 |
| Kuva: Wikipedia |
On useita valokuvaajia, joiden pääasiallinen kuvauskohde on
oma fyysinen olemus, arkinen todellisuus ja esineistö. Taidemaalarit ovat
kautta aikojen maalanneet muotokuvia itsestään ja samaa tavoittelee myös
valokuvaaja ottaessaan selfien. Millaisena hän haluaa näyttäytyä ja esitellä
itsensä.
Edessäni on kaunis kirja: upeat kuvat, tyylikäs taitto ja
oivaltava teksti valokuvan myönteisestä vaikutuksesta.
 |
| Kuva:Minna Savolaisen kirja |
”Tämä kirja on kasvutarina näkyväksi tulemisesta. Se on omistettu kymmenelle maailman ihanimmalle tytölle. Silti se ei ole kertomus vain heistä, vaan meistä jokaisesta, sinusta ja minusta, joilla myös on oikeus kokea olevamme oman elämämme maailman ihanimpia…
He ovat näyttäneet, kuinka itseään voi opetella katsomaan lempeämmin.”
Valokuvat kertovat tarinaa tytöistä, jotka ovat eläneet
suuren osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan lastenkodissa. Suhde vanhempiin on jäänyt katkonaiseksi ja
pettymyksiä tuottavaksi. Menetyksiä ja vaille jäämistä on kertynyt jo
varhaislapsuudessa. Eräs haastatelluista sanoo elävänsä säästöliekillä ja
koittavansa elää niin, ettei menetyksiä enää tulisi.
Kuvan käyttöä parantavana välineenä puhumisen sijaan
perustellaan näin:
”Asiat, joista pitäisi puhua, ovat niin kipeitä ja häpäiseviä, että ääneen lausuttuina ne haavoittavat lisää ja saavat lapset perääntymään kuoreensa. Sanoilla ei ole todistusvoimaa, sillä lapsia on petetty katteettomilla lupauksilla. Koska minun oli helppo nähdä jokaisen lapsen ainutlaatuisuus, mietin, voisiko lasta auttaa näkemään itsensä uudella tavalla, jos näyttäisin hänelle valokuvaamalla sen hyvän, jonka hänessä näen.”
Tämä kirjassa kuvattu prosessi alkoi keväällä 1998 ja kesti
useita vuosia, päättyen hyvin ansaittuihin palkintoihin ja kunniamainintoihin.
Mutta menetelmää sovelletaan useamman tyyppisin tarkoituksiin sekä yksilö- että
ryhmätasolla.
Kirjan valokuvat on otettu kauniissa, puhtaassa luonnossa,
jossa on jotakin erityistä. Niissä on sadun taikaa ja mystiikkaa, ja kuvattava
tyttö sulautuu ympäristöönsä ikään kuin hän olisi siinä aina ollut.
Väriharmonia, tytön asusteet ja mahdollinen muu rekvisiitta on kuvattavan
itsensä valitsemaa yhdessä kuvaajan kanssa.
Hyväksyvä katse on kuin pehmeä syli, jossa on lämpöä ja
turvaa. Valokuvaaja valitsee kuvauskohteen, näkökulman ja valaistuksen, nämä
yhdessä luovat tunnelman. Kun kuvauksen kohde näkee itsensä uudessa
ympäristössä ja itse valitsemassaan asussa, huolitellussa kampauksessa, ehkä
satuhahmona, hän voi katsoa itseään hyväksyvällä katseella. Kuva antaa mahdollisuuden nähdä itsensä uusin silmin.
Pitkän prosessin aikana kuva itsestä saattaa muuttua ja kuvattu henkilö
katseltuaan kuviaan oivaltaa olevansa moniulotteinen persoonallisuus.
Lapsuus, josta puuttuu sadun keveys, on raskas taakka
kantajalleen. Moni kehittää itselleen suoriutumista korostavan elämäntavan tai varautuneen
asenteen kaikkea muutosta kohtaan.
Kirja vakuuttaa uskomaan, että valokuvalla voi korjata
nähdyksi tulemisen vajetta. Omakuva, jonka itse kokee voimaannuttavaksi, on
ankkuri elämän myrskyissä. Vene lipuu tyynellä vedenkalvolla, keikkuu aallon
harjalla ja matkan päättyessä se vedetään rannalle, käännetään ympäri
odottamaan seuraavaa kevättä.
 |
| Kuva: Prinsessa Lohjansaaressa v.2005 |
”Kuvissa jokainen tyttö on tullut hyväksytyksi just sellaisena kun on, oman elämänsä prinsessana. Jokaisella on oikeus ajatella itsestään silleen.”
Lainaukset:
Miina Savolainen. Maailman ihanin tyttö. Blink Entertainment
Oy, Helsinki. 2008
