3. lokakuuta 2022

Elämäkerta: Tove Ditlevsen


Pitkä tauko - hiljaisuus ja hämmennys - tuntuu kuin kaikki ympärillä muuttuisi ensimmäistä kertaa, mutta niinhän se ei ole. Kaikki tämä: sota, jälleenrakentaminen, lama, työttömyys, on vain toistoa.


Omaan elämäänikin ovat nuo vaiheet kuuluneet kaikuina edelliseltä sukupolvelta. Syvyyttä menneeseen olen hakenut elämäkerroista, joita olen kesän kuluessa lukenut.


Tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917-1976) elämäkerta on vasta nyt käännetty suomeksi, mutta mikä onni saada Kööpenhamina-trilogia luettavaksi, vaikka sitä ei ole osannut edes odottaa.


Tanskalaisten rakastama kirjailija kuvaa omaa kehitystään Kööpenhaminan harmaissa työläiskortteleista tarkalla lapsen katseella, tyylillä, joka puhuttelee yksinkertaisilla lauseilla, joka ei liioittele, väritä eikä tunteile. Lapsi tavoittelee jotakin muuta, hän etsii kosketusta taiteeseen, runojen ja kirjallisuuden maailmaan.


Trilogian kolmas osa Aikuisuus kuvaa kirjailijan rosoista elämää: suhteita miehiin, lääkkeisiin ja kirjoittamiseen. Lukiessa tulee tunne kuin tirkistelisi salaa nuoren naisen päiväkirjaa. Vääriä valintoja, laittomia abortteja, kipulääkkeiden käyttöä ja vieroitushoitoja. Noin 200 sivuun on tiivistetty aikuisen elämä, jonka lukemiseen käytin paljon aikaa.


Ensimmäisen avioliiton solmiessaan Tove oli kaksikymmentä vuotias jo aktiivisesti kirjoittava ja saanut julkaistua töitänsä.


”Teen kaiken ollakseni hänelle mieliksi, olenhan hänelle vieläkin kiitollinen siitä että hän nai minut. Jokin on silti pielessä, mutta yritän parhaani mukaan olla ajattelematta sitä. Jostakin syystä Viggo F. ei ole koskaan ottanut minua syleilyynsä, ja se hiertää minua hieman, suunnilleen samalla tavalla kuin jos minulla olisi kivi kengässä.” 


Heidän ikäeronsa oli runsas 20 vuotta, ja suhde päättyi melko nopeasti. Molemmat hyötyivät suhteesta omalla tavallaan. Kirjailijan äidillä on tässäkin vaiheessa oma kiinnostava osuutensa. Kuultuaan eroaikeista, äidin kommentti paljastaa taitavan kirjoittajan tyylillä enemmän kuin muutama lause.


”Niin, äiti sanoo, tavallaan ymmärrän sinua hyvin. Näyttääkin ihan tyhmältä kun te kävelette kadulla, kun mies on niin paljon lyhyempi kuin sinä”.


Onko tämä kuvaus ironiaa, vai nuoren naisen hupakkomaisuutta, johon kuuluu syöksyminen uuteen suhteeseen heti kun avioliiton kahleet ovat irtoamassa.


”Turvallisuus oli minulle sitä että olin naimisissa oleva nainen, kävin ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa, ja nyt se kaikki on tuhoutunut.”


Hyppään kolmanteen avioliittoon Carl-nimisen lääkärin kanssa, josta Tovea varoiteltiin. Hänen polkunsa kipulääkkeiden, morfiinin ja petediinin kautta liukui narkomaniaan. Minun on ollut vaikea ymmärtää, miten se oikein tapahtuu, mikä ihmisessä muuttuu. Tämä kuvaus aukaisi näkökulman, joka pysäytti.


Perheeseen on otettu apulainen hoitamaan Tovea, lasta ja kotia. Tove ei pysty liikkumaan ilman apua, hän painaa 30 kiloa.


”Makaan aina sängyssä ja pääsen vessaan vain kun Jabbe tukee minua. Kun hän syöttää minua, hänen isot kasvonsa ovat aivan märät, ikään kuin niille olisi roiskunut nestettä, ja kuljetan sormeani hänen toista poskeaan pitkin. Sitten työnnän sormen suuhuni ja huomaan että se maistuu suolaiselta. Ajatella, sanon kateellisena, kunpa voisinkin tuntea jotakin toista ihmistä kohtaan.”


Tunteiden kuolema, kyky empatiaan tekee auttamisen hyvin vaikeaksi, tästä lienee kysymys kun vieroitukseen ei hakeuduta tai se jää kesken. Vaikka aihe on raskas, ei tehnyt mieli jättää kesken. Kertojan ääni on vakuuttava, sitä kuunteli herkällä korvalla.

Lainaukset: Aikuisuus. 


Tove Ditlevsen. Kustannus S&S. 2022







 




 




 

 





 

23. toukokuuta 2022

Toinen kerta


Sain ystävältäni ”pienen suuren kirjan”, näin sanotaan kirja takakannessa. Luin sen heti ja jotain siitä ymmärsin silloin, lähes 10 vuotta sitten.

Sirpa Kähkönen sanoo kirjasta: ”Tässä on todella intelligentin henkilön tekstiä, omaperäistä ja selkeää.”

Kirjan nimi on Tolstoin varjo - Ahdistuksen ja toivon esseet. Ensimmäisellä lukukerralla kiinnostukseni kohdistui venäläisiin klassikoihin, mutta myös uudempaan runouteen. Pidin kirjan hyllyssä ja otin sen nyt uudestaan luettavaksi, nyt kun kaikki muuttuu ja naamioita riisutaan.

Läntisen ja venäläisen maailmankatsomuksen ero voitaisiin määrittää siten, että läntinen on lopputuloksen ja yhteenvedon kulttuuria, venäläinen taas merkityksen kulttuuria. Esseessä käsitellään ahdistusta eurooppalaisesta näkökulmasta, joka ilmenee tuskallisena epäilynä elämän lopputuloksesta ja toiminnan hyödyttömyydestä. Venäläiselle ahdistuksen lähde kumpuaa siitä kokemuksesta, että elämällä ei ole merkitystä. Venäläiselle ikävä ja kaipaus on yhtä kuin elämän merkityksen sietämätön poissaolo.

Anekdootti kuvastaa venäläistä mentaliteettia potilaan ja lääkärin sanomana:

Potilas (hädissään): Tohtori, jäänkö eloon?

Tohtori (mietteliäänä): Onko se elämä nyt niin tärkeää…

 Vuonna 2002 kirjoitetussa esseessä on kuvaus, joka voisi olla tältä vuodelta.

”Tämänhetkinen propaganda organisoi itse itsensä, ja sen strategiana on sosiaalisen skitsofrenian juurruttaminen joukkotietoisuuteen. Samalla kiihkolla yhteen ja samaan semioottiseen kenttään istutetaan sekä muodotonta amoralismia että suuriäänistä ortodoksista perinnettä. Hienosteleva mainos suuntautuu kulutushysterian hillittömään lietsomiseen, kun se samalla kätketysti diskriminoi kotimaista tuotantoa. Televisiokanavien kaleidoskoopissa kansakunta ihailee itseään eliitin edustajien muodossa. Voi sanoa, että henkilömarkkinoilla kysyntä ja tarjonta asettuvat julkisuuspersoonien arvonnousun tai laskun mukaan.”

Tämä kaikki edellä kuvattu on nyt selvästi nähtävissä ainakin Venäjän ulkopuolelta katsottaessa. Samassa esseessä on tiukkaa kritiikkiä ja vaatimuksia, johon ei ole löytynyt vastauksia. Suurimmat ongelmat ovat vielä edessä eliitin menettäessä asemansa, taloudellisen kehityksen taantuessa ja kysymys kuuluu entistä kovempana, mikä on Venäjän idea.

”Siinä se makaa liassa ja saastassa, joksi maaperämme on muuttunut meidän laiskuutemme tähden. Eräs länsimainen politilogi, joka ei suhtaudu meihin erityisen myötämielisesti, on todennut, historia heittää Venäjälle ennenkuulumattoman haasteen: tulla ensimmäistä kertaa elämässään maaksi, joka kunnioittaa itseään, kantamatta huolta siitä, kunnioittavatko sitä muut. Miellyttipä meitä tai ei tuo sivullisen kova ja kuiva katse (vailla liikutuksen kyyneleitä), siinä on asian ydin. Ellemme pysty täyttämään kansallista muotoa yleisinhimillisellä, universaalilla sisällöllä, emme kellu kovin pitkään historiassa yhden aatteellisen paatoksen varassa”.

Tekstin julkaisemisesta on kulunut kymmenen vuotta; pahalta näyttävät keinot, joilla itsekunnioitusta pyritään rakentamaan, eikä uhriutuminenkaan herätä myötätunnon aaltoa.

Kirjan lukeminen uudelleen todisti todeksi sanonnan: toinen kerta toden sanoo.

Lainaukset:

Vladimir Jermakov: Tolstoin varjo - Ahdistuksen ja toivon esseet. Idiootti 2011  


15. toukokuuta 2022

Hanami




Kirsikkapuu kukkii sääolosuhteista riippuen Japanissa maaliskuun lopulla, mutta meillä toukokuussa. Juuri nyt kukinta on parhaimmillaan, ja tarkkana on oltava, koska jo muutaman päivän täyden kukinnan jälkeen, kaikki on ohi. Perinteinen tapa juhlistaa hanamia on kokoontua ystävien kanssa piknikille kirsikkapuiden alle.


Japanissa tunnetuimmat kukkien katselupaikat ovat temppelien yhteydessä olevissa tuhansien kirsikkapuiden muodostamissa puistoissa. Sana hanami tarkoittaa kukkien katselemista. Wikipediasta luin viittauksen novelliin Sakura no ki no shita ni wa, vuodelta 1928 (tuttu sana sakura=kirsikka). Novellissa kerrotaan, että jokaisen kirsikkapuun alle on haudattu ihminen, ruumis, josta puu saa ravintonsa. Kevään juhlasta ja uuden kasvun alkamisesta hanamissa on varmasti kysymys. 


Lueskelen japanilais-brittiläisen kirjailijan kirjaa myötätunnon taidosta. Ostin kirjan kauniin ulkoasun innoittamana. Sisältökään ei pettänyt; viisaita ajatuksia, japanilaisia sananlaskuja ja arkisen elämän ohjeita. 


Hyvän tekeminen toisille on hyvän tekemistä itselle.


Onni voi löytyä sieltä, minkä on jättänyt taakseen.


Kuinka suuri onkaan tyhjyys, jota tavarat hänessä täyttävät.


Vahvempi se, joka hymyilee; ei se, joka menettää malttinsa.


Kaikessa on kauneutta, mutta vain harva näkee sen.


Onni saapuu taloon aina naurun saattelemana.


Eri keho, sama mieli.


Kukkien keskellä kirsikankukka; miesten keskellä soturi.


Koska elämä on arvaamatonta, on jokainen hetki ikuistettava sydämeen kuin huomista ei enää olisi.


Teehetki on ainutkertainen tapahtuma. Jokaisen osallistujan tulee suhtautua siihen täysin vilpittömästi.


Yksi hetki, yksi kohtaaminen.


Vaikka tapaisimme vain kerran, ihan sattumalta, olisimme silti elinikäisiä ystäviä.


Pidä menneisyys mielessäsi ymmärtääksesi tulevaisuutta.


Kurkena tuhat vuotta, kilpikonnana kymmenentuhatta vuotta.


Parempi yksi kurjen rääkäisy kuin tuhat varpusen viserrystä.


Hyvä ruoka, ja elämä maistuu.


Äkkipikaisuus sammuttaa elinvoiman.


Japanilaiset pitävät Muumeista, meidän luonnostamme, hiljaisuudesta, Arabian astioista. Ehkä meissä on jotakin samaa. Useimmat edellä olevista ajatuksista sopivat meille hyvin; hitaus, harkinta ja itsehillintä ovat hyveitä, joita arvostamme.

17 mietelausetta, mikä niistä sinua tänään puhuttelee?

 

Lainaukset:

Erin Niimi Longhurtst: Japanilainen myötätunnon taito OMOIYARI. Viisas Elämä Oy. 2022





  


 

24. huhtikuuta 2022

Resilienssi


Sana vilahtelee asiantuntijoiden keskusteluissa yhä useammin; ensin pandemian yhteydessä ja nyt sodan uhasta ja tuhoista puhuttaessa. Kielitoimiston sanakirjassa termi on korvattavissa sanoilla: kriisinkestävyys, selviytymiskyky, palautumiskyky, häriönsietokyky, muutosjoustavuus, henkinen kestävyys, mielen sinnikkyys.

Resilienssistä puhutaan sekä yksilön että organisaation ominaisuutena. Sodan ja pandemian tuomat haasteet kohdistuvat koko kansaan. Termille löytyy siis asiayhteydestä riippuen hyviä suomenkielisiä vastineita.

Kielikello ehdottaa resilienttiä henkilöä kuvattaessa käyttämään sanoja: selviytymiskykyinen, palautumiskykyinen, joustava, lannistumaton ja sinnikäs.

Näin asia aukeaa suomeksi jokaiselle. Joskus ihmettelen itsekseni, miksi tämä sanoilla keikarointi. Olisiko niin, että asiantuntijat englanninkielistä tekstiä lukiessaan jättävät pohdinnan puolitiehen, miten viesti saadaan välitettyä jokaiselle kuulijalle.

Ihmislapsen ja eläimen jälkeläisen kamppailu alkaa syntymähetkellä. Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksi, miten erilaisissa olosuhteissa eläimen pentu viettää syntymän jälkeisen ajan.

”Kirahvinpoikaset putoavat korkealta, kengurunpoikaset saavat köllötellä äidin pussissa, virtahevot ottavat poikaset varovasti hampaittensa väliin ja kiikuttavat ne veteen. Mutta sitten ovat vuorossa kilpikonnanpoikaset, jotka syntyvät maalla ja saavat itse kömpiä mereen miten parhaiten taitavat. Näemme, kuinka ne raahustavat epätoivoisesti eteenpäin hiekassa, ja selostajan ääni kertoo, että vain yksi kymmenestätuhannesta selviytyy.”

Merete Mazzarella kertoo katsoneensa edellä kuvattua lasten TV-ohjelmaa ja miettineensä sen antamaa opetusta vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan.

Kuvaus pysäytti, kun nyt tiedämme monen pakenevan maastaan. Ensimmäiset kuvat olivat nuoria naisia lapsineen, kellareissa piileskeleviä perheitä ja siellä syntyneitä vauvoja. Vähitellen kuvat ovat muuttuneet julmemmiksi; vanhuksia, pommitettuja sairaaloita, raunioita.

Pahan kierre saa alkunsa jo syntymähetkellä, jokaisella ei ole turvaa vanhemmissa. Pelokas, paniikissa oleva äiti ei kykene luomaan suojaavaa muuria lapsensa ympärille. Perheet hajoavat: isät lähtevät puolustamaan maataan, vanhukset ja vammaiset piiloutuvat kellareihin. Pakenemaan kykenevät kantavat huolta loukkuihin ja raunioihin jääneistä läheisistä.

Nyt ihmettelemme, miten sokeita olemme olleet uhkan varoitusmerkkien havaitsemisessa. Miksi en ole lukenut aikaisemmin Åsne Seierstadin vuonna 2008 ilmestynyttä kirjaa Groznyin enkelit. Kirjan takakannessa kirja esitellään näin.

”Kansainvälisesti tunnetun ja palkitun lehtinaisen Åsne Seierstadin teos on selonteko Tsetsenian murhenäytelmästä ja nykyhetken tilanteesta.

Venäjän kieltä opiskellut Åsne oli vain 23-vuotias saadessaan paikan Moskovan-kirjeenvaihtajana. Kun venäläiset joukot vyöryivät Tsetseniaan 1994, hän matkusti Kaukasukselle raportoimaan tapahtumista. Kaksi vuotta hän seurasi kriisiä, ja norjalainen Arbeiderbladet-lehti julkaisi reportaasit.

Kymmenen vuotta myöhemmin Åsne palasi Tsetseniaan ja matkusti vuosina 2006-2007 alueen eri puolilla. Hän saattoi todeta, että tragedia jatkuu, mutta sen seuraaminen tiedotusvälineissä on unohtunut maailman muiden sotien varjoon. Sodan alkamisen jälkeen 10-20 prosenttia väestöstä on saanut surmansa, ja yhteiskuntaa on kohdeltu äärimmäisen julmasti. Kirjan tärkeimpiä painopisteitä on sodan vaikutus lapsiin, jotka ovat menettäneet kaiken.”


Yllä oleva kuva kyttyrässä kyyhöttävästä pojasta on patsas Ateneumin kokoelmista, tekijää en muista, eikä se liity tähän kirjaan. Mutta olemus kertoo nälästä ja kärsimyksestä, loukatusta lapsuudesta.

"Vaikka hän kovettaa mielensä, kipeät ajatukset kalvavat hänen sisintään. Hän on jättänyt sisarpuolensa pulaan. Yksin sedän luo. Hän haaveilee, miten pelastaa siskon. Murtautuu sisään kun setä makaa umpikännissä, uhkaa setää veitsellä ja vie siskon pois.

Sen sijaan hän tappaa koiria. Potkaisee raatoa taas kerran. Käyttää huumeita, haistelee liimaa. Hän päätyy tappeluun mustalaispoikien kanssa, ja kiertelevä joukko potkaisee hänet pois.

Taas hän nukkuu yksin jokirannassa koiranraadot ympärillään. Koiria hän voi tappaa milloin vain. Ne ovat nujerrettuja, niin heikkoja, hän tuhahtaa, ne ovat unohtaneet, että ovat oikeasti susia."

Miten näistä orvoista, hylätyistä lapsista voi tulla muuta kuin pahuutta toistavia aikuisia, joille sota tarjoaa mahdollisuuden kostaa, hävittää ja ryöstää. He ihailevat voimaa ja valtaa. Haaveilevat olevansa susia. He ovat helposti liikuteltava lauma ja odottavat vahvaa johtajaa. Jos muuta ei ole tarjolla.

Lainaukset:
Åsne Seierstad: Groznyin enkelit. WSOY. 2008
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista. Tammi. 2008




 





    



 

9. huhtikuuta 2022

Keskustelua



Ihminen on sosiaalinen monella tavalla. Etsimme seuraa, sielunkumppania, toista ihmistä, lemmikkiä, aatetoveria, uskonsisarta. Miksi?


Kaipaamme keskustelua, ääneen sanottuja ajatuksia, inspiroitumista toisen erilaisuudesta, kaikupohjaa omille mietteillemme.


Jos kasvokkain käytävä keskustelu ei ole mahdollista, voi jutella lemmikilleen, joka vastaa hännällään, tiukalla katseellaan sinuun. Nuuhkaisee korvan taustaasi ja painautuu kylkeesi. Sekin on hyvä vastaus.


Keskustelua voi käydä myös kirjan kanssa. Kaunokirjallisuus on mittaamaton aarreaitta. Sieltä voi kaivaa esiin koko maailman, nykyisyyden ja menneisyyden. Romaanin henkilöistä löytyy samaistumiskohteita, inhokkeja ja esikuvia. Romaanin lukeminen on tuntien urakka toisin kuin elokuva. Tosin on elokuvafriikkejä, jotka katsovat kymmeniä kertoja saman elokuvan. Minulle kirja on läheisempi keskustelukumppani. Joskus luen kirjan alkua muutaman sivun ja lopusta samoin pari viimeistä sivua. Näin voin lukea hitaasti ja viivytellen. Keskityn henkilöiden kuvaukseen, miten he muuttuvat ja selviävät elämänsä haasteista.


”Kirjallisuus pystyy siis edelleenkin enempään kuin elokuva. Kirjallisuus ei vain anna meidän katsella kanssaihmisiämme - se antaa meille myös mahdollisuuden nähdä heidän silmillään. Se antaa meidän katsoa toisiin todellisuuksiin, mutta myös toisista todellisuuksista.”


Tuskin olen ainoa, joka sulkee silmänsä elokuvien väkivaltakohtauksien kohdalla. Kun luen Tito Collianderin nuorena poikana Petrogradissa vallankumouksen aikaan näkemänsä varkaaksi epäillyn miehen lynkkausta. Teksti pakottaa minut lukijana kuulemaan lyönnit, korahtelun ja kuolinhuudon. Näen sekä uhrin kärsimyksen että nälkiintyneet, epätoivoiset ruokaa jonottavat ihmiset.  


Eräät kirjailijat tulevat niin lähelle, että heidän kirjaansa tarttuu kuin hyvään ystävään. Tietää aloittaessaan nauttivansa hyvästä seurasta, ja koko ajan pelkää hänen lähtevän pois.


Joku lukija pyrkii keskusteluun kirjailijan kanssa. Kuinka paljon lukijan pitäisi tuntea kirjailijan taustaa? Ehkä jotakin. Nykykirjailijat kertovat elämästään TV:ssa ja lehtihaastatteluissa enemmän kuin ennen, kun vastaavia tiedotusvälineitä ei ollutkaan. Kirjailijat kirjoittavat avoimesti omasta elämästään, lapsuudestaan, sairauksistaan, avioeroistaan. Näistäkin romaaneista lukija löytää keskustelukumppanin.


Joskus kirjailijaan tutustuminen on suuri pettymys. Susan Sontag kertoo lukeneensa Thomas Mannia suuren ihailun vallassa.

”Susan Sontag on kertonut soittaneensa 14-vuotiaana Thomas Mannin ovikelloa Kaliforniassa ja saaneensa kutsun teelle - ja sitten kirjailijan itsekeskeisyys ja keskustelun arkipäiväisyys hukuttivat hänen ihailunsa pettymykseen."

Voiko kirjallisuus muuttaa maailmaa tai edes tätä päivää? Lainaan lukemastani kirjasta ensin pessimistisen näkemyksen Lars Huldénin runon.


Sanomalehden mustat otsikot

ja kärsivien naisten ja lasten kuvat

järkyttivät ja saivat minut surulliseksi

ihmiskunnan puolesta.

Sepitin kärsimyksestä laulun

ja tunsin itseni oitis paremmaksi ihmiseksi.


Hyvin sopivat säkeet tähän hetkeen. Lohduttaa, kun on mahdollisuus taiteen; teatterin ja konserttien kautta edes rahalla ostaa itselleen mielenrauhaa.

”Kirjallisuus terävöittää valppauttamme, herkkyyttämme. Kirjailija on kuin radio, josta tulemme kuunnelleeksi sellaisiakin aaltopituuksia, joiden olemassaolosta meillä ei aikaisemmin ole ollut aavistustakaan, sanoo Alain de Bottom. Proust saa meidät huomaamaan ihmisten välisen kanssakäymisen pienimmätkin vivahteet, ja kun sitten olemme panneet kirjan pois ja alkaneet taas elää omaa elämäämme, on mahdollista että reagoimme sellaiseen, mihin kirjailija reagoisi jos olisi seurassamme.”


Lainaukset:

Merete Mazzarella: Silloin en ole koskaan yksin. Lukemisen taidosta

Suomentanut Kaarina Sonck

Tammi, 1999

 


 


   

 


 

 

22. helmikuuta 2022

Muutto

 ”Kukapa sitä kotoaan lähtisi, hylkäisi omat paikat ja tutut posliinikissat takanreunuksella.”


Moni on pakannut laukkunsa ja lähtenyt hyvän sään aikaan, pelastunut ja aloittanut alusta. Ei tämä ole miksikään muuttunut. Mikä ihmistä vaivaa? Joitakin varoitellaan etukäteen, jotkut uskovat ja lähtevät, jos on paikka minne mennä.


Stalinin puhdistusten ruuhkavuodet 1930-luvun loppupuolella olivat vaikeat, koska ulkomaille ei päässyt. Yksi mahdollisuus oli hakeutua mahdollisimman etäälle suurista asutuskeskuksista, joissa riitti tarkkailijoita, kuulustelijoita ja koputtelijoita.


Aleksandr Tsudakov kirjoitti lapsuudesta, omastaan, ”historian luomissa olosuhteissa”. Aika muuttuu, mutta aina jossakin on sitä samaa toistuvaa kurjuutta, kärsimystä ja pakenemista. Hänen isänsä löysi perheelleen turvapaikan Semipalatinskissa. Samassa paikassa Dostojevski vietti karkotusvuotensa kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin. Pohjois-Kazagstan oli luonnonkaunista seutua, jonne akateemikkojen puhdistusten ja muun vainon jälkeen siirtyi tiedemiehiä, muusikoita, taiteilijoita. Tämä älymystön joukko tarjosi koulussa huippu opettajat. Oli älyllisiä virikkeitä vaikka aineellinen ympäristö oli vaatimaton, jokainen kasvatti omat kaalinsa.


Anhavan esseen lainaukset Tsudakovin kirjasta ´Ja hämy verhoo vanhat portaat´ ovat tarkkoja havaintoja, ehkä juuri lapsen katseen tasolta. Uteliaisuus heräsi, kirja menee luettavien listalle.


Ihmisten siirtely on jatkuvaa muuttoliikettä, jota ohjataan jostakin ylhäältä. Käsky tulee odottamatta; onko laukku pakattu ja valmiina eteisessä, onko tankki täynnä ja paperit kunnossa.


”Sodan jälkeen Karjalasta siirrettiin tuhansia ellei kymmeniätuhansia ihmisiä ties minne ja tilalle tuotiin väkeä lähinnä Ukrainasta. Olen kuullut itseäni pari vuotta vanhemman naisen, ukrainalaistaustaisen pariskunnan jälkeläisen muistelevan haikeasti 50-luvun lapsuuttaan ensipolven viipurilaisena, sinne siirreltyä väkeä kun kuulemma yhdisti jonkinlainen uudisraivaajahenki.”


Tämänpäiväiset uutiset kertovat pelosta ja epävarmuudesta. Vaikka vakuutellaan, että olemme turvassa, on vaikea luottaa.


Luin Anhavan esseet neljä vuotta sitten, silloin tilanne oli rauhallinen. Luin Siperian historiaa menneen ajan kuvauksena. Tämä lainaus ei silloin mietityttänyt, nyt se karmii.


”Vanhan roomalaisen ohjeen Stalin nykyaikaisti omaa näkemystään myötäilevään muotoon ´siirtele ja hallitse´. Jossakin ´Vankileirien saaristo´ kohdassa Solzenitsyn mainitsee ohimennen että Stalinilla oli suunnitelma Suomen väestön siirtämisestä jonnekin Kiinan rajan tuntumaan, juutalaisten autonomisen alueen naapurustoon”.


Pysytään kartalla.


Lainaukset:

Martti Anhava, Siperia opettaa. Otava 2018


 

14. helmikuuta 2022

Muru

 Suomen kielen rikkaus, sävyjen ja vivahteiden runsaus tulee esille esimerkiksi silloin, kun kuvaamme jotakin pientä asiaa tai esinettä. Voimme sanoa pienestä kappaleesta, että se on muru.  Jos se on sitäkin pienempi, sanomme murunen. Samalla tavalla pala ja palanen, siru ja sirunen. Pidän sanasta muru, koska se esiintyy sanoissa kullanmuru ja leivänmuru. Siru on terävä, kulmikas ja kova. Siru viiltää kuin suru. Tutun tangon voisi sanoittaa uudelleen: siru sydäntäni viiltää.


Bo Carpelanin runot ja proosa tuntuvat läheisiltä, niissä on lämmin ote elämään. Runot eivät julista, eivät piehtaroi synkkyydessä. 


Kaksi runoa nautittavaksi.


Kun murehdit

Kun sinä murehdit

murehtii murunen minua.

Se toinen murunen minua

lohduttelee sinua.


Kun sinä iloitset

melkein kaikki mikä on minua

iloitsee ilostasi.

Jokin pienen pieni murunen


kai lohduttaa minua.



Ystävyys on tasa-arvoinen suhde. Hyvä suhde kestää hiljaisuuden, jos se on myötäelävää. 



Tyhjässä talossa


Kun tulin ystäväni luo

talo oli tyhjä

hän istui huoneessaan

liikahtamatta

ja oli aivan yksin


Teki mieli lähteä

mutta jäin

halutti sanoa jotakin

olisi vain tiennyt mitä

ja niin olimme yhdessä hiljaa.


(Suomennus Kaarina Helakisa)


Toki muissakin kielissä kuin suomen kielessä on hienoja sanoja, kuten tässä Pentti Saaritsan suomennoksessa.


Niin kaunis sana: allena.

Vivahtava yksinäisyys.


Lainaukset:

Bo Carpelan Taivas avoin sinussa. Valitut runot 1984-2001. Otava 2001 


27. tammikuuta 2022

Ahdistaa



Maailma on täynnä ahdistavia asioita: liian tiukka pusero, kiristävä kaulus, pienet kengät ja niin edelleen. Näihin kekseliäs löytää helposti ratkaisun, mutta entä jos ahdistus on sitä toista laatua. Sitä epämääräistä outoa tunnetta, jolle on vaikea löytää tarkkoja rajoja. Se velloo ja soutaa sisuksissa etsien ulos pääsyä, suurenee ja vaihtaa muotoaan. Ensin ahdistaa yksi asia, sitten toinen, kolmas, ja lopulta ei tiedä missä sen juuret ovat.


Tällaisessa tilanteessa otan käteeni runokirjan. Bo Carpelanin Taivas avoin sinussa on kokoomateos 1984-2001 runoista.


Vielä on taloja joissa on matala katto,

ikkunasyvennyksiä lasten kiivetä

ja kyyryssä, leuka polviin painettuna

katsella märkää lunta joka rauhassa

putoilee hämärille, ahtaille pihamaille.

Vielä on huoneita jotka kertovat elämästä,

kaapeista puhdasta perittyä pellavaa,

On hiljaisia keittiöitä joissa joku istuu

lukemassa, kirja tuettuna leipää vasten.

Valolla on valkoisen ikkunaverhon ääni.

Suljet silmäsi, näet

että odottaa aamu, viipymätön vaikka,

että sen lämpö sekoittuu lämpöön sisällä täällä

ja että jokainen lumihiutale putoaa

merkkinä kotiintulosta.


(Vuodet, kuin lehdet. Suomentanut Tuomas Anhava)


Vanhoissa taloissa on jotakin lohdullista, mutkia ja kulmia, keskeneräisyyttä ja kulumia. Lapsuudesta muistan keittiön tiskipöydän, naapurin tädillä oli samanlainen. Hän kiillotti sitä ahkerasti, kaikki oli puhdasta ja hohtavaa. Hänen toinen kätensä oli aina esiliinan taskussa. Ja se minua kiinnosti. Äiti oli sanonut, että tädin käsi on epämuodostunut.


Jos koti on vanhassa talossa, yksinäinen lapsi löytää lukupaikan ikkunasyvennyksestä tai eteisen korkean vaatekaapin ylähyllyiltä.


Minullakin on perittyä pellavaa, joissa tutut nimikirjaimet. Niitä kääntelen, eivät muille mitään kerro. Mutta millainen on valkoisen ikkunaverhon ääni?


Lainaus

Bo Carpelan Taivas avoin sinussa. Valitut runot 1984-2001. Otava 2001


  


23. tammikuuta 2022

Äänikirja



24 tuntia kuuntelua tai oikeastaan paljon enemmän. Muutama aikaisempi kokemus on ollut pettymys. Lukijan ääni ei ole sopinut korvaani tai sisältö ei jostakin syystä tempaise mukaansa. Totuttelua vaati tämäkin, mutta kun lukija lukee omaa tekstiään ääni värittää juuri sopivasti sanoman. Teksti on runsasta, nimiä on paljon ja aikajänne 1500-luvulta miltei nykyaikaan.


Kirjaa lukiessa voi helposti palata jo luettuun, nyt on kelattava takaisin ja toistettava kuulemansa. Tätä jouduin tekemään varsinkin aluksi. Vähitellen tarinan juoni alkoi hahmottua, ja kultakorun siirtyminen maasta toiseen, kädestä toiseen, jäsentyy kirjan juoneksi. 


Pirkko Saision romaani Passio vie lukijan myyttien ja legendojen maailmaan vahvasti Euroopan historiaan ankkuroituna.

 

Tarina alkaa Firenzessä, jossa polttoroviot roihuavat. Kouluajalta muistamme Savonarolan, joka paavin rappeutunutta valtaa vastustaessaan luo hurmoshenkisen liikkeen. Hän elää äärimmäisessä askeesissa ja vaatii samaa myös muilta. Pidän kirjoista, jotka sysäävät lukijansa eteenpäin toisiin kirjoihin. Luin Savonarolasta ja hänen asemastaan kirkkohistoriassa, oliko hän uskonpuhdistaja, en tiedä. Mutta hänen mietteensä vankityrmässä ennen roviolle joutumista pysähdyttivät. Itsereflektio ja omien toimiensa kriittinen tarkastelu onnistuu joskus tiukan paikan tullen, tosin taito puuttuu monelta.

”Girolamo Savonarolan alaston elämä oli täynnä epäilyksiä, epäröintejä. Ja mahtailua.

Girolamo Savonarola oli mahtaillut köyhyydellään ja ankaruudellaan kuin paavi Aleksanteri kultaisella kruunullaan ja jalokivin koristellulla kasukallaan. Molempien silmät olivat kylmät ja sokeat. Molempien ääni oli mahtipontisuudesta huolimatta hauras ja voimaton, kuin kilisevä kello ja helisevä vaski.

Girolamo Savonarola oli hylännyt lämpimät, upottavat patjat, lihan viettelykset, menestyksekkään uran ja aseman, ihoa hivelevät vaatteet, hevosvaunut, palatsit, suihkulähteet, kauniiden naisten hilpeän seuran. Ne olivat olleet Girolamon uhrilahja Kristukselle. Hän oli kiusannut lihaansa paastolla ja loputtomilla öisillä rukouksilla, kiusannut ruumistaan kahleilla ja ruoskilla, aina salaa, niin että oli välttänyt ihmisten ihailun.

Ja niillä hän oli mahtaillut. Nöyryydellään, salaisilla uhrauksillaan.”

Romaani päättyy Helsinkiin, mutta sitä ennen eletään Venetsiassa, Wienissä, Krakovassa, Goluboje Selossa, Haapsalussa, ja Solovetskissä. 

Vankileiri tai ojennusleiri, joksi vanha luostari on muokattu, valmistautuu Moskovasta tulevan dokumenttikuvausryhmän vierailuun. Touhukkaat paikalliset toverit ymmärtävät pääsevänsä valokeilaan, vihdoinkin heidän työnsä saa osakseen arvostusta. Luostarin uskonnolliset kuvat, kristukset ja neitsyet, on maalattava piiloon, ja vangit ruokittava ja ohjattava puhumaan sosialistisen työn ja kehityksen välttämättömyydestä. Aikaa olisi seitsemän viikkoa.

”Älkää olko huolissanne, toveri Potanov sanoi Jelena Sergejevna reippaasti.

Ei ollut vaikea huomata, että hänen silmissään olivat jo lähteneet liikkeelle punaiset liput, iloiset kulkueet, iskulauseet joita kannettiin keppien päässä kuin pyhäinkuvia ristisaatossa ennen vallankumousta, ja sellaisia kannettiin kuulemma syrjäseuduilla vieläkin pääsiäisen aikaan.”

Tämä osuus johdatteli jatkolukemiseen. Aleksandr Solzenitsynin Gulag - vankileirien saaristo julkaistiin suomeksi 1970-luvulla monien kummallisten mutkien kautta. Tämän Ruotsissa painetun taskukirjaversion hankin jo silloin. Nyt kirjahyllyssäni on laajempi versio, runsas 1200 sivua vuodelta 2012.

Kirjan esipuuheessa Martti Anhava kuvaa aiheen kiinnostavuutta.

”Eikä Gulagin kiinnostavuus ja todistusvoima rajoitu vain Neuvostoliiton historian ja venäläisen mielenlaadun ymmärtämiseen. Erilaisia pakkolaitoksia syntyy maailmalla jatkuvasti, erikokoisia ja erilaisista syistä, mutta niiden toimintatapaa säätelevät samat vallankäytön vaikuttimet ja aineelliset ehdot. Laajuutensa ja yksittäisten kohtaloiden kautta välittyvät inhimillisten kokemusten kirjonsa ansiosta Gulag - vankileirien saaristo on pakkolaitosjärjestelmien kuvauksena ainutlaatuinen.”


Lainaukset:

Pirkko Saisio, Passio. Siltala 2021

Aleksandr Solzenitsyn, Gulag - vankileirien saaristo. Silberfeldt 2012




   


 



 




    

3. tammikuuta 2022

Vetonaula



Kirjoitin otsikoksi sanan, jonka kaikki tuntevat. Mutta harva tietää sanan etymologian. Vetonaula tulee ruotsin kielen sanoista drag (veto) ja spik (naula). Wikipedia kertoo ko naulan liittyvän rakennustekniikkaan. Se on käsivaralla tai vesivoimalla käyvällä vesivasaralla taottu nelikulmainen naula eli takonaula. Olen niitä nähnyt, ja nyt hihkaisen sellaisen kohdatessani ”Hei, tässähän on ihka oikea vetonaula!”

Päivän Hesarista luin, että Lappiin matkustaa 150 000 jouluturistia. Se on iloinen asia paikallisille matkailuelinkeinoharjoittajille. Joulupukki on mahtava vetonaula, ja lisää on kehitelty. 

Rovaniemellä voi lainata pulkkaparkista pulkkia, joilla sekä lapset että aikuiset liitävät kuin sähköpotkulaudoilla paikasta toiseen. Tavarat kulkevat pulkassa kaupasta majapaikkaan ja matkalaukut lentokentältä voi itse vetää hotelliin. Revontulet ovat osoittautuneet hieman oikullisiksi viime aikoina. Turistit ihmettelevät, miksi ne eivät ole aina päällä, he ihastelevat kauniisti lumella koristeltuja kuusia, kokonainen metsä on taitavasti peitelty lumella.

Turismi on teollista toimintaa, on siitä omakohtaista kokemustakin. Istuin kovalla puupenkillä härkävankkurissa, ja matkatoveri lausahti: ”Suihkukoneella matkasimme 10 tuntia, jotta pääsimme kuoppaiselle polulle ajelemaan härkävaunulla.”

Eilen ainakin kahdessa TV:n pääuutislähetyksessä kerrottiin teksasilaisesta perheestä, joka pulikoi uima-altaassa Helsingin keskustassa. Perheen äiti pulahti myös nopeasti jäiseen veteen ja vaikutti hyvin tyytyväiseltä. Tässäkin on mahtava vetonaula: pulahdus jäiseen veteen ja nopeasti kuumaan saunaan.

Olen hieman huolissani turismin asemasta, laajuudesta ja sen lieveilmiöistä. Muun muassa tätä teemaa käsittelee Ilja Leonard Pfeijfferin romaani Grand Hotel Europa. Onko toteutumassa usein toistettu skenario Euroopan tulevaisuudesta mittavana ulkoilmamuseona, jossa matkailija tiukan aikataulun kirittämänä viikossa kokee antiikin Kreikan, piipahtaa Rooman valtakunnassa, muslimiajan Espanjassa, kuvaa itsensä Eiffel-tornin juurella, ihastelee Krakovan uudelleen rakennettua vanhaa kaupunkia ja pyrähtää pikaisesti tuhoamisleirillä. Ja sitten Hansakaupungit ja laivaristeily Itämerellä.

Grand Hotel Europa oli vuonna 2019 Alankomaiden myydyin kirja ehkä juuri siksi, että turismista on tullut ainakin Amsterdamissa näkyviin myös sen nurja puoli. Massaturismista kärsii moni muukin eurooppalainen kaupunki. Kirjassa ei liikuta mielikuvien varassa, Venetsian kehitys Euroopan toiseksi suurimmasta kaupungista uppoavaksi kaupungiksi menee näin:

vuonna 1422 Venetsiassa asui 199 000 asukasta, vain Pariisissa oli enemmän asukkaita

vuonna 1509 asukkaita oli 115 000, joista 11 164 kurtisaaneja

vuonna 1960 145 000 asukasta

vuonna 2000 asukkaita on vain 66 386

Jätin välistä pois useita tilastolukuja, suunta on selvä, 2018 asukkaita oli enää 53 986. Jos väestömäärän lasku jatkuu samaan malliin, vuonna 2030 Venetsia jää tyhjilleen.

”Tähän kaupunkiin, jossa asuu enää tuskin muita kuin menneisyyden haamuja, tulvii nykypäivänä kahdeksantoista miljoonaa turistia vuodessa. Se tekee keskimäärin 50 000 päivässä, suunnilleen yhtä monta käy Disneylandissa Kalifornian Anaheimissa. Ennusteiden mukaan määrä kaksinkertaistuu vuoteen 2030 mennessä. Silloin kuolleessa kaupungissa käy 100 000 turistia päivässä. Silloin portit avataan aamulla ja suljetaan illalla, eikä kukaan purnaa joutuessaan ostamaan kaupunkiin pääsylipun. Useille paikoille ympäri kaupunkia on ripustettu banderolleja, joissa lukee: Venezia è una città vera. Mikään muu aito kaupunki ei tuntisi tarvetta korostaa aitouttaan mainosjulisteella.”

Se muutos, jota Grand Hotel Europassa toteutetaan uuden omistajan toimesta, rinnastuu kipeästi koko Euroopan kehitykseen. Kirja on paksu ja painava kädessä, lukeminen on välillä ankeaa, tämä ei ole viihdettä.

”Eurooppa hukkuu historiaansa. Euroopassa on niin paljon menneisyyttä, ettei siellä ole tilaa tulevaisuudelle.”

Nyt on tämän kirjan viimeiset sivut menossa, ja onneksi toisen tiiliskiviromaanin otin äänikirjana: Pirkko Saisio lukee Passion vakuuttavasti omalla äänellään.


Lainaukset: Ilja Leonard Pfeijffer, Grand Hotel Europa. Gummerus 2020