Jalkarätti

Olen kuullut sanan ja sijoittanut sen historiaan, jonnekin virsujen aikakauteen. Lukiessani Hannu Väisäsen kirjaa Taivaanvartijat, sana tulee eläväksi.

”Lapsuudessani olin rakastunut sotilaiden jalkarätteihin ja niiden taitteluun. Ne ovat edelleen minulle uskonkappale siinä missä toiset tyytyvät Pyhän Veronikan hikiliinaan. Miten voisinkaan unohtaa saunalämpimän soltun punoittavan jalan laskeutuneena puhtaalle, hieman nukkaiselle, flanellikankaiselle vinosuunnikkaalle joka kohta kietoutuu tilaa ja geometriaa uhmaten näennäisen kaksiulotteisena kolmiulotteisen kappaleen ympärille? Tuo hienoon valkeaan vaippaan kiedottu miehen jalka sukeltaa pian mustaan saappaaseen ja juoksee ulos, menee rakastelemaan. Mitä katekismus voisi antaa minulle enemmän?”

Tutkin jalkarätin historiaa ja hämmästyin. Sotilas- ja virkapukuohjeesta jalkarätit poistuivat vasta 16 vuotta sitten, vuonna 2001. Nyt nopeasti tiedustelemaan, miten käytännössä on toimittu 1960-luvulla. Oliko jalkarätti käytössä panssarjoukoissa Parolannummella? Vastaus kuului: oli niitä, mutta minä käytin sukkia. Entä jälkipolvi samassa paikassa 30 vuotta myöhemmin. Olivat muistaakseni varustuksessa, mutta ei niitä kukaan käyttänyt, sanoi hän.

Ensiksi ihastelen Hannu Väisäsen ainutlaatuista taitoa yhdistää ylevä ja alhainen. Miten hienosti hän kuvaa jalan ja jalkarätin suhdetta toisiinsa. Kun katsoin piirroskuvia ja ohjeita jalkarätin taittelusta jalan ympärille, en lainkaan ihmettele sitä, että sen käytöstä on luovuttu. Aamutoimiin kuluisi varmasti ainakin puoli tuntia enemmän aikaa ja päivän marssin jälkeen moni jalka olisi pahasti hiertynyt väärän taittelun seurauksena. Asiaan perehdyttyäni tiedän myös, että jalkarätille on hyvin asialliselta kuulostava nimi: levysukka. Levysukan taittamista voi harjoitella Youtubista löytyvien ohjeiden mukaan.

Ihminen oppii kävelemisen noin yhden vuoden iässä. Lukiessani kävelyn anatomista analysointia, pidän tätä taitoa suorastaan ihmeenä. Se on nimittäin hämmästyttävän monimutkainen toiminto. Kävelyssä on erotettavissa useita toisiaan seuraavia vaiheita: tukivaihe, kantaiskuvaihe, keskitukivaihe, varvastyöntö- eli ponnistusvaihe ja heilahdusvaihe. Välillä koko kehon paino lepää yhdellä raajalla. Vakauttamiseen tarvitaan isovarpaan tyviniveltä. Välillä jalkaterä on rennosti alustallaan paikallaan, mutta jäykistyy varvastyöntövaiheessa.

Edellä kuvattu on vain murunen siitä valtavasta tiedosta, joka liittyy kävelyyn. Asia kuitenkin on silloin tällöin putkahtanut mieleeni, kun katselen, miten erilaisella tyylillä ihminen siirtää jalkaa toisen eteen. Ammattiliikkujatkin kävelevät toisistaan erottuvalla tavalla. Riemastuin Hannu Väisäsen kirjassa Taivaanvartijat olevasta kuvauksesta.

Opiskeluaikojen vappua muistellen otan vielä yhden lainauksen Väisäseltä. Kirjan päähenkilö Antero on tehnyt tuttavuutta viisikymmnetävuotiaalta teiniltä näyttävän Gretan kanssa, jolla tarkka esteettinen silmä, onhan hän ostanut Anteron taluja. Mutta ei siinä kaikki, hän tekee pikaisesti analyysin Anteron kävelystä.

Monen askellus on vapun hulinassa horjahtelevaa ja epävakaata. Askelluksen vakautta voisi harjoitella etukäteen noudattamalla seuraavaa ohjetta.

”- Kovalla äkseerauksella sinusta olisi voinut tulla vaikka balettitanssija. Tule sisään.
 En tiedä onko anatominen pikatutkielma tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta tajuan heti että minun pitäisi tästä lähtien kävellä jalkaterät ulospäin viipottaen, selkä ja kaula pystyssä, nilkat irti toisistaan, ruumiin paino suunnattuna pakaroihin eikä suinkaan maahan.”

Vapputunnelmissa heitän muutaman aiheen, joilla virkistää entistä tai nykyistä vappuheilaa.

- koska viimeksi käytit levysukkaa?

- miten syltty liittyy jalkarättiin?

- onko syytä nopeuttaa prosessia, jolla säädellään sotilas- ja virkapukuohjeita?

- menisimmekö yhdessä katsomaan Kullervo baletin?

Iloista vappua

Lainaukset: Hannu Väisänen Taivaanvartijat. Otava 2013

Vuosi 2004

Cristóbal Toralin maalaus kuvattu Antequerassa 2015

Jos on vaikea valita luettavaa, on hyvä turvautua listoihin, suosituksiin tai hyvän lukupiirin yhteiseen neuvonpitoon. Viimeksi mainittu neuvottelu johti Reko Lundánin vuonna 2004 ilmestyneeseen kirjailijan tyttärelle omistettuun romaaniin Rinnakkain.

Kirja on listalla, jolle on valikoitu yksi teos kultakin sadan vuoden pituiselta Suomen itsenäisyyden ajalta. Mitä oleellista tietoa tiivistyy tuohon kirjaan vuodelta 2004. Näin spontaanisti en pysty siitä mitään merkittävää muistamaan; vuosi muiden joukossa. Mutta lukiessa pintaan nousee useita uutisaiheita, televisiokuvia ja sanomalehtien otsikoita.

Jokaisella sukupolvella on itsenäisyytemme aikana ollut omat haasteensa, ja väkisin syntyy vertailua: oliko ennen kaikki paremmin vai huonommin. Tunsin pientä helpotusta lukiessani, enkä ainakaan kateellisena katsellut perhe-elämää rivitalo-osakeyhtiössä.

Aluksi elettiin kuin herrankukkarossa: rivitalo, oma pieni piha, lähellä keskustaa, turvattu työpaikka molemmilla, päiväkoti nurkan takana, kahdenkymmenen vuoden asuntolaina.

Tuon kuvatun yhden vuoden aikana tapahtuu mukaviakin asioita: pieni poika oppii päräyttämään ärrän. Mutta eihän romaani olisi draamallisesti kiinnostava, jos mukana ei olisi kuvausta kauheuksista.

”Kotona istun sohvaan ja avaan television, Selasin CNN:lle. Georg W. Bush seisoi nuorekkaana ja pirteänä keskelle puistoa kannetussa puhujapöntössä. Presidentti kertoi, että Yhdysvallat etsi ”savuavaa asetta” Irakista.
…
Bush ilmoitti, että Yhdysvallat jatkaa terrorisminvastaista sotaa. Tavoitteena on tuhota pahan akseli, joka uhkasi kansainvälistä turvallisuutta.”

Nyt voi hyvin viisastella: ennen ei ollut televisioita ja sitten kun oli, katsottiin kahta mustavalkoista kanavaa. Hyvin pystyi elämään ilman televisiotakin. Monen uutislähteen seuraaminen oli vain ammattilaisten puuhaa.

Vuonna 2004 työvoimaohjaajana työskentelevä 37-vuotias perheenisä törmää päivittäin siihen tunteeseen, että ei pysty oikeasti auttamaan vaikeassa elämäntilanteessa olevaa työnhakijaa. Ihmisten kohtaamisia on liikaa ja kontaktit ovat lisääntyneet: uran alussa päivittäin tapasi kymmenkunta asiakasta ja nyt tavoite oli kaksikymmentä asiakaskontaktia päivässä.

”…olin paneutunut neljänkymmenenviidentuhannen ihmisen elämään. Eikö se jo riitä? Enkö minä ole osani tehnyt? Muistin joskus kuvitelleeni, että olin mukana Jumalan julmassa pilassa. Painoin nappia, kuului summerin ääni ja jonotuslaitteen numero vaihtui, luokseni tuli ihminen jonotuslappu edellä kuin sen magneettisen voiman vetämänä, mutta oikeasti se oli kuitenkin sama kuin edellinen.”

Onkohan tähän löydetty mitään toimivaa ratkaisua? Säästöjä kuitenkin pitäisi saada aikaan vai pitäisikö pohtia, miten tällainen rakennelma on luotu. Ammatinvalinnanohjaajaa ei oltu edes keksitty siinä vaiheessa kun itse tulevaisuuttani mietin. Lukiossa taisi olla yksi oppitunti, jolla jotakin tähän liittyvää sanottiin, mutta ei jäänyt mieleen. Siis oliko asiat silloin paremmin vai huonommin?

Rivitalossa en ole koskaan asunut ja kirjan perusteella tuntuu, ettei sellainen asumismuoto olisi minulle sopinutkaan. Pahinta olisi asua hometalossa, joita tuohon aikaan alkoi löytyä tihenevään tahtiin.

”Urakoitsija nousi kyykystä ja sanoi, että kosteus tuskin johtui viemärivuodosta.
- Vaan mistä, pelästyin.
- Tää on varmaan maakosteutta joka nousee kapillaarisesti tohon seinään.
- Tarkoittaa että?
-Tässä on rakennusvirhe.
Haukoin henkeä pari sekuntia. Remonttimies selitti, että maa on aina märkää. Sanoin, että sen ymmärsin. Mies jatkoi, että kun rakennetaan, pitää huolehtia siitä, että maasta nouseva kosteus pääsee haihtumaan ilmaan eikä jää muhimaan mihinkään orgaaniseen aineeseen. Nyt on asennettu lastulevyt suoraan maata ja betoniseinää vasten ja niiden päälle kosteuseritykseksi alumiinipaperi.”

Selostus jatkuu ja asukkaiden maksettavaksi tuleva korjauslaskun loppusumma suurenee, maksajina neljä perhettä. Ennen hometta oli paksuna kerroksena hillopurkin pinnalla, ja siitä se käännettiin sivuun ja hillo syötiin. Aristelijaa rohkaistiin: ei home ole vaarallista, siitä saa kauniin laulunäänen. Nyt homeitiöt ovat toista maata ja  hengenvaarallisia. Olemme vuosikausia uskotelleet, että koulutusjärjestelmämme on maailman huippua, mutta ehkä se toteutuu vain kynä-paperi –testeissä, mutta käytännön työssä selviydytään heikosti.

Vuonna 2004 eletään laman jälkeistä nousukautta ja uudet työhaasteet merkitsevät monelle tihentyvää matkustelua maailmalla. Olihan tätä aikaisemminkin, mutta usein Suomeen jäi äiti. Aika koskettava kuvaus kirjassa siitä, millaista elämä työtätekevänä isänä kahden lapsen kanssa on, kun äiti ahertaa viikot Brysselissä. Ja siitähän seuraa monenlaista ongelmaa.

Koska kirjoitan ilman minkäänlaista painetta antaa kokonaiskuvaa lukemastani kirjasta, päätän sen lainaukseen, joka juuri nyt sävähdyttää.

”Painoin kaukosäätimen punaista nappia. Saddamin poikien ruumiiden turvonneet, haavaiset kasvot jäivät silti kummittelemaan mieleeni. En voinut olla ajattelematta niitä ja sitä, että olin itse iältäni täsmälleen Husseinin poikien välistä: Uday kuoli 39- ja Qusay 37-vuotiaana.”

Näitä kuvia ei ollut ennen lasten ja nuorten katsottavana. Paljolta säästyi: murheilta, joille ei itse voinut mitään tehdä.

Reko Lundán (1969-2006) kuvasi vuoden 2004 tapahtumia tarkasti läheltä ja etäältä. Koivunotkon idylli särkyy, kun naapurustoon puuhataan asuntolaa. Ovatko asukkaat työttömiä, alkoholisteja, narkkareita ja taustalla joku uskonnollinen yhteisö?   

Lainaukset:

Reko Lundán: Rinnakkain. WSOY, 2004

Tanka

Sää sekoilee huhtikuussa: räntää ja kevään lupausta. Bipolaarista maisemaa pään sisällä ja ulkona. Runo tiivistää oleellisen:

Luumupuu näyttää
olevan jo kukassa
mutta kun poimin
siitä oksan, vain märkää
lunta sataa niskaani.

Tanka-runon juuret ovat Japanissa. Ne ovat hovirunoutta, jota nykyisessä Kiotossa sijainneessa keisarin hovissa  Heian-kaudella (794-1185) kirjoitettiin. Tuon ajan Euroopasta katsottuna ero asiantuntijoiden mukaan on kuin yö ja päivä. Oli muutama runoilija valloitusretkien ja sotien runtelemassa maanosassamme, kun taas keisarin hovissa elettiin lyriikan ja maalaustaiteen estetiikkaa tihkuvassa maailmassa. Kirjalliseen muotoon saatetut aikalaisdokumentit olivat hovinaisten kirjoittamia.

Ainakin kolme Heian-kauden runoilijaa on säilyttänyt asemansa japanilaisen kirjallisuuden ytimessä: Izumi Shikibu, Murasaki Shikibu (Genjin tarina) ja Sei Shonagon (Päänaluskirja).

Aikakausi on poikkeuksellinen, sillä nämä kolme kirjailijaa ovat kaikki naisia. Runonkirjoitustaito oli korkealle arvostettu, samoin käsiala. Viestit kulkivat sanansaattajien kuljettamina usein runomuodossa ja vastaus tuli muotoilla mielellään samaa tyyliä ja vastaavia kielikuvia käyttäen. Politiikassa hyvin muotoiltu runo oli sopiva ase vastustajan lyömiseen.

Tankaruno Luumupuusta on Izumi Shikibun kirjoittama ja osa laajemmasta kokonaisuudesta, jonka Eija Aromaa on suomentanut kuulostellen englanninkielistä käännöstä ja sen rinnalla vastaavaa ranskannosta. Tuhannen vuoden takaa olevat tekstit puhuttelevat lukijaansa tässä huhtikuun harmaudessa tuoreudellaan ja raikkaudellaan. 

Runoilijan rakkauselämä herätti aikanaan pahennusta, vaikka koko aikakautta sävytti yleinen suvaitsevaisuus. Avioparien elämä ei ollut yhteen henkilöön sidottua: sekä miehellä että naisella oli sallittua olla rakastaja.

Joku ohittaa
rakkauden ja joku
ottaa sen vastaan.
Portinvartijanako
tuomitset valintoja?

Mia Kankimäki on kirjassaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin kuvannut Heian-kauden kirjallista elämää.

”Runouteen olennaisesti liittyvä taidemuoto oli kalligrafia eli sivellintyö, ja suuri osa siitä nautinnosta, joka kirjallisuudesta saatiin, tuli varsinaisesti käsialasta. Uskottiin, että käsiala kertoi ihmisestä enemmän kuin se, mitä hän tosiasiassa sanoi tai kirjoitti. Siksi naiset odottivat potentiaalisen rakastajan ensimmäistä kirjettä pelonsekaisin tuntein, ja mies saattoi rakastua naisen käsialaan ennen kuin edes tapasi häntä.”

Eilen kolahti postiluukusta Parnasso, ja siitä löysin lainaamani tankarunot, joita ilokseni oli peräti viisi sivua ja kuudennella suomentajan teemaa taustoittava teksti. Pääkirjoituksessa lehden vastaava tuottaja pahoittelee, että kääntäjän nimi on kätketty sisäsivuille. Suomentajan työ ansaitsee näkyvämmän paikan: Onhan se vähän outoa, että kustantajankin nimi komeilee kirjan kannessa. Olen samaa mieltä ja iloinen myös siitä, että olen säilyttänyt Kankimäen kirjan hyllyssäni, sitäkin oli mukava selailla.

Eilen julkaistu Jenni Haukion toimittama runoteos osoittaa runon elinvoimaa, ja villisti ajateltuna  voidaan tämäkin jotenkin liittää hovirunouden traditioon. 

Lähteet:

Parnasso nro 2/2017

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava, 2013

Sänky

Mitä tekee maailmaa nähnyt nuori mies, kun hänet suljetaan 42 päiväksi yhteen huoneeseen? Jos hän on nokkela, luova, taiteellinen ja halukas tutkimaan omaa sisintään, hän kirjoittaa matkakirjan. Matka suuntautuu mentaalisesti laajalle alueelle, mutta aivan konkreettisesti vain yhden huoneen neljän seinän sisälle.

Huoneessa on tuoli, sänky, ikkunaverhot, maalauksia, takka, pieni hylly kirjoineen, peili, työpöytä ja kirjoitusvälineet. Nämä muodostavat matkakohteet, joihin tutustumista kirjoittaja perustelee:

”Me kuljemme lyhyitä päivämatkoja, nauraen reitin varrella niille, jotka ovat nähneet Rooman ja Pariisin. Me antaudumme iloisesti mielikuvituksen vietäväksi seuraten sitä ihan mihin tahansa se meitä liikuttaa.”

Mainitussa huoneessa kuljettu reitti on pitkin huoneen neljää seinää seuraten kolmenkymmenenkuuden askeleen pituinen. Heti mittasin samalla tavalla  oman huoneeni  ja totesin sen vähän pienemmäksi. Mutta onhan tässäkin sänky, työpöytä, kirjahylly ja pari tuolia. Miltä tuntuisi oleskella samassa tilassa noin kuusi viikkoa? Ja jatkan kirjan lukemista.

Matkareittiin tulee vaihtelua, sillä olisi mielen köyhyyttä kiertää samaa tilaa seinän viertä seuraten 42 päivää.

”Huoneessa kulkemani reitit olivat kuitenkin tätä pidempiä koska kävelin sen poikki usein pituus- ja leveyssuuntaan tai nurkasta toiseen seuraamatta mitään ohjetta tai menetelmää. Tarpeen vaatiessa kuljin sen läpi myös siksakkia tai minkä tahansa geometrisen muodon mukaisesti.”

Koska kirjoitin otsikoksi Sänky, keskityn vain siihen ja jätän muut kohteet matkan varrella vähemmälle huomiolle, vaikka esimerkiksi nojatuoli olisi yhtä hyvin voinut tulla matkakohteena kuvatuksi tarkemmin.

”Kun kuljen nojatuolista kohti pohjoista, tulen huoneen perällä olevan sänkyni luo, josta avautuu harvinaisen miellyttävä näkymä. Sänky on sijoitettu mitä onnistuneimpaan paikkaan, sillä juuri sieltä näen aamun ensimmäisten auringonsäteiden leikkivän verhoissani.”

Kuvaus jatkuu kaikkeen muuhun ikkunasta näkyvään ja ääniin, jotka kantautuvat ulkoa sisälle vuoteessaan lepäävän kirjoittajan korvaan. Ylistystä saavat jalava, lintujen äänet ja valon vaihtelu. Mutta kaiken ihanuuden tunnusteleminen herättää myös vastakkaiset mielen liikkeet ja kuvaus tiivistyy.

”Sänky näkee meidän syntyvän ja kuolevan. Se on muotoaan muuttava teatteri, jossa ihmiskunnan edustajat esittävät vuorotellen kiinnostavia näytelmiään, naurettavia farsseja ja kammottavia tragedioitaan. Se on kukkien täyttämä kehto, rakkauden valtaistuin, ja hauta.”

Luettuani muista matkan varrella kohdatuista kohteista, palaan kirjailijan tavoin käsittelemään uudelleen sänkyä. Ymmärrän, että vuodevaateiden värillä on tärkeä osa viihtymisen ja huoneen tunnelman luomisessa, mutta olisinko itse näin rohkea värin valinnassa ja ennakkoluuloton, etenkin kun on kysymys nuoresta miehestä.

”Olin sängystä puhuessani unohtanut suositella kaikille ruusun ja valkoisen väristä sänkyä. Värit vaikuttavat meihin varmasti vivahteidensa mukaan, joko piristävästi tai surua tuottavasti.
Ruusunpuna ja valkoisen värit ovat omistettu mielihyvälle ja suurelle onnelle.
Kun luonto antoi nämä värit ruusulle, luonto antoi sille myös Floran valtakunnan kruunun; ja kun taivas ilmoittaa kauniin päivän koittavan, se värjää pilvet tällä ihastuttavalla värisävyllä auringon noustessa.”

Koska kirjailijaa miellyttää erityisesti mietiskely vuoteen lämmössä, ei hän sieltä kovin mielellään suostu nousemaan. Palvelijalleen hän on antanut määräyksen saapua huoneeseen puoli tuntia ennen ylös nousemista. Hienotunteisesti liikkuen palvelija, joka on viisitoista vuotta palvellut isäntäänsä, houkuttelee heräämään asteittain voimistuvilla äänillä ja lopulta asettuu seisomaan keskelle huonetta. Näin toimi torkkuherätys 1700-luvun loppupuolella. Samaan tunnelmaan pääsee nykyään herätystä säätämällä, mutta jotakin jää puuttumaan. Palvelija, joka silmä tarkkana seuraa ja avustaa pukeutumisessa: sukka ei pääse livahtamaan jalkaan nurinpäin eikä pikkutakin alle tule tungettua juhlapukua.

Matka huoneeni ympäri on pieni kirja, jonka kreivi Xavier de Maistre (1763-1852) kirjoitti kärsiessään kotiarestirangaistuksen Torinossa. Ranskalainen  kirjailija eli monivaiheisen elämän: sotilasura ja haavoittuminen Kaukasuksella, avioituminen Pietarissa tsaarin lähipiiriin kuuluvan neidon kanssa, muotokuva- ja maisemamaalari, taideakatemian johtaja jne.

Kirjan sanotaan olevan parodia tuohon aikaan suuressa suosiossa olleeseen ajatukseen suuresta matkasta. Tämä on yksi näkökulma, toinen voisi kummuta ihmismielen ristiriitaisuuden pohdinnasta ja viittauksista tuon ajan uusiin tieteellisiin virtauksiin ihmisen psyykkisen ja fyysisen puolen keskinäisestä suhteesta.

Tuttua ja tähän aikaan sopivaa edustaa tämäkin lainaus:

”Eikö ihmisen ikuinen ja tyydyttämätön toive ole lisätä voimiaan ja kykyään, olla siellä missä ei ole, muistaa mennyt ja elää tulevaisuudessa?”

Lainaukset:
Kreivi Xavier de Maistre: Matka huoneeni ympäri ja Öinen tutkimusmatka huoneessani. Savukeidas 2011