Tanka

Sää sekoilee huhtikuussa: räntää ja kevään lupausta. Bipolaarista maisemaa pään sisällä ja ulkona. Runo tiivistää oleellisen:

Luumupuu näyttää
olevan jo kukassa
mutta kun poimin
siitä oksan, vain märkää
lunta sataa niskaani.

Tanka-runon juuret ovat Japanissa. Ne ovat hovirunoutta, jota nykyisessä Kiotossa sijainneessa keisarin hovissa  Heian-kaudella (794-1185) kirjoitettiin. Tuon ajan Euroopasta katsottuna ero asiantuntijoiden mukaan on kuin yö ja päivä. Oli muutama runoilija valloitusretkien ja sotien runtelemassa maanosassamme, kun taas keisarin hovissa elettiin lyriikan ja maalaustaiteen estetiikkaa tihkuvassa maailmassa. Kirjalliseen muotoon saatetut aikalaisdokumentit olivat hovinaisten kirjoittamia.

Ainakin kolme Heian-kauden runoilijaa on säilyttänyt asemansa japanilaisen kirjallisuuden ytimessä: Izumi Shikibu, Murasaki Shikibu (Genjin tarina) ja Sei Shonagon (Päänaluskirja).

Aikakausi on poikkeuksellinen, sillä nämä kolme kirjailijaa ovat kaikki naisia. Runonkirjoitustaito oli korkealle arvostettu, samoin käsiala. Viestit kulkivat sanansaattajien kuljettamina usein runomuodossa ja vastaus tuli muotoilla mielellään samaa tyyliä ja vastaavia kielikuvia käyttäen. Politiikassa hyvin muotoiltu runo oli sopiva ase vastustajan lyömiseen.

Tankaruno Luumupuusta on Izumi Shikibun kirjoittama ja osa laajemmasta kokonaisuudesta, jonka Eija Aromaa on suomentanut kuulostellen englanninkielistä käännöstä ja sen rinnalla vastaavaa ranskannosta. Tuhannen vuoden takaa olevat tekstit puhuttelevat lukijaansa tässä huhtikuun harmaudessa tuoreudellaan ja raikkaudellaan. 

Runoilijan rakkauselämä herätti aikanaan pahennusta, vaikka koko aikakautta sävytti yleinen suvaitsevaisuus. Avioparien elämä ei ollut yhteen henkilöön sidottua: sekä miehellä että naisella oli sallittua olla rakastaja.

Joku ohittaa
rakkauden ja joku
ottaa sen vastaan.
Portinvartijanako
tuomitset valintoja?

Mia Kankimäki on kirjassaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin kuvannut Heian-kauden kirjallista elämää.

”Runouteen olennaisesti liittyvä taidemuoto oli kalligrafia eli sivellintyö, ja suuri osa siitä nautinnosta, joka kirjallisuudesta saatiin, tuli varsinaisesti käsialasta. Uskottiin, että käsiala kertoi ihmisestä enemmän kuin se, mitä hän tosiasiassa sanoi tai kirjoitti. Siksi naiset odottivat potentiaalisen rakastajan ensimmäistä kirjettä pelonsekaisin tuntein, ja mies saattoi rakastua naisen käsialaan ennen kuin edes tapasi häntä.”

Eilen kolahti postiluukusta Parnasso, ja siitä löysin lainaamani tankarunot, joita ilokseni oli peräti viisi sivua ja kuudennella suomentajan teemaa taustoittava teksti. Pääkirjoituksessa lehden vastaava tuottaja pahoittelee, että kääntäjän nimi on kätketty sisäsivuille. Suomentajan työ ansaitsee näkyvämmän paikan: Onhan se vähän outoa, että kustantajankin nimi komeilee kirjan kannessa. Olen samaa mieltä ja iloinen myös siitä, että olen säilyttänyt Kankimäen kirjan hyllyssäni, sitäkin oli mukava selailla.

Eilen julkaistu Jenni Haukion toimittama runoteos osoittaa runon elinvoimaa, ja villisti ajateltuna  voidaan tämäkin jotenkin liittää hovirunouden traditioon. 

Lähteet:

Parnasso nro 2/2017

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava, 2013