Lohtukirja

Monessa henkilöhaastattelussa kysytään nykyään, mikä on sinun lohturuokasi. Kysymys viittaa tilanteeseen, jossa vastoinkäyminen, pettymys tai masentava kokemus häivytetään syömällä jotakin sellaista, jonka tuntee antavan kylläisyyden lisäksi myös lohtua. Jos meillä on kyky lohduttaa itseämme ruualla, niin miksi ei myös lohtukirjalla. Kirjahyllyssäni on monta ruokakirjaa ja päättelenkin niiden liittyvän myös lohtusyömiseen.

Henning Mankellin kirja Juoksuhiekka laajensi käsitystäni hänen tuotannostaan. Wallander-dekkarit ovat tulleet pinnallisesti tutuiksi, mutta koska en ole dekkari-ihminen ovat nekin jääneet tuntemattomaksi. Asia korjaantui, kun luin hänen tuoreimman kirjansa, jota takakannessa kuvataan väkeväksi manifestiksi elämälle. Vakava sairaus muuttaa ihmistä, kirjailijan lyhyet tiivistelmät lapsuudesta, nuoruudesta, teatterityöstä Afrikassa, olisivat ehkä jääneet kirjoittamatta ilman syöpädiagnoosia.

Kun minä noin kolmen viikon kuluttua onnistuin kömpimään ylös juoksuhiekasta ja ryhdyin hakemaan saamalleni kuoliniskulle vastusta, oli tärkein työkaluni selvä. Kirjat. Tarttuminen kirjaan ja uppoutuminen tekstiin on vaikeina hetkinä aina ollut minun tapani suoda itselleni helpotusta, lohtua tai edes hengähdystauko. Kun rakkaussuhde on päättynyt, olen tarttunut kirjaan. Epäonnistuneen teatterihankkeen tai kariutuneen kirjoitusprojektin jälkeen ovat kirjat olleet luonani. Ne ovat kuin linimenttiä tai ennemminkin työkalu, jolla voi kääntää ajatukset toiseen suuntaan. Voimien keräämiseen.

Mankell kertoo, ettei hän kyennyt keskittymään mihinkään uuteen tekstiin. Kokonaisen sivun lukeminen ei onnistunut, sanat ja lauseet eivät auenneet. Edes tutun, pidetyn kirjailijan uuden tekstin lukemisesta ei tullut mitään. Niinpä hän otti käteensä kirjoja, joita oli lukenut aikaisemmin ja niiden lukeminen vei ajatukset pois omasta tilanteesta ja sairaudesta. Mikä oli tämä lohtukirja?

Mankell oli kerännyt jo vuosia eri versioita Defoen kirjasta Robinson Crusoe, ja näiden joukosta löytyi mieluisin. Tämä versio on hänen mielestään paras koskaan kirjoitettu romaani. Haaksirikkoutuneen Robinsonin kohtalo autiolla saarella on periaatteessa kaikille tuttu, ja Mankell perustelee valintansa.

Totuus kuitenkin on, että Robinson ei ole koskaan yksin. Lukija kulkee kaiken aikaa näkymättömänä hänen rinnallaan. Juuri se tekee tarinasta niin maagisen. Jos lukija jää ulkopuolelle ja saa katsella sisään tekstiin vain etäältä, tarinan ja lukijan välille ei koskaan synny sitä, mihin kaikki romaanit tähtäävät. Mutta Robinson Crusoessa lukijalle tarjotaan tämä mahdollisuus. Lukija makaa hiekalla, yhtä haaksirikkoutuneena kuin Robinson. 

Väistämättä tulee mieleeni halu etsiä juuri tuo versio kyseisestä klassikosta ja lukea se. Mietin myös, mitkä ovat ne lohtukirjat, joihin haluan kriittisillä hetkillä palata.

Vertailin alkuperäistä Kvicksand kirjaa Otavan julkaisemaan suomennokseen. Hämmästelen kovasti, miksi kuvaliitteet, jotka kiinteästi kuuluvat kirjan sisältöön ja auttavat tekstin ymmärtämisessä, on jätetty käännösversiosta pois.

Henning Mankell: Juoksuhiekka. Otava 2015

Kompastuskivi

Kompastuskivi on osuva nimi muistolaatalle, joka on kiinnitetty katuun, jalkakäytävälle. Laattaan on kirjoitettu nimi, syntymäaika ja kuolinpäivä.  Laatta on sijoitettu sen rakennuksen kohdalle, jossa tämä henkilö asui, pidätettin ja josta hänet siirrettiin tuhoamisleirille, joka on myös kirjoitettu kompastuskiveen. Berliinissä asui ennen sotaa 170 000 juutalaista ja sodan päätyttyä 6000. Puhdistus kohdistui myös muihin vainottuihin ryhmiin kuuluviin henkilöihin, kuten kuvaamani laatan tekstistä näkyy.
Kompastuskivien taustalla on ajatus muistuttaa meitä jatkuvasti menneistä virheistä ja nostaa esille yksittäinen henkilö, johon vääryys on kohdistunut. Talmudin mukaan "Ihminen on vasta sitten unohdettu, kun hänen nimeään ei muisteta."

Idean takana on berliiniläinen Gunter Demnigin halu luoda muistomerkki, joka on hajautettu moneen paikkaan. Tällä hetkellä se on maailman suurin hajautettu muistomerkki, joka löytyy useassa Euroopan maassa, yli 1000 paikkakunnalla. Muistomerkin edessä pysähdytään ja pään alas painaminen, joka on tarpeen kadulle asennetun kompastuskiven tekstin lukemiseksi on myös symbolinen kumarrus uhrien edessä.

Jos en olisi lukenut etukäteen kompastuskivistä, en olisi niitä huomannut Berliinin katuja kulkiessani. Yksi sana voi olla niin kiinnostava, että siihen ajatus tarttuu ja näkökyky tarkentuu. Samalla tavalla Patric Modianon romaanit saivat minut etsimään luettavaksi myös hänen muuta tuotantoaan. Näin tutustuin toisen maailmansodan aikaiseen Pariisiin ja natsimiehityksen aikaan. Modianon esipuhe Hélène Berrin Päiväkirjat 1942-1944 päättyy näin.

Halusin kulkea eräänä iltapäivänä samoja katuja käsittääkseni paremmin, millaista Hélène Berrin yksinäisyys mahtoi olla. Rue Claude-Bernard ja rue Vauquelin eivät ole kaukana Luxembourgin puistosta. 

...

Aivan varmasti näillä kaduilla oli vuonna 1942 iltapäivä, jolloin sota ja saksalaismiehitys vaikuttivat kaukaisilta ja epätodellisilta. Paitsi Hélène Berr -nimisestä nuoresta naisesta, joka tiesi olevansa kaikkein syvimmällä onnettomuuden ja barbarian ytimessä, vaikka sitä oli mahdotonta sanoa ääneen ystävällisille ja välinpitämättömille ohikulkijoille. Niinpä hän kirjoitti päiväkirjaa. Aavistiko hän jo tuolloin, että hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa se luettaisiin? Vai pelkäsikö hän, että hänen äänensä tukahdutettaisiin niin kuin mijoonien muiden joukkomurhattujen ääni, jälkiä jättämättä? Tämän kirjan kynnyksellä meidän on vaiettava, kuunneltava Hélènen ääntä ja käveltävä hänen rinnallaan. Kuunneltava ääntä ja voimaa, jotka kulkevat kanssamme läpi koko elämän.

Hélèn on 21 vuotias aloittaessaan päiväkirjan kirjoittamisen "Kirjoitan, koska en tiedä kenen kanssa voisin puhua." Hän kertoo opiskelijaelämästään, harmaasilmäisestä pojasta, ystävistään ja perheestään. Hän lukee paljon, auttaa vaikeuksien kasaantuessa heikompiaan, etenkin lapsia. Ensikokemuksiaan siitä, miten ympäristö reagoi kun kohtaavat keltaista tähteä kantavan nuoren naisen, hän kuvaa näin.

En halunnut kantaa tähteä mutta päädyin kuitenkin tekemään niin, koska vastustaminen oli minusta pelkurimaista. Ensin kaksi pikkutyttöä osoitti minua sormella avenue de la Bourdonnais'lla. Sitten Ècole militairen metroasemalla (rappusia laskeutuessani muuan nainen toivotti:"Hyvää päivää, neiti") Lipuntarkastaja sanoi minulle:"Viimeiseen vaunuun." Niin ollen eilen kiertäneessä huhussa oli perää. Tuntui kuin painajainen olisi äkkiä muuttunut todeksi. Metro saapui, ja nousin ensimmäiseen vaunuun. Menin vaihtoasemalla viimeiseen. En nähnyt muita tunnuksen kantajia. Jäljestäpäin ajatellen silmiini olivat kihonneet tuskan ja kiukun kyyneleet, ja minun oli pakko tuijottaa paikkaan, jotta ne eivät valuisi poskilleni.

En tiedä, onko Hélèn saanut kotitalonsa edustalle jalkakäytävälle oman kompastuskivensä. Hän menehtyi Bergen-Belsenissä kovakouraiseen kohteluun ja lavantautiepidemiaan 1945 huhtikuun alussa, muutamia päiviä ennen kuin englantilaiset vapauttivat leirin.