22. helmikuuta 2016

Naisten viihdekirjallisuus


Tämän otsikon alla voi kirjoittaa melkein mistä vaan. Naiskirjailijoista, viihdekirjallisuudesta, romantiikasta, rakkaudesta ja onnellisesta lopusta sekä ritarillisista miehistä. Kun kirjan kirjoittajasta sanotaan, että hän on suosittu naisviihdekirjailija, herää ajatus vaalean punaisesta pitsihuivista, jota tuuli hellästi hyväilee kantajansa kaulalle kietoutuneena.

Nyt puheena olevaa kirjaa on myyty maailmalla ainakin neljä miljoona kappaletta ja sen jatko- osakin on jo markkinoilla. Tämän kirjallisuuden lajin olen sivuuttanut ehkä juuri siksi, että kustantaja kirjan takakannessa esittelee sen ”aseista riisuvana rakkaustarinana”.

Tarina on kerrottu jännitteisesti ja loppuratkaisu pysyy piilossa, vaikka merkillisiä kohtaamisia kuvataan paikoitellen oudosti.

”Aioin nousta autosta. Hänen kätensä ampaisi minua kohti. Se pysähtyi käsivarrelleni outona ja radioaktiivisena. Me molemmat tuijotimme sitä”.

Mistä tunnistaa radioaktiivisen käden? Kysyn vain varmuuden vuoksi.

Kirjan teema on tärkeä: parantumattomasti sairaan, neliraajahalvaantuneen nuoren miehen kamppailusta ja oikeudesta päättää omasta elämästään. Näin vaikea vammautuminen koskee kovin monta ympärillä olevaa: omat perheenjäsenet, entiset työtoverit ja ystävät, henkilökohtaiset avustajat ja satunnaiset tapaamiset ravintoloissa, hotelleissa, lentokentällä jne. Kohtaamisessa on monesti myös oheisviesti; ylenkatsetta, halveksuntaa ja inhoa. Will kieltäytyi joskus tapaamasta entisiä ystäviään. Hänen avustajansa oli niitä todistanut ja nähnyt työtoverin katseen.

”sekoituksen sääliä, inhoa ja tavallaan myös syvää helpotusta siitä, että tämä oli itse välttynyt niin kauhealta kohtalon iskulta. Oletin, ettei Will kestäisi kovin monia sellaisia kohtaamisia.”
 
Vaikeasti sairaan hoitajina ovat usein lähimmät omaiset, mutta myös ammattilaisille pitkäaikainen hoitosuhde muodostuu psyykkisesti kuormittavaksi.

”Pahinta henkilökohtaisen avustajan työssä ei ole se, mitä luulisi. Pahinta ei ole nosteleminen ja peseminen, lääkkeet ja puhdistuspyyhkeet ja lievä, mutta kuitenkin aina erottuva desinfiointiaineen tuoksu. Eikä edes se, että useimmat ihmiset arvelevat henkilökohtaisen avustajan päätyneen työhönsä vain siksi, ettei hänen älynsä riitä mihinkään muuhun. Pahinta on, että kun viettää kaiket päivät todella lähellä toista, ei pääse pakoon hänen mielialojaan. Tai omiaan.”
 
Näin avustaja kuvaa omia tunteitaan, mutta kirjassa tulee esille myös autettavan tuntemukset, jotka hoitosuhteen jatkuessa saavat myös sanallisen muodon.

Äidin ja pojan välinen suhde on etäinen, ehkä se on muuttunut vammautumisen myötä tai se ei ole ollut koskaan välitön ja läheinen. Kuvaus on hyvin uskottava:

”Äitiydessä on vain se ongelma, jota ei ymmärrä ennen kuin on itse äiti: ettei silloin näe edessään aikuista miestä – kompuroivaa, sänkileukaista, löyhkäävää, jääräpäistä jälkeläistään, jolla on pysäköintisakkoja, lankkaamattomat kengät ja monimutkainen rakkauselämä. Äiti näkee samassa hahmossa kaikki miehen aikaisemmat vaiheet.
Näin Willissä vauvan, jota pidin sylissäni täysin hullaantuneena, pystymättä uskomaan, että olin luonut uuden ihmisen. Näin käteeni tarttuvan taaperon, koulupojan, joka itki raivon kyyneliä toisen lapsen kiusattua häntä. Näin haavoittuvuuden, rakkauden, menneisyyden. Ja sen kaiken hän pyysi minua hävittämään – sekä pienen lapsen että aikuisen miehen, kaiken sen rakkauden, kaiken sen menneisyyden.”

On hyvä, että naisviihdekirjailija (todella vähättelevä ja luotaan työntävä luonnehdinta) on tarttunut aiheeseen ja saanut kaikki tärkeät äänet, puolesta ja vastaan, kuuluville.

Kenelle sinä suosittelisit kirjaa luettavaksi? Sanoisitko, että tässä olisi vähän naisviihdettä?

Lainaukset: Jojo Moyes, Kerro minulle jotain hyvää. Gummerus 2015







  

19. helmikuuta 2016

Kahden maan asukas

Kahden maan asukas elää väistämättä jatkuvassa tunneristiriidassa; kumpi on parempi. Tuttu tuntuu turvalliselta, mutta vieras viehättää. Ihmismieli ei ole järjellä hallittavissa ja vertailu keskenään ristiriitaisten asioiden välillä tapahtuu automaattisesti. Tässä suhteessa olemme toki erilaisia; toisella on olemassa vain musta ja valkoinen, toinen viihtyy harmaan eri sävyjen vertailussa ja jollekin vain sateenkaaren koko kirjo on katsomisen arvoinen.

Historiasta innostuneelle Iberian niemimaa on tyhjentymätön aarrearkku. Jokaisen uuden  rakennushankkeen tiimoilta löytyy yhä edelleen arkeologisia kerrostumia tutkittavaksi. Näin on myös kirjallisuudessa.
Suomeksi käännetään verkkaisesti vanhaa roomalaisajan kirjallisuutta, joka sijoittuu Hispaniaan. Noin vuonna 40 jKr. Bilbilis-kaupungissa (lähellä nyk. Zaragozaa) syntynyt Martialis kirjoitti ainakin 1550 runoa, joista vuonna 2000 on julkaistu valikoima suomeksi. Yllättävän tuoreilta Martialiksen epigrammit vaikuttavat:

”Jos olet köyhä, Aemilianus,
tulet aina olemaan.
Nykyään rikastuvat vain rikkaat.”

Itseään egosentrisesti ihailevaa nuorta sivaltaa runoilija:

”Kaunis olet, tiedämme,
ja totta on, että olet sekä
nuori että rikas, kuka sen kieltäisikään?
Mutta kun kehut liikaa
itseäsi, Fabulla,
et ole rikas etkä
nuorikaan.”

Todellisuuden ja kuvitellun ristiriitaa on vaikea sulattaa. Oman mielen tasapainon kannalta on mukavampaa liioitella, kärjistää, vääristää ja valehdella. Tämän tyyppistä ilmiötä kutsutaan sosiaalipsykologiassa kognitiiviseksi dissonanssiksi. Taloustutkimuksen kyselyssä selvitettiin vastaajien käsitystä siitä, kuinka moni maailman lapsista pääsee aloittamaan koulunkäynnin. Suurin osa valitsi huonoimman tarjotun vaihtoehdon, 20-30 prosenttia, kun osuus todellisuudessa on 95 prosenttia.  Entä köyhyys? 75 prosenttia suomalaisista uskoo, että köyhyys lisääntyy maailmassa, mikä ei onneksi pidä paikkaansa.

Keskustelua köyhyydestä ja koulutuksesta on pidettävä jatkuvasti esillä, erityisesti humanismin näkökulmasta. Humanisti uskoo, että kaikilla järkevästi ajattelevilla on kulttuurissaan yhteinen pohja. Espanjan katolinen kirkko on aikoinaan tarkkaan määrännyt, miten tuli elää ja ajatella. Inkvisitio ja ankara sensuuri rajoittivat tehokkaasti uusien aatteiden leviämistä. Valencialainen humanisti ja kasvatusajattelija Juan Luis Vives (1492-1540) julkaisi koko kirjallisen tuotantonsa ulkomailla. Humanismin pyrkimys on tutkia tiedon lähteitä, ja muodostaa maailmankuva tälle perustalle. Vivesiltä on jäänyt elämään tämä lause:

”Historia tekee pojista aikamiehiä, historian tuntemattomuus aikamiehistä poikasia.”

Myös köyhyydellä ja nälkävuosilla on Espanjassa pitkä historia. Maatilojen viljelystä vastasivat maata omistamattomat vuokraviljelijät. Vuoden 1788 väestölaskennan mukaan 50 prosenttia miespuolisesta väestöstä palveli armeijassa tai kirkossa tai kuului aatelistoon. Aatelistoon kuuluminen tarkoitti myös sitä, ettei taloudellinen toimeliaisuus ja rahan ansaitseminen ollut sopivaa. ”Puolet Espanjasta syö, mutta ei tee työtä, kun taas toinen puoli tekee työtä, mutta ei syö.” Sanonnalla on siis pitkä historiallinen taustansa.

Euroopan ulkolaidoilla sijaitsevat maat voivat olla jollakin vaikeasti määritellyllä tavalla samanlaisia, tällainen tuntuma on itselläni. Mutta se, miten asuminen etäällä Euroopan keskiöstä on ihmistä muokannut, on arvoitus. Suomalaiset tulevat tuskin pelkän auringon ja hyvän ruoan perässä Aurinkorannikolle elääkseen hyvää elämää.

Kiinnostava piirre espanjalaisuudessa on heidän ristiriitainen suhde auktoriteetteihin.

”Auktoriteetin puutteessa (Espanjan) molemmat tasavallat epäonnistuivat, ensimmäinen siksi, ettei lakattu kaipaamasta kuningasta, joka korjaisi epäkohdat, ja toinen siksi, ettei poliitikoista kukaan kyennyt saamaan riittävää arvovaltaa.”
”Autoritaarisuus on Espanjassa kautta vuosisatojen nostanut esiin sille vastakkaisen virtauksen, joka sanoutuu mahdollisuuksien mukaan irti auktoriteeteista. Piirre on ilmennyt eri yhteyksissä ja eri tavoin. Cervantes teki pilaa silloin jo ikääntyneistä ritariuden ihanteista. Lope de Vega oli uskollinen kuninkaalle, mutta arvosteli pienempien herrojen tyrannimaisuutta. Espanjan kulttuuriin on myös kuulunut tapa kunnioittaa valtaa vastaan nousseita.”

Sisällissota 1933-1936 oli julma ja verinen, kuten tällaiset sodat aina ovat. Vaikka rauha on saatu aikaan sanotaan sisällissodan kestävän sata vuotta.  Aikaisemmassa Rondaan liittyvässä kirjoituksessani viittasin Hemingwayn romaaniin Kenelle kellot soivat.

”Romaanin kuvaus perustuu tositapahtumaan, jonka näyttämönä on ollut kaunis vuoristoinen andalusialaiskaupunki Ronda. Sen (nykyiseltä vanhalta) kaupungintalolta on kulkenut tuo muutaman sadan metrin pituinen kärsimyksen ja kuoleman kuja kaupunkiin johtavalle vanhalle sillalle, josta pudotus jokeen on toista sataa metriä”

Vastakkain olivat suurmaanomistajat ja muut ”väärällä puolella” olevat ja heidän vihamiehensä. Näitä olivat maanvuokraajat ja päivätyöläiset, jotka olivat varustautuneet heinähangoilla, varstoilla ja muilla lyömäaseilla. Kaikki kujanjuoksuun pakotetut oli tarkoitus surmata sillalla tai jos he pääsivät sillalle saakka elävinä, heittää heidät Tajo-joen rotkoon.

Tämän tekstin innoittaja on kirjakauppias, joka suosittelee asiakkaalleen kirjaa, jota asiakas ei tiennyt olevan olemassakaan.

Lähde: Kalevi Toiviainen, Tähtiä Espanjan taivaalla – Espanjan kulttuurin ja espanjalaisuuden vaikuttajat. Hemingway Bookshop S.L. Fuengirola 2011









   









 



9. helmikuuta 2016

Yöperhonen ja hunaja

Joskus käy niin, että kirjan lukeminen on työlästä: aihe ankea, kieli kiemuraista, ihmiset epäinhimillisiä. Katja Ketun Yöperhonen oli minulle juuri tällainen kirja, jota en ehkä olisi itselleni hankkinut, mutta se tuli pyytämättä pöydälleni. Luen ja sivulla 36 tulee jo kohta, johon kiinnityn:


”Kuljen lehdon tärkeimmän puun, vanhan lehmuksen eteen ja kiedon käteni sen viileän rungon ympärille. Puu on hiljaa eikä vastaa. Hetken pelkään, ettei korkeus tartukaan minuun tänä iltana, ja nyt jos koskaan tarvitsen sitä. Sitten muistan: Jumaluus on vähän kuin tattimetsällä käyminen. Ensin sitä tähyilee, etsii, yhtään sientä ei löydy. Sitten istuu kannonnokkaan lepuuttamaan, lakkaa yrittämästä. Ja yhtäkkiä maisema avautuu. Mättäät ja polunvierusta pursuavat haperoita, rouskuja, vahveroita, niitä pistää joka paikasta, jumaluus on sittenkin läsnä. Äkkiä runko ei olekaan kylmä, vaan elävä. Tuttu rauha ja valo valtaa minut, viime päivien levottomuus ja kauhu katkeaa hetkeksi.”

Jatkan lukemista ja ihmettelen, mistä nuo oudot sanat tulevat. Henkilökuvaus maalaa vankileirille saapuvan Elnan silmieni eteen, vaikka en sanojen taustaa tunne, enkä ole kenenkään aikaisemmin kuullut näin ketään nuorta naista kuvaavan.

”Näin ensimmäistä kertaa hyväntekijäni Elna Mihailovnan. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta olemuksen muhosmainen, lempeä käynti ja kirkas, rauhallisentunkeva, kaltionvakaa katse tekivät vaikutuksen. Paksut pohkeet ja leveä, luottamustaherättävä poskipäistö. Ankaria olosuhteita uhmaava persevä taus verhottu pörheään lammasturkkiin. Matka ei sen hampaisiin ja asentoon tuntunut pystyneen. Tuskin lukutaitoinen, arvelin, mutta jotakin ylpeyttä siinä oli.”

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Vorkutan vankileirille, Marinmaalle ja Petsamoon. Tarina alkaa vuodesta 1937 ja päättyy viime vuoteen 2015. Pahuuden muodot vain muuttuvat, ja ahdinko syvenee.

Marinmaalla, Larvan kylässä, vanhoilta asukkailta ostetaan väkisin maat patoyhtiötä varten. Elna yrittää parhaansa: lepyttelee, ruualla hyvittelee, muistaa viimeisen hunajapurkin. Hän ihmettelee, mihin mehiläiset ovat kadonneet, kehuu ja kiittelee kylän omaa poikaa, joka kaupunkilaisen kanssa liikkuu nimiä kauppakirjoihin kiristämässä. Ajattelen, että tuo hunajan tarjoamiseen ja syömiseen liittyvä kuvaus on tiivistymä tilanteen ”epäpyhyydestä”.

”…Rapulla seisten Kostja kurkottaa hunajapurkin ylimmältä hyllyltä, perääntyy sitten nopsakasti saalis mukanaan. Elna pamauttaa luukun kiinni. Kostja laskee purkin pöytään ja vääntää sen punaruutuisen lakin auki. Työntää surukyntisen sormensa kultaiseen tahnaan, sitten nuoleskellen suuhunsa, imee:
- Armonmettä.”

Neuvottelut tai oikeastaan kiristys jatkuu. Elna yrittää vedota kylän omaan poikaan.

”Omat ovat maat, Koza voi todistaa. Vaan sinäpä häpiät meitä. Miksi? Hylkäät heimosi ja selän käännät omalle kylälle. Täällä telkkuat.
- Paras olisi pistää nimi paperiin.
Tupakansavu leijailee röyhkeänä tuomentuoksuisessa keittiössä. Muksa karistaa tuhkan hunajapurkkiin. Elna ei ole huomaavinaan, mutta kantokäsi tärisee.”

Hunajapurkki tulee vielä kolmannen kerran Elnan ja Kostjan eteen. Nyt vieras ei ole paikalla ja tunnelma muuttunut.

”Yllätyksekseni myös Kostja näyttää päässeen takaisin Elnan armoihin. Siinä se jälttää lammaspaistia, hörppii tsaikkaa hyvällä halulla ja kaapii hunajapurkkia Muksan sinne karistamista tuhkista piittaamatta. Kallisarvoista mesiangervoherkkua ei selvästikään haaskata.”

Yllätyin, kun huomasin merkinneeni nuo edelliset kohdat muistiin ensilukemisen yhteydessä. Ja hämmästyin vielä toisenkin kerran, kun kirjan luettuani kävin hunajamuseossa ja sain pikaopastuksen mehiläisten elämästä mehiläispesässä, hunajasta ja sen historiasta.


Malagan maakunnassa, Colmenarin kylässä, sijaitsee hunajamuseo, jossa on erinomainen opastus, havaintomateriaali, videot ja pieni työpaja. Tässä muutama poiminta mehiläisten elämästä:
- mehiläispesässä elää noin 80 000 mehiläistä
- pesässä on yksi kuningatar, joka elää noin 5 vuotta
- kuhnurin elämä pesässä on pelkää juhlaa, se elää valmiiden ruokavarastojen keskellä. Pariuduttuaan se kuole ja syksyllä, kun uusia emoja ei enää kasvateta, kuhnurit pistetään kuoliaaksi ja poistetaan pesästä. Tarpeettomat kuhnurit siis poistetaan: tila ja resurssit annetaan työläisille
- työläisten elämän pituus riippuu sen lentämästä kilometrimäärästä. Kesällä se elää noin kahdeksan viikkoa ja talvella jopa kuusi kuukautta.
Mehiläinen on tärkeä pölyttäjä: tuottaakseen puoli kiloa hunajaa, se käy noin miljoonassa kukassa.

Kylmissä olosuhteissa, kuten Suomessa, tarhamehiläiset muodostavat talvella pesäänsä talvipallon, jonka lämpötila on ulkoilmasta riippumatta vähintään 20 celsiusastetta. Työläiset ovat jatkuvassa liikkeessä, ne hakevat ravintonsa pallon ulkoreunalta ja siirtyvät pallon keskelle, jossa emo pysyy lämpimänä ja valmiina aloittamaan muninnan keväällä.

Mehiläisten käyttämä viestintä ja sen tutkiminen on vuonna 1973 tuonut Nobelin palkinnon Karl von Frischille. Tanssikielellä mehiläiset viestittävät toisilleen mesi- ja siitepölypaikat.

Yöperhosen luettuani, tunnen olevani voimaton sivustakatsoja. Ei ole hunajaa, jos mehiläisyhdyskunnat häviävät. Ei ole kukkia, hedelmiä, puita, jos pölyttäjät häviävät.

”Muurahaiset kulkevat edestakaisin pitkin runkoja kirvojen maidosta juopuneina. Kuuluu surinaa. Mehiläiset ovat seuranneet meitä, palanneet vuosikymmenten jälkeen metsän kukkia juomaan.”

Lähteet:
Katja Kettu: Yöperhonen. WSOY 2015
www.museodelamiel.com