseeni.

Schubert eli sairautensa runtelemana työstäen sävellystä loppuun saakka. Muller oli runoilija huomattavassa virka-asemassa ja ”iskosti salakielisiä poliittisia viestejä” teksteihinsä. Kirjan kulttuurihistoriallinen anti on mittava ja kiinnostavasti esitetty.

”Winterreisen poliittinen pohjavirta ei rajoitu vain teksteihin ja historiallisiin marginaaleihin, vaan se tavoittaa minut aina, kun esitän Im Dorfe –laulua jossakin klassista perinnettä noudattavassa ja punaisella plyysillä koristetussa salissa. Minut valtaa kysymys hyvästä tahdosta ja sen merkityksestä. … Winterreisessa kohtaamme omat huolemme, saatamme tavoitella katarttisia tai eksistentiaalisia tasoja, mutta laulammeko elämän absurdiudesta vain kiistääksemme sen?”

Lyhyen saksan lukeneena olen kiitollinen kirjan tarjoamille runojen suomennoksille. Ensimmäinen runo Hyvää yötä alkaa näin:

Vieraana tulin,
vieraana lähden.
Oli suopea minulle toukokuu
runsaine kukkakimppuineen,
tyttö puhui rakkaudesta,
äiti jopa aviosta;
nyt maailma on niin kolkko,
tie lumeen hautautuu.

Matka päättyy ja viimeinen säkeistö Kampiliiransoittaja –runosta:

Merkillinen vanhus,
lähdenkö matkaasi?
Kiertäisitkö kampea
minun lauluihini?

Olen jäänyt jotenkin koukkuun Talviseen matkaan ja kuunnellut erilaisia tulkintoja, nyt kirjoittaessani taustalla soi Jonas Kaufmannin ääni. Jos innostut kuuntelemaan, kerro mahdollinen sinua koskettava tulkinta, suomalaisiakin löytyy.

Lähteet:
Jari Sinkkonen. Nerouden Lähteillä – Suurten säveltäjien hauras elämä. WSOY 2015
Ian Bostridge. Schubertin Talvinen matka - Winterreise. Basam Books 2015