31. tammikuuta 2017

Satu


Kuva: Osa Ulla Jokisalon teoksesta. Lapinlahden Gallerian näyttelyssä 

… ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti ja elävät edelleenkin jos eivät ole sattuneet kuolemaan.

Näin päättyy hyvä satu, ja sen jälkeen voinkin rauhassa nukahtaa ja nähdä unta sammakosta, joka muuttuu prinssiksi suudelmani voimasta.

Kaunotar ja hirviökin löytävät toisensa ikuisessa rakkaudessa, tosin kaunotar taisi jäädä vangiksi, mutta kyllä hän sen kestää, koska muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut tarjolla.

Hannu ja Kerttu palaavat kotiin isän luokse mukanaan varallisuutta, joka takaa hyvän elämän kaikille kolmelle, kun paha äitipuolikin on jo heittänyt henkensä.

Lumikki makaa kuvan kauniina lasiarkussaan, mutta herää kuolon unestaan kun uljas prinssi karauttaa paikalle. Kaunis nuori mies kompastuu lähestyessään arkkua, arkku heilahtaa ja äkillinen nytkähdys irrottaa myrkkyomenasta irronneen palan Lumikin kurkusta. Hän virkoaa, nousee istumaan ja katseet kohtaavat. Prinssi nostaa nuoren neidon valkoisen ratsun selkään ja yhdessä he karauttavat  kohti vuoren huipulla siintävää satulinnaa. Toisessa linnassa samaan aikaan kuningatar kyselee: ”Ken on maassa kaunehin?” Saa yllättävän vastaukseen, muuttuu rumaksi tai ainakin vanhan näköiseksi.

Tuhkimo siivoa äitipuolen ja sisarpuolien palkattomana piikana. Sovitellaan lasikenkää jalkaan, sisarpuolet saksivat ja veistelevät jalkaansa sirommaksi, mutta se ei vain mahdu kauniiseen kenkään (vähintään 12 cm korko), veri tirisee varpaista ja kantapäästä. Kamala on sisarpuolten raivo ja kateus, mutta sitäkin ihanampi Tuhkimoa kohdannut onni.

Sadut puhuttelevat niin aikuista kuin lastakin, juuri siksi niitä on niin mukava ääneen lukea. Molemmat saavat mietittävää, ehkä opetustakin. Jos valehtelee, voi nenä pidentyä tai suun ympärille piirtyy musta rengas. Kiltin lapsen voi sadun avulla saada vieläkin kiltimmäksi tai ainakin neuroottiseksi. Äitiin kohdistuvan kiukun, jopa vihamielisen tunteen, pystyy paremmin käsittelemään, kun kohteena onkin äitipuoli.

Grimmin sadut pohjautuvat veljesten 1800-luvun alkupuolella keräämiin kansantarinoihin, jotka käsittelivät insestiä, seksiä ja väkivaltaa. Suulliseen kerrontaan perustuvat tarinat olivat usein hyvin julmia ja raakoja. Lapsen hylkääminen ei ollut mitenkään harvinainen teema. Grimmin veljesten sadut kävivät läpi useamman kirjallisen muokkausvaiheen, niitä muunneltiin lukijoilta saadun palautteen perusteella. Vuonna 1857 julkaistu seitsemäs painos jäi elämään pitkäksi aikaa.

Satujen tulkintaa ja tutkimista voi tehdä myytin, folkloristiikan, psykologian, psykoanalyysin ja sosiologian näkökulmasta. Grimmin satujen rohkeus naittaa köyhä, viisas talonpoika ja prinsessa tai kaunis piikatyttö ja prinssi rikkoivat luokkayhteiskunnan rakenteita. Bruno Bettelheimin psykoanalyyttiset tulkinnat satujen seksuaalisesta tiedostamattomasta tasosta tuntuvat nykyään kovin kaavamaisilta.

Osa 1970-luvun saduista ja tarinoista ohjasi lukijan/kuulijan pohtimaan tasa-arvokysymyksiä työelämässä ja maailmantaloudessa. Hyvän ja pahan välinen kamppailu oli niissäkin esillä omalla tavallaan.

Myytit ja tarinat elävät ikuisesti Carlo Collodin kirjoitti jatkokertomuksena lehdessä julkaistun tarinan Pinokkiosta vuosina 1881-83. Tarina elää edelleenkin kirjoina, teatteriesityksinä ja elokuvina. Kaikki tuntevat Pinokkion, tuon pitkänenäisen puusta tehdyn sätkynuken, jonka ikääntynyt puuseppä Gepetto veisti itselleen pojaksi. Ihmiseksi kasvaminen ei tapahtunut käden käänteessä: oli voitettava monia houkutuksia, torjuttava huijausyrityksiä, löydettävä omantunnon ääni ja ymmärrettävä rakkauden kaksoiskäsky.

Yksi sadun opetus on myös se, miten helposti ihmisestä voi tulla huijauksen ja hyväksikäytön seurauksena aasi.
Ajurihahmo houkuttelee lapset Huvitusten saarelle, jossa he muuttuvat aaseiksi. Lopuksi Ajuri myy aaseiksi muuttuneet lapset kaivoksiin ja sirkuksiin.

… ja sen pituinen se.

Ja nyt tarkkana aikuiset, ettei meitä taas huijattaisi. Äidilläni oli tapana toistella oman äitinsä sanontaa: ”Ei se ole tyhmä, joka huijaa. Tyhmä on se, joka antaa itseään huijata.”

Innoittajana kirjoitukselle oli tällä kerralla Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa. Kirjaan on liitetty Cooverin essee: Tarina, myytti, kirjailija, josta sitaatti:

”… Tarina kertoo satujen sankareista, jotka vastoin kaikkia odotuksia onnistuvat kukistamaan jättiläisen, tappamaan lohikäärmeen ja voittamaan itselleen prinsessa ja puoli valtakuntaa. Kirjailija tietää, että kaikissa näissä saduissa sankarille käy lopulta huonosti, mutta sitä ei tarina kerro, ja opetus onkin: sinä olet narri, tämä on sinun osasi, kompuroi ja kaadu maahan ja nouse ylös kaatuaksesi uudestaan.”

Lainaus: Robert Coover. Pinokkio Venetsiassa. Suomennos Heikki Karjalainen. Moebíus 2016















16. tammikuuta 2017

Jäätikön saartamat


Edellisessä postauksessani tukeuduin Wikipedian viisauteen, niin teen nytkin, koska se tuntuu turvalliselta ja antaa asiantuntijavaikutelman koko vuodatukselleni.

Asia on arkipäiväinen ja monen mielestä mitätönkin. Asun paikassa, jonka nimessä esiintyy sana ”mäki”.

”Mäki on maaston kohouma; jonka korkeus on yli 10, mutta alle 50 metriä.Mäki (myös ahde) rinne, mäen tai muun kohouman reunalla oleva kohta, jossa tie selvästi poikkeaa vaakatasosta, ylä- eli vastamäki tai ala- eli myötämäki.”

Aamulla, vienossa hämärässä lähestyn myötämäkeä, joka kiiltelee kuin luistinrata. Onneksi pistin kunnon kengät jalkaan ja tartun kaiteeseen, joka on viisaasti sijoitettu helpottamaan jalankulkijoiden kävelyä lähimmälle bussipysäkille. Ja heti meinasin langeta. Kaiteen lähin alue oli hiekoittamatta, mutta keskellä kulkuväylää oli sentään sen verran soraa, että sen hämärässäkin erotti. Siis keskiväylälle varovasti. Puolivälissä myötämäkeä tulee vastaan naishenkilö, joka etenee siis vastamäkeä.

Yhteen ääneen toteamme, että tämä on haasteellista menoa. Huomaavainen vastaantulija ehkä arvelee minun olevan hyvän neuvon tarpeessa. ”Kannattaisi ottaa kaiteesta”. Sanoin jo kokeilleeni. ”Minä kuljenkin aina tuolta toiselta puolelta ja pidän kaiteesta kiinni.” Kiitin neuvosta ja katsoin sinne toiselle puolelle, siis auraamattomalle ja paksun, epätasaisen, lumikokkareisen polun suuntaan. Kyllä siellä oli kuljettu. Nyt ymmärrän paremmin, mitä tarkoitetaan sanonnalla ”etenee kuin mummo lumessa”.

Tämä maaston kohouma, mäki, merkitsee myös sitä, että täältä ei pääse pois vaakatasossa olevaa reittiä. Lapsille se on pelkästään hauskaa; pulkkamäki on lähellä. Mutta kepin tai rollaattorin avulla liikkuvalle reitti on hengenvaarallinen. Onhan kaikenlaisia lonkkasuojaimia kehitelty, mutta ei se riitä, pitäisi olla myös polvisuojaimet ja kypärä.

Joskus nuorempi sukupolvi yritti hauskuuttaa jollakin Kyrön jutulla, jossa vanhat ihmiset muistelivat pitkiä koulumatkoja, jotka ennen tehtiin jalan tai hiihtäen, vuodenajasta riippuen. Heidän muistoissaan kaikki matkat olivat vastamäkeä. Nuorempaa sukupolvea se tuntui huvittavan, ja muistan ajatelleeni että vähemmän naurattaa, kun itse vanhenette.

Kuvailemani matka bussipysäkille on bagatelli sen rinnalla, mitä todella tapahtuu. Orhan Pamukin romaani Lumi on tarinankerrontaa, jossa lunta kuvataan vivahteikkaasti, ja sen merkitystä lukija saa vapaasti pohtia.

Romaani alkaa:
”Lumen hiljaisuus, ajatteli mies joka istui bussissa heti kuskin takana. Jos tämä olisi runon alku, hän kutsuisi lumen hiljaisuudeksi sitä mitä sisällään tunsi.” 
"Lunta satoi lumoavassa, lähestulkoon pyhässä hiljaisuudessa, eikä Ka´n korviin kantautunut muuta kuin hänen omat vaimeat askeleensa ja kiivas hengityksensä. Yksikään koira ei haukkunut. Aivan kuin olisi tultu maailman loppuun, aivan kuin kaikki mitä hän sillä hetkellä näki ja koko maailmankaikkeus olisi keskittynyt lumisateeseen. Ka tutkaili valjun katulampun ympärillä leijuvia lumihiutaleita, joista jotkut hiljakseen alas laskeutuessaan yhtäkkiä päättivätkin lähteä kipuamaan takaisin ylös kohti pimeyttä.”

Kirjan esittely etuliepeessä kertoo romaanin sijoittuvan pieneen ja köyhään kaupunkiin Itä-Turkissa; eletään nykyaikaa, sekularistinen valtio ja poliittiset islamistit ottavat mittaa toisistaan. Romaani on poliittinen, vailla tendenssiä: oikeaa ideologiaa ei löydy, absoluuttista totuutta ei ole tarjolla. Näin siis sanottiin vuosia sitten, ja nyt asiaa koetellaan ihan käytännössä.

Turkinkielinen kirja ilmestyi 2002 Istanbulissa ja pari vuotta myöhemmin meillä. Olisi ehkä syytä lukea uudelleen.

Lainaukset: Orhan Pamuk: Lumi. Tammi 6. painos  2007




13. tammikuuta 2017

Haarukka ja veitsi


Oletetaan, että tulet jostakin kaukaisesta, eksoottisesta, vieraasta maasta. Istut ruokapöytään vatsa nälästä kurnien, edessäsi on valkoinen pyöreä alusta, jolle on aseteltu lihaa, vihanneksia ja riisiä. Ruoka tuoksuu herkulliselta, mutta juuri kun olet tarttumassa ruokaan, huomaat oudot esineet lautasen vieressä. Nostat esineet käteesi ja kääntelet niitä. Vastapäätä istuva henkilö nyökkää ja vinkkaa: ”Kannattais tsekata Wikipediasta, miten niitä käytetään.”

Ja sieltähän ohje löytyy:
”Veitsen käyttötarkoitus ruokaillessa on pääasiallisesti ruoan pilkkominen paloihin, jotka ovat sopivan kokoisia suuhun laitettavaksi ja pureskeltaviksi. Tämä tapahtuu sijoittamalla veitsen terävä reuna haluttuun leikkauskohtaan ja liikuttamalla sitä edestakaisin samaan aikaan painaen sitä alaspäin.” 
Hyvä, ei niin mahdottoman vaikealta vaikuta. Nyt on vain tarkkaan katsottava kumpi puoli on terävä. Sitten liikutan veistä edestakaisin ja samalla painan alaspäin. No, eihän ylöspäin voi tässä tilanteessa edes painaa. Tunnen jo itseni viisaammaksi kuin Wikipedia. Mutta mikä on, pihvi liukuu veitsen painalluksista sinne tänne. Jatkan lukemista ja lamppu syttyy.
”Haarukkaa voidaan käyttää apuna ruoan pitämiseen paikallaan tämän toiminnan aikana. Veistä voidaan myös käyttää ruoan keihästämiseen ja suuhun siirtämiseen samaan tapaan kuin haarukkaa, mutta tämä ei kuulu hyviin pöytätapoihin.” 
Nyt muistuu mieleen vanha pohjalainen sanonta. Miehellä pitää olla kolme puukkoa: yhdellä syö, yhdellä lyö ja yhdellä pitää kiinni. Ruokailuvälineistä vanhin on siis veitsi, jonka esimuotoja olivat teräväreunaiset kivet tai luut. Kivikaudella käytössä oli piikivestä valmistettuja veitsen tapaisia välineitä.

Haarukan alkuperäinen käyttötarkoitus oli helpottaa lihapalojen noukkimista padasta. Molemmat ruokailuvälineet tunnettiin jo 400-500-luvulla eaa Persian hovissa. Haarukan käyttö yleistyi hitaasti, ja syynä pidetään Vanhan testamentin kertomusta. Alttarille asetettuja uhrieläimien liha houkutteli Eelin pojat pahantekoon, he varastivat haarukan tapaisilla ottimilla lihaa, joka ei heille kuulunut. Teko oli todella törkeä, sillä lihan uhraaminen jumalille oli arvokas uhrilahja. Kainin ja Abelin tarinassa kerrotaan, että Kain uhrasi Herralle ”maan satoa”, mutta Abel tarjosi esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Herra arvosti paremmaksi Abelin teurasuhrin kuin Kainin kasvisvaihtoehdon.

Haarukan huono maine hälveni vähitellen, ja Suomeen haarukka tuli Turun linnan kautta. Linnassa isännöi Juhana Herttua, jonka puolalaista syntyperää oleva puolisonsa Katariina Jagelonica toi tämän uuden ruokailuvälineen hovin ruokapöytään vuonna 1562.

Haarukan edeltäjä oli monissa kulttuureissa syömäpiikki. Moninaisten vaiheiden jälkeen Euroopassa vakiintui vasta 1800-luvulla nelipiikkinen haarukka. Kolmipiikkistäkin kokeiltiin, mutta sitä vieroksuttiin ja verrattiin paholaisen atraimeen. Tosin jälkiruokahaarukka on edelleen usein kolmipiikkinen.

Tosiasiassa suurin osa maailman ihmisistä syö ruokansa sormin ja toiseksi eniten on ihmisiä, jotka käyttävät syömäpuikkoja. Eikä ruokapöydän ympärillä tapahtuva ruokailu ole niin yleistä kuin meillä Euroopassa. Tuolien sijasta istutaan tyynyillä ja matoilla, pöydän sijasta ruoka on aseteltu lattialle tarjottimille. Myös Suomessa ruokapöydän ääressä tapahtuva ruokailu ei ollut yleistä puolitoista vuosisataa sitten. Syötiin suoraan ruoanvalmistusastiasta, joka asetettiin pölkyn, penkin tai jonkinlaisen levyn päälle. Päreenkappaletta saatettiin käyttää ruokailuvälineenä ja puulusikka kulki kätevästi saappaanvarteen työnnettynä, josta sen nopeasti sai käyttöön, jos vieraallekin oli ruokaa tarjolla.

Taas turvaudun Wikipediaan: onhan hyvä tietää, miten syömäpuikkoa käytetään, jos vaikka sellaisen kattauksen eteeni saisin.
”Syömäpuikkoja käytetään sijoittamalla yksi syömäpuikko haluttavan kappaleen kummallekin puolelle ja siirtämällä se sitten suuhun. Syömäpuikkoja ei täten voida käyttää nestemäisen ruoan syömiseen.”
Voi tätä tiedon määrää, ei suotta puhuta tietoähkystä. Jos näette joskus jonkun istuvan ravintolapöydässä syömässä sushia, puikko sekä oikeassa että vasemmassa kädessä, ja puikkojen välissä lohella peitetty riisipallero, sashimi. Se saatan olla minä. Pysähdy ja jää seuraamaan, miten tuolla otteella saa jotakin siististi suuhunsa, mutta onneksi nyt tiedän, ettei liemiruokaa puikoilla kannata edes yrittää.

Innoittajani oli tällä kerralla Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin kirja Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina. Otava 2015