Oletetaan, että tulet jostakin kaukaisesta, eksoottisesta,
vieraasta maasta. Istut ruokapöytään vatsa nälästä kurnien, edessäsi on
valkoinen pyöreä alusta, jolle on aseteltu lihaa, vihanneksia ja riisiä. Ruoka
tuoksuu herkulliselta, mutta juuri kun olet tarttumassa ruokaan, huomaat oudot
esineet lautasen vieressä. Nostat esineet käteesi ja kääntelet niitä.
Vastapäätä istuva henkilö nyökkää ja vinkkaa: ”Kannattais tsekata Wikipediasta,
miten niitä käytetään.”
Ja sieltähän ohje löytyy:
”Veitsen käyttötarkoitus ruokaillessa on pääasiallisesti ruoan pilkkominen paloihin, jotka ovat sopivan kokoisia suuhun laitettavaksi ja pureskeltaviksi. Tämä tapahtuu sijoittamalla veitsen terävä reuna haluttuun leikkauskohtaan ja liikuttamalla sitä edestakaisin samaan aikaan painaen sitä alaspäin.”
Hyvä, ei niin mahdottoman vaikealta vaikuta. Nyt on vain
tarkkaan katsottava kumpi puoli on terävä. Sitten liikutan veistä edestakaisin
ja samalla painan alaspäin. No, eihän ylöspäin voi tässä tilanteessa edes painaa.
Tunnen jo itseni viisaammaksi kuin Wikipedia. Mutta mikä on, pihvi liukuu
veitsen painalluksista sinne tänne. Jatkan lukemista ja lamppu syttyy.
”Haarukkaa voidaan käyttää apuna ruoan pitämiseen paikallaan tämän toiminnan aikana. Veistä voidaan myös käyttää ruoan keihästämiseen ja suuhun siirtämiseen samaan tapaan kuin haarukkaa, mutta tämä ei kuulu hyviin pöytätapoihin.”
Nyt muistuu mieleen vanha pohjalainen sanonta. Miehellä
pitää olla kolme puukkoa: yhdellä syö, yhdellä lyö ja yhdellä pitää kiinni.
Ruokailuvälineistä vanhin on siis veitsi, jonka esimuotoja olivat
teräväreunaiset kivet tai luut. Kivikaudella käytössä oli piikivestä
valmistettuja veitsen tapaisia välineitä.
Haarukan alkuperäinen käyttötarkoitus oli helpottaa
lihapalojen noukkimista padasta. Molemmat ruokailuvälineet tunnettiin jo
400-500-luvulla eaa Persian hovissa. Haarukan käyttö yleistyi hitaasti, ja
syynä pidetään Vanhan testamentin kertomusta. Alttarille asetettuja
uhrieläimien liha houkutteli Eelin pojat pahantekoon, he varastivat haarukan
tapaisilla ottimilla lihaa, joka ei heille kuulunut. Teko oli todella törkeä,
sillä lihan uhraaminen jumalille oli arvokas uhrilahja. Kainin ja Abelin
tarinassa kerrotaan, että Kain uhrasi Herralle ”maan satoa”, mutta Abel tarjosi
esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Herra arvosti paremmaksi Abelin teurasuhrin
kuin Kainin kasvisvaihtoehdon.
Haarukan huono maine hälveni vähitellen, ja Suomeen haarukka
tuli Turun linnan kautta. Linnassa isännöi Juhana Herttua, jonka puolalaista
syntyperää oleva puolisonsa Katariina Jagelonica toi tämän uuden ruokailuvälineen
hovin ruokapöytään vuonna 1562.
Haarukan edeltäjä oli monissa kulttuureissa syömäpiikki.
Moninaisten vaiheiden jälkeen Euroopassa vakiintui vasta 1800-luvulla
nelipiikkinen haarukka. Kolmipiikkistäkin kokeiltiin, mutta sitä vieroksuttiin
ja verrattiin paholaisen atraimeen. Tosin jälkiruokahaarukka on edelleen usein
kolmipiikkinen.
Tosiasiassa suurin osa maailman ihmisistä syö ruokansa
sormin ja toiseksi eniten on ihmisiä, jotka käyttävät syömäpuikkoja. Eikä
ruokapöydän ympärillä tapahtuva ruokailu ole niin yleistä kuin meillä
Euroopassa. Tuolien sijasta istutaan tyynyillä ja matoilla, pöydän sijasta
ruoka on aseteltu lattialle tarjottimille. Myös Suomessa ruokapöydän ääressä
tapahtuva ruokailu ei ollut yleistä puolitoista vuosisataa sitten. Syötiin
suoraan ruoanvalmistusastiasta, joka asetettiin pölkyn, penkin tai jonkinlaisen
levyn päälle. Päreenkappaletta saatettiin käyttää ruokailuvälineenä ja
puulusikka kulki kätevästi saappaanvarteen työnnettynä, josta sen nopeasti sai
käyttöön, jos vieraallekin oli ruokaa tarjolla.
Taas turvaudun Wikipediaan: onhan hyvä tietää, miten
syömäpuikkoa käytetään, jos vaikka sellaisen kattauksen eteeni saisin.
”Syömäpuikkoja käytetään sijoittamalla yksi syömäpuikko haluttavan kappaleen kummallekin puolelle ja siirtämällä se sitten suuhun. Syömäpuikkoja ei täten voida käyttää nestemäisen ruoan syömiseen.”
Voi tätä tiedon määrää, ei suotta puhuta tietoähkystä. Jos
näette joskus jonkun istuvan ravintolapöydässä syömässä sushia, puikko sekä oikeassa että vasemmassa kädessä, ja puikkojen välissä lohella peitetty riisipallero, sashimi. Se saatan olla minä. Pysähdy ja jää seuraamaan, miten tuolla otteella saa jotakin siististi suuhunsa, mutta onneksi nyt tiedän,
ettei liemiruokaa puikoilla kannata edes yrittää.
Innoittajani oli tällä kerralla Jaakko Hämeen-Anttilan ja
Venla Rossin kirja Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina. Otava 2015
