Monessa henkilöhaastattelussa kysytään nykyään, mikä on sinun lohturuokasi. Kysymys viittaa tilanteeseen, jossa vastoinkäyminen, pettymys tai masentava kokemus häivytetään syömällä jotakin sellaista, jonka tuntee antavan kylläisyyden lisäksi myös lohtua. Jos meillä on kyky lohduttaa itseämme ruualla, niin miksi ei myös lohtukirjalla. Kirjahyllyssäni on monta ruokakirjaa ja päättelenkin niiden liittyvän myös lohtusyömiseen.Henning Mankellin kirja Juoksuhiekka laajensi käsitystäni hänen tuotannostaan. Wallander-dekkarit ovat tulleet pinnallisesti tutuiksi, mutta koska en ole dekkari-ihminen ovat nekin jääneet tuntemattomaksi. Asia korjaantui, kun luin hänen tuoreimman kirjansa, jota takakannessa kuvataan väkeväksi manifestiksi elämälle. Vakava sairaus muuttaa ihmistä, kirjailijan lyhyet tiivistelmät lapsuudesta, nuoruudesta, teatterityöstä Afrikassa, olisivat ehkä jääneet kirjoittamatta ilman syöpädiagnoosia.
Kun minä noin kolmen viikon kuluttua onnistuin kömpimään ylös juoksuhiekasta ja ryhdyin hakemaan saamalleni kuoliniskulle vastusta, oli tärkein työkaluni selvä. Kirjat. Tarttuminen kirjaan ja uppoutuminen tekstiin on vaikeina hetkinä aina ollut minun tapani suoda itselleni helpotusta, lohtua tai edes hengähdystauko. Kun rakkaussuhde on päättynyt, olen tarttunut kirjaan. Epäonnistuneen teatterihankkeen tai kariutuneen kirjoitusprojektin jälkeen ovat kirjat olleet luonani. Ne ovat kuin linimenttiä tai ennemminkin työkalu, jolla voi kääntää ajatukset toiseen suuntaan. Voimien keräämiseen.
Mankell kertoo, ettei hän kyennyt keskittymään mihinkään uuteen tekstiin. Kokonaisen sivun lukeminen ei onnistunut, sanat ja lauseet eivät auenneet. Edes tutun, pidetyn kirjailijan uuden tekstin lukemisesta ei tullut mitään. Niinpä hän otti käteensä kirjoja, joita oli lukenut aikaisemmin ja niiden lukeminen vei ajatukset pois omasta tilanteesta ja sairaudesta. Mikä oli tämä lohtukirja?
Mankell oli kerännyt jo vuosia eri versioita Defoen kirjasta Robinson Crusoe, ja näiden joukosta löytyi mieluisin. Tämä versio on hänen mielestään paras koskaan kirjoitettu romaani. Haaksirikkoutuneen Robinsonin kohtalo autiolla saarella on periaatteessa kaikille tuttu, ja Mankell perustelee valintansa.
Totuus kuitenkin on, että Robinson ei ole koskaan yksin. Lukija kulkee kaiken aikaa näkymättömänä hänen rinnallaan. Juuri se tekee tarinasta niin maagisen. Jos lukija jää ulkopuolelle ja saa katsella sisään tekstiin vain etäältä, tarinan ja lukijan välille ei koskaan synny sitä, mihin kaikki romaanit tähtäävät. Mutta Robinson Crusoessa lukijalle tarjotaan tämä mahdollisuus. Lukija makaa hiekalla, yhtä haaksirikkoutuneena kuin Robinson.
Väistämättä tulee mieleeni halu etsiä juuri tuo versio kyseisestä klassikosta ja lukea se. Mietin myös, mitkä ovat ne lohtukirjat, joihin haluan kriittisillä hetkillä palata.
Vertailin alkuperäistä Kvicksand kirjaa Otavan julkaisemaan suomennokseen. Hämmästelen kovasti, miksi kuvaliitteet, jotka kiinteästi kuuluvat kirjan sisältöön ja auttavat tekstin ymmärtämisessä, on jätetty käännösversiosta pois.
Henning Mankell: Juoksuhiekka. Otava 2015
