22. lokakuuta 2016

Hyppää satulaan


Pyöräily ei ole koskaan ollut näin helppoa. Rautatieaseman aukiolla odottaa polkijaa rivi keltaisia velosipedeja, pikarattaita, polkurattaita ja pikakulkureita. Näillä nimillä tuota uutta liikennevälinettä kutsuttiin kunnes I. K. Inha vakiinnutti käyttöön sanan polkupyörä. Tämä tapahtui vasta 1800-luvun loppupuolella. Eikä tuo mainio kulkuväline ollut suinkaan jokaisen saatavilla.

Thomas Bernhardin (1931 – 89) kirja Muuan lapsi alkaa pyöräilymuistolla. Poika on kahdeksanvuotias ja päättää lähteä ilman lupaa ajelemaan kohti Salzburgia, jossa asuu kiltti Fanny-täti. On sunnuntai ja perillä odottaisi tädin valmistama herkullinen schnitzel.

Pyörä on pojan holhoojan Steyer-Waffen-polkupyörä. Pyörän omistaja oli joutunut Puolaan,  josta oli määrä marssia Venäjälle Saksan armeijan riveissä.

Pyörä oli kallis ja ihailua herättävä aikuisten polkupyörä.

”Vaikka olin vielä liian lyhyt istuakseni varsinaisesti satulassa, muiden liian lyhyiden aloittelijoiden tavoin minun oli pujotettava toinen jalka poikkitangon alitse toiselle polkimelle, kiihdytin silti vauhtiani silminnähden, ja jatkuva alamäki lisäsi nautintoa entisestään.”

Poika puhkuu intoa ja ylpeyttä, hän on oppinut ilman apua ja ohjaavia käsiä ajamaan miesten pyörällä, mikä onnistuu juuri yllä kuvatulla tavalla. Lasten pyöriä ei ollut tuohon aikaan, puhumattakaan apupyöristä. Me vähän iäkkäämmät muistamme, miten tarakasta pitävään käteen piti luottaa ja avustajan oikeaan arvioon siitä, milloin olisi syytä irrottaa ja päästää ajaja oman taitonsa varaan.

Pojan matka etenee kohti Fanny-tädin sunnuntailounaspöytää. Tulee mutkia matkaan.

”Tie jatkui jatkumistaan, laskin vuoroin reunakiviä, vuoroin halkeamia asvaltissa, huomasin vasta nyt, että oikean jalkani sukka oli ketjuöljyn tahrima ja roikkui muutenkin riekaleina. Näky rispaantuneesta sukasta öljyisessä, jo verisessäkin jalassa oli masentava, johtaisiko tuo näky tapauksen kehittymisen murhenäytelmäksi?”

Katastrofihan siitä tuli. Matka oli paljon pidempi kuin poika oli kuvitellut. Paljon ennen määränpäätä hän ajoi ojaan ja ketjut katkesivat ja kietoutuivat takapyörän pinnoihin.

”Tämä oli kaiken loppu, siitä ei ollut epäilystäkään. Nousin jaloilleni ja katselin ympärilleni. Kukaan ei ollut nähnyt minua. Olisi ollut todella noloa, jos joku olisi ollut todistamassa tuota onnetonta kuperkeikkaa.

Öljyn ja veren tahrimana, pettymyksestä kihisten, katsoin sinne, missä suunnassa arvelin Salzburgin olevan.

Vasta nyt tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan Fanny-tädin osoitteesta.”

Paluumatka rikkinäisen pyörän kanssa onnistui, mutta kesti aamuyöhön, vaikka ystävällistä apua oli tarjolla matkan varrella. Hankalinta oli miettiä kotiväen reaktioita. Äidin reaktio olisi helpompi arvata: selkäsauna. Mutta sitäkin pahemmalta tuntui haukkuminen ja usein pojan suuntaan heitetty lause: Sinä se tästä vielä puutuit.

Lähtiessään rohkealle retkelleen, poika toivoi, että isoisä olisi nähnyt hänen nousunsa pyörän päälle ja kiihtyvän vauhdin, jolla pyörä kiisi alkumatkasta eteenpäin.

Pojalla on oivallinen isoisä, joka rohkaisi ja käänsi lapsenlapsen pään sinne, missä oli jotakin mielenkiintoista. Poika varjeltui tyhjänpäiväisyyksiltä ja itsensä pienentämiseltä.

”Hän osoitti minulle, tarpeeksi ajoissa, mutta todellakin ainoana, joka sen teki, että ihmisellä on pää, ja mitä se tarkoittaa. Osoitti, että kävelytaitoon tuli mahdollisimman pian lisätä myös kyky ajatella.”

Poika valmistautuu kertomaan matkastaan ja muistaa, mitä isoisä oli sanonut turhasta jaarittelusta, puolioppineiden väljähtyneestä kammottavasta sanasopasta.

Karkulaisen vastaanotto oli äidin osalta ennakoitua, mutta isoisä ei poikaa lannistanut.

”Isoisäni sanoi, että minussa oli nerokasta juuri se, että tein asioita, joita muut eivät tehneet. Pyörän saattoi korjata. Pikkujuttu. Nyt hän joka tapauksessa osaa ajaa pyörällä. Siitä oli hyötyä. Ajatelkaa vain, mitä kaikkea pyörällä saattoi toimittaa. Sinä et osaa ajaa pyörällä, niin kuin en minäkään osaa, isoisäni sanoi äidilleni.

Oli oikeastaan ollut nerokas ajatus ottaa pyörä esiin ja hypätä sen selkään, isoisäni totesi. Ja sitten suoraan Salzburgiin! Hän huudahti.

Vain se oli väärin, ettet ilmoittanut aikeistasi, hän sanoi minulle. Mutta lisäsi heti: on toki selvää, että tuollainen tempaus on pidettävä salassa, jotta se onnistuisi.”

Thomas Bernhardin omaelämäkerrallinen Muuan lapsi kuvaa traumaattisia ja onnellisia kokemuksia. Se on kasvutarina aviottoman pojan kouluvuosista, isovanhimmista ja kansallissosialistisesta kasvatuslaitoksesta.

Lainaukset
Thomas Bernhard: Muuan lapsi. LURRA Editions. 2013











Helsingin kantakaupungin alueella on tarjolla 500 kaupunkipyörää, jotka rekisteröityneet kaupunkilaiset ja vierailijat saavat käyttöönsä. Käyttö laajenee ensi vuonna, ja tarjolla on 1000 pyörää.

Muuten, olisi hauska tietää, minkä merkkisellä pyörällä opit ajamaan?





7. lokakuuta 2016

Siivous ja järjestys

Entäs nyt Marie?

Meissä jokaisessa asuu pieni koululainen. Minussa se herää syyskuun alussa, kuten ennen vanhaan koulun alkaessa. Hillitön hinku oppia jotakin uutta, pistää ostamaan kirjoja, joista tietoa voisi ammentaa.

Tämän syksyn haasteeksi otin siivouksen. Koko maailma on mahdollista saada järjestykseen menetelmällä, jonka salaisuus on sen yksinkertaisuudessa. Olen huomannut, että energiaani sitoo jokin käsittämätön tulppa tai tukos. Minulle luvataan tämän uuden menetelmän kautta mahdollisuus uudistua ja saada asiani kerta heitolla järjestykseen. Negatiiviset asiat sitovat huonon energian sisuksiini ja koko kehoni alkaa tuntua raskaalta ja tietysti myös elämä.

Uuden menetelmän avulla minusta tulee rohkeampi ja uskallan ottaa ohjakset omiin käsiini. Siis miksi jättäisin sellaisen opuksen kirjakauppaan, varsinkin kun se myydään jo alennettuun hintaa. Uskon, että satsaus tällä kerralla kannattaa.

”Kun järjestys on kerran saatu aikaan, kaaosta ei enää synny koskaan.”

Vakuutun kirjoittajan pätevyydestä välittömästi avattuani kirjan. Ensimmäiset kymmenen sivua kertovat, miten väärin monet ovat ratkoneet ongelmiaan. Ei auta vaikka heittäisi joka päivä pois yhden tarpeettoman tavaran, niitä tulee kuitenkin koko ajan lisää. Sillä ostaessani kaksi saan kolmannen ilmaiseksi. Sivulla 11 menetelmän omaksuneet kertovat suurista oivalluksista ja muutoksista elämässään.

”Sen jälkeen kun siivosin asuntoni, olen onnistunut kasvattamaan firmani liikevaihtoa.”
”Tulen mieheni kanssa paljon paremmin toimeen.”
”Onnistuin laihduttamaan kolme kiloa.”
”Kurssillasi opin näkemään, mitä varsinaisesti tarvitsen ja mitä en tarvitse. Otin siis avioeron. Olen nyt paljon onnellisempi.”

Tästä huomaan, miten taitava nuori nainen Marie Kondo on. Ihailen hänen rohkeuttaan näyttää lukijalle, että kysymys on ennen kaikkea asenteesta. Kaikilta järjestyksen yllä pitäminen ei onnistu. Pelkkä pois heittäminen tai tavaroiden siirteleminen paikasta toiseen ei oikeastaan ratkaise vielä mitään. Marien kurssilaisista osa jättää opiskelun kesken, koska he odottavat ohjaajan tekevän työn heidän puolestaan. Löydän omista piintyneistä tavoistani puutteita. On pakko myöntää, että olen tähän asti näperrellyt pikku asioiden kanssa ja kokonaisnäkemys on ollut puutteellinen.

Tartun heti otsikkoon ”Jos järjestät vähän kerrallaan, työ ei lopu koskaan.”

Aloitin pari viikkoa sitten, mutta nyt olen taas jumissa. Pelottaa katsoa peiliin, olenko hamstraaja. Ostan mielelläni kaikenlaisia säilytyslaatikoita, pikku lokerikkoja, kauniita kansioita, punottuja koreja, näppäriä rasioita, vaatetelineitä, pieniä pussukoita yms. Nyt pitäisi päästä kokonaisratkaisuun.

Ryhdyn järjestämään vaatekaappia periaatteella: tee järjestämisestä tapahtuma. Noudatan kirjaimellisesti Marien ohjetta. Työ etenee reippaasti, kun lajittelee vaatekaapin sisällön oikein. Siis ensin vaatteet, jotka kuuluvat ryhmään yläosat: paidat, topit, puserot, jakut. Kaikki on nyt kasattuna sängylle. Järkyttävää. Kasassa on vaatteita, joita en ole koskaan käyttänyt, toisia en viiteen vuoteen, muutamia ainakaan kymmeneen vuoteen. Kirjassa puhutaan kaikesta ikävästä ja luopumisen tuskasta, johon nyt törmään. Voiko mukavista muistoista irrottautua. Sattuu.

Opettelen viikkaamaan vaatteet uudella tavalla. Näin syntyy vaatepinoja, jotka ovat nyt tuoleilla odottamassa jotakin. Vaatekaappiini tuli väljempää, mutta ei ole yhtään vapaata tuolia, jolle istua. Availen vaatekaapin ovea, ihanasti ja väljästi ne valikoidut yläosat siellä odottavat päälle pääsemistä. Mutta edelleenkin tunnen jotakin outoa kaiherrusta.

Tähänkö tämä nyt jäi, koko mullistus. Marie Kondolta on tullut jo uusi kirja markkinoille. Onko minun odotettava kunnes sekin on alennuksessa ja voin sen hankkia. Jääkö suuri mullistus ja pysyvä muutos näkemättä?

Onko tässä mitään tuttua kenellekään lukijalleni? Säälikää edes minua.

Lainaukset:
Marie Kondo: KonMari – Siivouksen elämän mullistava voima. Bazar. 2011