28. joulukuuta 2016

Viattomien tyttöjen päivä



Tänään 28.12. useimmissa kristillisissä maissa vietetään Viattomien lasten päivää. Matteuksen evankeliumin mukaan kuningas Herodes surmautti Betlehemissä kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset. Joukkosurman tarkoitus oli estää vastasyntyneen juutalaisten kuninkaan pääsy valtaan. – Tarina alkoi elää omaa elämäänsä, ja näiden surmattujen lasten määrä paisui vuosisatojen aikana niin, että keskiajalla arvioitiin kuolleita olleen jopa 144 000. Nykytutkimuksen mukaan luku on mahdoton, sillä asukasmäärän Betlehemissä arvioidaan olleen tuona aikana niin pieni, että surmattuja poikia olisi voinut olla korkeintaan parikymmentä. Mutta kammottavalta kertomus pienen koululaisen korvissa kuulosti, etenkin kun mitään lieventävää historian taustoitusta ei ollut tarjolla.

Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Mari Manninen kirjallaan Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Kirjan luettuani olisin valmis viettämään Viattomien tyttöjen päivää ja ehdottamaan sitä kansainväliseksi muistopäiväksi kaikille niille pienille, syntymättömille tytöille ja hylätyille vauvoille, joiden kohtalona oli tuhoutua vuosien 1980-2015 välisenä aikana, jolloin maailmanhistorian tiukinta syntyvyydensäätelyohjelmaa noudatettiin Kiinassa.

Kirja koostuu Mannisen tekemistä haastatteluista ja kattaa eri-ikäisten perheiden ja äitien tarinoita: lapsensa hylännyt äiti, pakkoabortteihin vietyjä naisia, raskauksien ja kuukautisten seurantaa suorittava perhesuunnitteluviranomainen, salavauvojen äiti ja sakkoja maksanut kahden lapsen äiti. Monelle asian käsitteleminen oli hyvin vaikeaa ja häpeällistä. Joillekin selitys väestönkasvun rajoittamisen välttämättömyydestä ja uhrautumisesta maapallon pelastamiseksi riittää hiljentämään moraalisen pohdinnan tekojen oikeutuksesta.

Suurilla luvuilla tehdään suurta propagandaa tässäkin tapauksessa. Väestökasvuennusteiden mukaan kiinalaisia olisi nyt 400 miljoonaan enemmän ilman 35 vuotta kestänyttä yhden lapsen politiikkaa. Nyt tätä lukua pidetään suuresti liioiteltuna. Tarkemmat perustelut löytyvät Mannisen kirjasta ja hänen viittaamistaan lähteistä.

Suurimman ongelman muodostaa nyt ja tulevaisuudessa väestöpyramidin alaosan kaventuminen. Vanhuksia on liian paljon, naimaikäisiä nuoria naisia liian vähän. Tulevaisuus alkaa näyttää pelottavalta, talouskasvun huikeasta kohoamisesta huolimatta. Miten selvitään eläke- ja huoltosuhdepommista.

”Vuonna 1983 tehtiin ainakin 15 miljoonaa aborttia ja 20 miljoonaa sterilointia.
Naisten fyysinen ja henkinen terveys ja arvokkuus kärsivät valtavasti. Vanhemmat jäivät kiinni tyttölastensa tappamisesta. Kansan Päivälehti varoitti suureksi käyneestä tyttövauvojen ”teurastamisesta ja hukuttamisesta”. Maaseutukylissä kapinoitiin ja hyökättiin viranomaisten kimppuun. Jopa kyläkaaderit inhosivat sitä, mitä joutuivat tekemään omilleen. Kommunistisen puolueen maine sai kovan kolauksen.”

Lievennyksiä tuli vähitellen. Jos ensimmäinen lapsi oli tyttö tai vammainen, sai luvan hankkia toisen siinä toivossa että syntyisi poika. Maaseudulla poikalapsen saamisen ajateltiin turvaavan paremmin vanhenevien vanhempien hoidon. Samoin esimerkiksi vanhemmat, jotka olivat molemmat ainoita lapsia saivat oikeuden kahteen lapseen. Todellisuudessa yhden lapsen politiikka muuttui käytännössä vähitellen 1,5 lapsen politiikaksi. Alueellisia erojakin oli, mutta vauvakiintiöiden määrittelemissä puitteissa, lupa oli hankittava virallista tietä.
”Kaupunkilaisnaisia oli myös helpompi valvoa. He kävivät töissä, ja heidän kuukautisiaan ja mahdollisia raskauksiaan vahdittiin niin työpaikalla kuin asuinkortteleissa. Lapsen tekeminen salaa oli lähes mahdotonta, ja laiton lapsi saattoi viedä työpaikan kaikkine etuineen. Se oli tarpeeksi suuri pelote pitämään lapsiluvun yhdessä.”

Pitkään jatkunut yhden lapsen politiikka on kiinalaisen keskuudessa yleisesti hyväksytty, useimmat ovat sitä mieltä, että se on ollut tehokas tapa rajoittaa väestökasvua. Nykyään hyvin moni perhe ajattelee yhden lapsen riittävän. Tälle ainokaiselle kelpaa vain kaikkein paras: hoitoa, hellintää ja koulutusta on tarjolla koko suvun tuella ja varoilla. Lastentavarakauppiaat ja koulutustarjonta houkuttelevat vanhemmat kiihkeään kilpavarusteluun. Monessa tapauksessa tytöt ovat hyötyneet tilanteesta. On oivallettu, että tytär pitää vanhemmistaan usein parempaa huolta kuin poika, jonka työpanos etenkin maaseudulla oli aikaisemmin tärkeä. Tytöille on auennut pääsy korkeampaan koulutukseen ja hyväpalkkaiseen ammattiin, jonka turvin myös ikääntyneet vanhemmat saavat rahallisen tuen.

Aikapommi tikittää. Nyt tilanne on ihanteellinen: yhtä eläkeläistä kohden on viisi työikäistä. Mutta parinkymmenen vuoden päästä suhde on enää noin 1,5 työikäistä yhtä eläkeläistä kohden. Kiinan vaurastuminen on ollut huikea, mutta se ei riitä. Eivätkä perheet edes ole halukkaita lisäämään lapsilukua, vaikka se nyt olisi jo mahdollista.

Kirjassa moni perhe kertoo elämänikäisestä murheestaan.

”Miten paperittoman salavauvan elämä on usein loppuelämäksi tuomittu köyhäksi ja naimattomaksi. Kuinka ainokaisten lasten, pikkukeisareiden, elämästä ei puutu rahaa, mutta sukulaisten paine ei hellitä niskasta hetkeksikään. Kuinka vuosikymmeniä sitten hylätyt tyttäret etsivät biologisia vanhempiaan ja biologiset vanhemmat hylkäämiään tyttäriä.”

Nämä tarinat elävät yksittäisten ihmisten ja perheiden puheissa ja ajatuksissa vielä kauan.

Lainaukset
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.
Ateena Kustannus Oy 2016.

















20. joulukuuta 2016

Engelin valkoinen ...




Vielä muutaman päivän ajan hämärä lisääntyy ja päivä lyhenee. Luettuani Akvarelleja Engelin kaupungista näen lumiharsoon kätkeytyvän maiseman ja rakennukset uudella tavalla.

”Vaikka kaikki rakennukset kalkitaan täällä keltaisiksi, kirkon pitää olla valkoinen! Sellainen valkoinen, että se melkein katoaa lumisateeseen. Tai on häviämäisillään sumuun. Ja sitten on näkyvinään sumun seasta. Kun laiva tulee sumussa yllättäen vastaan, se on teräväreunaisempi ja yksityiskohtaisempi kuin koskaan ennen.
 Vain valkoinen väri antaa ilmestyksen mahdollisuuden.”

Jukka Viikilä kirjoittaa Carl Ludvig Engelin ajasta 1800-luvun alun Helsingissä. Fiktiota ja todellista piirtämistä, suunnittelua ja rakennusprojekteja. Viaporin piirityksestä ja Helsingin osittaisesta tuhoutumisesta on kulunut reilut kymmenen vuotta. Kaupunki on pieni kyläpahanen, jossa asuu noin 4000 henkeä, jotka puhuvat ruotsia, venäjää ja saksaa, suomea kuulee vasta kaupungin reunoilla. Engel saapuu kaupunkiin perheensä kanssa  reessä matkaten.

”Olemme tulleet Helsinkiin, jonka kallioita Ehrenström räjäyttää kortteleiden tieltä. Kun astumme reestä, ilmassa on keskikokoisen kirkon verran kiveä. Sen, mitä aallot ovat yrittäneet vuosimiljoonan, tekee ruuti sekunnissa. Näemme palaneita taloja, räjäytettyjä kallioita, maastoon merkittyjä katuja.”

Kävelen ajatuksissani nykyisen Helsingin katuja, ja ymmärrän aivan toisella tavalla nousevien ja laskevien katujen merkityksen, kallioleikkaukset ja jyrkät graniittiseinämät. Asettuminen tuolloin niin kovin vaatimattomaan, suorastaan mitättömään ympäristöön oli suunnaton haaste ja varmasti myös ammatillinen kutsumus.

”Kaikkialla on niin läpipääsemättömän pimeää, että sytyttämällä kynttilän teen vain pimeän näkyväksi. Pimeän maan kirkko kuuluisi piirtää pimeässä ja rakentaa pimeällä, mutta kirkosta tulee vaalea niin kuin koko kaupungista, jonka on määrä syrjäyttää pimeys. Nähtäväksi jää.”

Ihmiset ovat outoja, tavat kummallisia eikä koti-ikävä hellitä koskaan, vaikka perhe on lähellä. Tämän saman kokee moni maata vaihtanut edelleenkin.  

”Helsingissä näyttäisi olevan tapana olla alinomaa juovuksissa. Työpaikoilla tehdään suunnitelmia lasien ääressä, kotona ensimmäiseksi kaadetaan ryyppy. Pohjoinen maako se on, joka saa ihmiset elämään näin, lähellä sydäntään? Preussissa ei ole epätavallista erottaa työ ja tunne toisistaan.”
 

”Juuri nyt haluaisin tavata jonkun rakkaani Berliinissä, mutta valon ympyrä on muurein ummettu niin kuin perheeni täällä pohjoisessa, vailla sukua.”

Koti-ikävän herättää meri, joka erottaa ja yhdistää.

”Ne jotka asuvat lämpimän meren, kuten Välimeren rannalla, hakevat mereltä lyyrisiä hetkiä. Helsingin rannoilta haetaan karaistusta. Itsekin katselen aika ajoin merelle, jonka vesi hakkaa myös kotimaani rantoja, tosin lempeämmäksi muuttuneena. Kun meri on jäässä, ajattelen että kotini on kävelymatkan päässä.”

Mitähän Engel ajattelisi Helsingin rannoille rakennetuista saunoista, uima-altaista ja jäähän hakatuista avannoista. Ajatus karaistumisesta nostaa ihoni kananlihalle. Jos voisin Viikilältä kysyä jotakin, kysyisin ehkä avantouinnista – onko henkilökohtaista kokemusta.

Ajattelen Berliiniä juuri nyt: iltauutisten järkyttävä tieto joulumarkkinoille ihmistungokseen ajaneesta kuorma-autosta. Olin ajatellut poimia jotakin muuta lainaukseksi, mutta tämä tuli vastaan.

”Aikoinani lähdin Berliinistä, kun Napoleon valtasi kaupungin. Rakennustyöt loppuivat. Pennittömänä suuntasin Tallinnaan. Venäjän ja keskisen Euroopan sotatilan vuoksi työt loppuivat sielläkin. Haistoin rahan Turussa, mihin sokeritehtailija Lohmann palkkasi minut suunnittelijakseen. Turusta seurasin häntä Pietariin, jossa hänellä oli tukkutoimintaa. Lohmannin kautta tutustuin Steinheiliin ja Ehrenströmin, jotka suosittelivat minua keisarille.”

Baba Lybeck taisi sanoa Finlandia-palkinnon yhteydessä rakastuneensa Helsinkiin uudella tavalla tai uudestaan. Senaatintori on talvivalaistuksessa parhaimmillaan. Haluan astua sisälle kauniiseen rakennukseen, tutkia pylväitä ja portaikkoja. Engel oli taitava piirtäjä ja seepialaveeraukset katsomisen arvoisia. Yhden tällaisen piirustuskopion omistan. Nokian kirkko on Engelin piirtämä (1835) Rooman Pantheonin inspiroima pyörökirkko.

”Tämä on kirkontekijän ensimmäinen ja tärkein oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta.”

Engelin oli tarkoitus viipyä Helsingissä kuusi vuotta, mutta niin vain kävi että vuosia kertyi 24, jona aikana väkiluku ylitti 20 000. Kaupungista muotoutui elegantti pikku-Pietari. Empirearkkitehtuuri levisi kautta maan: raatihuoneita, pappiloita, kirkkoja, hallinto- ja yliopistorakennuksia ja yksityisasunnoiksi suunniteltuja rakennuksia. Hänen oma asuntonsa puutarhoineen ja kasvihuoneineen sijaitsi Bulevardilla, vastapäätä nykyistä Ekbergin kahvilaa.

Lainaukset:
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus. 2016













4. joulukuuta 2016

Peggy Guggenheim - taidekeräiljä



Kuusi vuotta on ponnisteltu Guggenheimin puolesta ja vastaan. Jokainen sai jotakin: petkutusta, huiputusta, taiteen vähättelyä, rahan ylivaltaa, päättäjien päättämättömyyttä. Mutta kulttuurin puolustajille jäi kaluttu luu käteen.

Minä kiinnostuin näistä Guggenheimeista, keitä he ovat ja mistä tulevat. Sukunsa musta lammas ja värikkäin henkilö lienee Peggy Guggenheim (1898-1979).
Hänen isästään Benjaminista kerrotaan Titanicin haaksirikon (1912) yhteydessä seuraavaa. Hän oli palaamassa Amerikkaan rakastajattarensa ja miespuolisen Victor Giglio –nimisen sihteerinsä kanssa. Kun laivan pelastusveneitä ryhdyttiin täyttämään naiset ja lapset saivat etuoikeuden päästä veneisiin. Benjamin jäi tummaihoisen sihteerinsä kanssa laivaan, he istuivat bradylasi kädessään, sikaaria poltellen, parhaimpiinsa pukeutuneina ja odottivat loppua. Miehen viimeiset sanat kuuluivat: We´ve dressed in our best and are prepared to go down like gentelmen.”

Peggy oli isän kuollessa 13-vuotias. Hän irrottautui perheestään varhain, muutti Eurooppaan jo 1920-luvulla ja hakeutui boheemiin taidemaailmaan Pariisissa.

Tuttavapiiriin kuuluivat: Max Ernst, John Cage, Yves Tanguy, Marcel Duchamp, James Joyce, Samuel Becett ja moni muu taiteen edelläkävijä.
Peggy avioituu Pariisissa, sai kaksi lasta.  Avioliitto kesti muutaman vuoden ja päättyi alkoholiin ja fyysiseen pahoinpitelyyn. Miessuhteita oli useita ja myös toinen avioliitto Max Ernstin kanssa päättyi eroon. Taiteen kerääminen alkoi jo varhain ja se jatkui myös Lontooseen muuton jälkeen sekä myöhemmin Amerikassa.

Taiteen keräily suuntautui sen ajan moderneihin taideteoksiin ja ennakkoluulottomat valinnat kohdistuivat usein vielä tuntemattomien taiteilijoiden, kuten Jackson Pollockin ja Lucian Freudin  tauluihin.

Vuonna 1946 Peggy muutti Venetsiaan ja perusti taidemuseon, jonka sijainti palatsimaisessa rakennuksessa Gran Canalin varrella on kuvienkin perusteella houkutteleva tutustumiskohde.

Peggy Guggenheimin elämään sisältyi runsaasti traagisia tapahtumia. Monet rakastajat ja pitkäaikaiset suhteet eivät tuoneet pysyvää onnea. Tytär teki itsemurhan. Elämäkerrassa kerrotaan Peggyllä olleen 1000 miessuhdetta ja erään miessuhteen seurauksena hän itse sanoo teettäneensä seitsemän aborttia. Totta vai tarua, mutta on hän saanut sijansa kirjassa, jossa tunnettujen naisten miessuhteita käsitellään ikään kuin ne olisivat elämää keskeisesti hallitseva tekijä. Nämä asiat eivät enää ketään moraalisesti hätkähdytä. Kestävän, koko pitkän elämän pituisen rakkaussuhteen Peggy loi taiteeseen. Häneltä puuttui muodollinen taidekoulutus ja vakava alan opiskelu ei ollut hänen ”juttunsa”, mutta hänellä näytti olevan kyky löytää ympärilleen oikeat henkilöt. Taidekokoelman testamentissa määrätään, että kokoelma on pidettävä kokonaisuutena, eikä sitä myöskään jaettu perintönä lapsenlapsille.

Salomon Guggenheim (1861-1949) on Peggyn isän veli. Hän on New Yorkissa, Bilbaossa ja Venetsiassa sijaitsevien taidemuseoiden  muodostaman säätiön perustaja.  Suku on venäläisjuutalainen, varakas teollisuus- ja pankkiirisuku, joka Sveitsin kautta aikoinaan siirtyi Amerikkaan.


Tämän vähän juoruilevan tarinoinnin jälkeen voi vakavoitua miettimään, mitä Kauppatorin kupeeseen seuraavaksi ryhdytään vänkäämään. Autiolle parkkipaikalle oli jo kyhätty taulu, johon ohikulkijat saavat kirjoittaa toivomuksiaan. Näin se varmaan lähtee taas käyntiin, tuo viheliäinen vatvonta ja vellominen.



Ihailen sitä ripeyttä, jolla Malaga pisti kuntoon satama-alueensa vuonna 2015. Alue on nyt kaunis katsella ja tarjoaa myös ripauksen taidetta. Pariisin Pompidou-keskuksen kanssa solmittu sopimus mahdollistaa  kahden, kolmen taidenäyttelyn järjestämisen vuodessa.  Malaga valitsi aivan erilaisen arkkitehtuurin tälle uudelle näköalapaikalleen. Ei matkittu Pariisissa olevaa metalliputkityyliä, vaan lasia, väriä ja valoa.

Lasikuution alla on näyttelytilat, joihin Pompidou-keskuksen tauluja ripustetaan 2-3 kertaa vuodessa vaihtuva kokoelma vieraiden katseltavaksi. Malagan kaupunki maksaa miljoona euroa ranskalaiselle museolle vuodessa ja sen lisäksi saman verran vakuutus- ja kuljetusmaksuja. Muitakin maksuja kertyy, koska myös venäläisen taiteen Museo Rusolla on uudistetut näyttelytilat Malagassa. Uusiin taidemuseohankkeisiin käytetään vuosittain 7,3 miljoonaan euroa. Kävijämääräksi on arvioitu 250.000 henkeä vuodessa ja sisäänpääsymaksu on 6 -7 euroa.

Lähteet
Alicia Misrahi: Los poderes de Venus
El País, domingo 8 de febrero de 2015