28. marraskuuta 2021

Äiti ja tytär

 


Vanhemman ja lapsen suhde on koko elämän kestävä kehityskertomus. Kirjallisuus ammentaa muistelmien muodossa selityksiä, syitä ja seurauksia. Muistelmissa kuvataan sekä uhreja  että sankareita. Miettiessäni äidin ja tyttären suhdetta, huomasin jonkinlaisen eron siinä, miten äidin ja pojan suhdetta kuvataan. On sana ”peräkameripoika”, jolla kuvataan aikuista poikaa, joka on jäänyt asumaan kotiin vanhempiensa kanssa, ehkä juuri äidin kanssa. Onko vastaavaa sanaa, joka kuvaa äidin kanssa yhteistaloudessa asuvaa aikuista tytärtä. Näitäkin tapauksia on.


Tuula Karjalaisen kirjoittamassa Outi Heiskasen elämäkerrassa on kiinnostava kuvaus äitiydestä. Outi Heiskanen kuvaa omaa suhdettaan molempiin vanhempiinsa. Suhde isään on varhaislapsuudesta lähtien läheinen, isän kannustus jatkuu myös aikuisuudessa rohkaisuna taiteelliselle uralle. Suhde äitiin on ristiriitainen.


”Isäänsä Outi ihaili loputtomasti, mutta äidistään ja hänen erikoisista tempauksistaan hän puhui iloisesti, joskus ihaillen, mutta usein tuskastuneena. Outi koki äidin yrittävän tunkeutua liiaksi hänen elämäänsä ja kirjoitti myös olleensa äidille mustasukkainen isästä.”


Aika tavallista lienee äitien pyrkimys pukea tyttärensä omaa tyyliään noudattaen. Outin äiti tilasi muotilehtiä, joiden mallien mukaan valmisti tyttärelleen asuja, joita hän häpesi syvästi. Outi koki, ettei hän koskaan onnistunut olemaan naisellinen, kaunis ja sievä, jollaiseksi äiti halusi hänet muokata.


”Minä en ollut normaali vauva, kun mulla oli niin paha maitorupi ja sitten äiti sitoi minut kiinni, etten päässyt raapimaan itseäni ja sitten oli vielä yleinen myrkytys mutta siitäkin selvittiin.”


Kesti pitkään ennen kuin äiti ymmärsi Outin taiteellisia pyrkimyksiä, ennemminkin hän vähätteli näkemäänsä. Äidin kommentti saattoi olla jopa loukkaava.


”Onko sulla joku kompleksi, että ei sais näyttää hienolta. Kyllä täytyy myöntää, että olen aika pettynyt näihin.” 


Äidin mieltä rauhoittaakseen, hän lupasi yhtenä päivänä vuodessa tehdä sitä, mitä äiti haluaisi ja silloin hän maalasi kukkia.


Lapsuuden varhaiset muistot äidin hyvistä ominaisuuksista tulivat pintaan elämänkokemuksen karttuessa. Näin varmasti käy monelle siinä vaiheessa kun oma äitiys pakottaa arvioimaan omaa selviämistä tässä vaativassa tehtävässä. Olenko riittävän hyvä? Moni muukin kuin Outi havahtuu huomaamaan, että alkaa merkillisellä tavalla muistuttaa omaa äitiään.


Kiinnostava ajatus matrilineaarisuudesta on Outin viljelemä käsitys kohtulineaarisesta jatkumosta. Sen mukaan äidit asettuvat kuolemansa jälkeen asumaan tyttäriensä kehoihin. Samat ruumiin krempat tulevat tutuiksi. Omalle tyttärilleen hän sanoi. ”Alas tehdä tilaa äidille ja isoäidille, täältä tullaan!”


 Murrosikäisen tyttären suhde äitiin on haastava, ja välit voivat olla hyvinkin riitaiset. Tytär epäilee äidin rakkautta ja äiti pelkää tyttären kiintymyksen menettämistä. Näin oli tässäkin tapauksessa monen vuosikymmenen ajan. Yhdellä Tiibetin tapahtui kuitenkin jotakin, joka sai Outin lähettämään äidilleen kortin, johon kirjoitti vain ”Minä rakastan sinua”. Etäinen suhde muuttui läheiseksi ja he viettivät paljon aikaa yhdessä matkustellen ja tapaamalla muita taiteilijoita. Äidin luoma lapsuudenkoti kauniine esineineen ja koti-illat saivat muistoissa tärkeän aseman ja merkityksen kehittyä taiteilijana.


Ihailen Tuula Karjalaisen taitoa kuvat Heiskasen elämän koko kaarta aina kirjan viimeiseen kappaleeseen saakka.


”Outi on edelleen Vehmaalla. Hän ei ole kuollut, mutta ei enää tavoitettavissa. Ympyrä on sulkeutunut. Unohdus on voittanut hänen elämässään, mutta Outi ei ole unohtunut. Hän kirjoitti päiväkirjaansa vuonna 1998, aikana, jolloin hänellä oli ensimmäiset, vielä heikot aavistukset tulevasta: Unohtamisesta jää jälki, mikä on ollut ei katoa, vaikka se ei näy.”

 Lainaukset: Tuula Karjalainen Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani. Siltala 2021





 


 


    

7. marraskuuta 2021

Outin opetukset


”ja mie ko en tahokkaan sopeutua!”


Tämä lause oli Outi Heiskasen mantran lailla toistelema tunnuslause. Taiteilijan, äidin ja vaimon rooleihin sopeutuminen on rankka ponnistus jokaiselle naiselle. Jos luovaa työtä tekevän naisen tehtävänä on taiteen sijasta vaikkapa tiede, tutkimus, politiikka tai jokin muu vaativa ura, voi todeta, että kohtalosisaria on enemmänkin.


Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkertaa kattaa Heiskasen elämän huiput ja laaksot, maisemaa siloittelematta.


Outin opetuksista minulle kolahtivat ne, joissa puhutaan itsekurista, opettajan merkityksestä, eksymisen tärkeydestä ja virheen hedelmällisyydestä.


Ihminen on luonnostaan erehtyväinen ja tekevälle sattuu. Viisas oppii virheistään, eikä toista virheitään.


”Tervetullut virhe sattui, kun teimme pientä, ensimmäistä yhteistä näyttelyä Matinkylän kirjastoon joskus 1970 - 1980 -lukujen vaihteessa. Näyttelyn nimenä piti olla Karuselli, mutta konekirjoituksessa se muuttui Karu selliksi. Outi riemuitsi, olihan uusi nimi niin paljon parempi kuin aiottu.”


Eksyminen on hankala ominaisuus, mutta luovan ihmisen elämässä sekin johtaa usein uuteen oivallukseen tai ainakin antaa mahdollisuuden kohdata jotakin yllättävää, ennen kokematonta. Outi matkusti paljon lähellä ja kaukana. Afganistanissa hän putosi likakaivoon, josta hänet poimi ihmettelevän joukon keskelle tablamestari Malang (pitääkin tarkistaa mitä Google hänestä tietää). Malang vei Outin kotiinsa, jossa miehen kaksi vaimoa pesivät hänet puhtaaksi.


”Vanhin vaimo pyysi Outia liittymään perheeseen kolmanneksi vaimoksi, koska heistä tämä oli niin rattoisaa seuraa ja tie ulkomaailmaan. Se, että Outi oli naimisissa ja kahden lapsen äiti, ei heitä haitannut ollenkaan.”


Usean kuukauden pituiset matkat avasivat taiteilijalle näkymaailman, joka oli seurannut häntä lapsuudesta asti. Intia oli hänelle monella tavalla vastaus ja vertaus siihen lapsuuden Suomeen, jossa olivat eläimet, navetan hajut, sota-ajan niukkuus ja haalistuneet värit.


Päiväkirjassaan Outi kuvaa opettajansa merkitystä omalle kehitykselleen taiteilijana ja grafiikan tekniikan mestarina.


”Kaksikymmentäviisi vuotta Kaskipuron itsekurikoulua 1965:sta vuoteen 1995 on opettanut pitämään mölyt mahassa … 20 vuotta viivyin kaikkein parhaimman opettajan kaikkein uskollisimpana oppilaana … ”


Oppilaan ja opettajan suhteessa on aina hankauskohtia, ja tässä tapauksessa ne olivat ajoittain rankkoja erilaisesta taidenäkemyksestä johtuen. Tässä oppilaalle luodaan mahdollisuus dialogiin, joka käydään oppilaan pään sisäisenä keskusteluna. Pitkässä opettaja- oppilassuhteessa tapahtuu parhaimmillaan se, että oppilas lopulta ohittaa opettajansa.


Vaikeimman elämän kriisinsä taiteilija koki toisen lapsensa syntymän jälkeen, mutta senkin Outi kykeni muuttamaan tärkeäksi osaksi elämäänsä. Sairastumisen jälkeen, hän tunsi kriisin olleen ”puhkeaminen, käytävän aukeaminen. Oli vain ensin siivottava riekaleet pois, että siitä pääsi läpi”.


Kotimme seinällä on ollut kymmeniä vuosia yksi Kaskipuron grafiikkateos, joka esittää parrakasta miestä ojentamassa kukkaa. Kenelle se kukka on tarkoitettu, ei kuvasta selviä. Taulun antaja tarkoitti sen luullakseni minulle, kiitos siitä. 


Ystävien kanssa keskustelimme Heiskasen elämäkertakirjasta, ja näytin heille Kaskipuron taulua tutkiaksemme siirtyikö Kaskipuron ”risuviiva” Heiskasen grafiikkaan. Yllätyksenä  kirjasta löytyy valokuva Topista, Outin aviomiehestä, joka avusti ja tuki vaimonsa työskentelyä mm. risumajojen rakentajana.
























Äitiydestä kirjoitan toisen kerran ja selvitän, mitä tarkoittaa kohtulineaarinen ajattelu äidin ja tyttären välisessä suhteessa. Mielenkiintoista.

 


Lainaukset: Tuula Karjalainen Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani. Siltala 2021