Vanhemman ja lapsen suhde on koko elämän kestävä kehityskertomus. Kirjallisuus ammentaa muistelmien muodossa selityksiä, syitä ja seurauksia. Muistelmissa kuvataan sekä uhreja että sankareita. Miettiessäni äidin ja tyttären suhdetta, huomasin jonkinlaisen eron siinä, miten äidin ja pojan suhdetta kuvataan. On sana ”peräkameripoika”, jolla kuvataan aikuista poikaa, joka on jäänyt asumaan kotiin vanhempiensa kanssa, ehkä juuri äidin kanssa. Onko vastaavaa sanaa, joka kuvaa äidin kanssa yhteistaloudessa asuvaa aikuista tytärtä. Näitäkin tapauksia on.
Tuula Karjalaisen kirjoittamassa Outi Heiskasen elämäkerrassa on kiinnostava kuvaus äitiydestä. Outi Heiskanen kuvaa omaa suhdettaan molempiin vanhempiinsa. Suhde isään on varhaislapsuudesta lähtien läheinen, isän kannustus jatkuu myös aikuisuudessa rohkaisuna taiteelliselle uralle. Suhde äitiin on ristiriitainen.
”Isäänsä Outi ihaili loputtomasti, mutta äidistään ja hänen erikoisista tempauksistaan hän puhui iloisesti, joskus ihaillen, mutta usein tuskastuneena. Outi koki äidin yrittävän tunkeutua liiaksi hänen elämäänsä ja kirjoitti myös olleensa äidille mustasukkainen isästä.”
Aika tavallista lienee äitien pyrkimys pukea tyttärensä omaa tyyliään noudattaen. Outin äiti tilasi muotilehtiä, joiden mallien mukaan valmisti tyttärelleen asuja, joita hän häpesi syvästi. Outi koki, ettei hän koskaan onnistunut olemaan naisellinen, kaunis ja sievä, jollaiseksi äiti halusi hänet muokata.
”Minä en ollut normaali vauva, kun mulla oli niin paha maitorupi ja sitten äiti sitoi minut kiinni, etten päässyt raapimaan itseäni ja sitten oli vielä yleinen myrkytys mutta siitäkin selvittiin.”
Kesti pitkään ennen kuin äiti ymmärsi Outin taiteellisia pyrkimyksiä, ennemminkin hän vähätteli näkemäänsä. Äidin kommentti saattoi olla jopa loukkaava.
”Onko sulla joku kompleksi, että ei sais näyttää hienolta. Kyllä täytyy myöntää, että olen aika pettynyt näihin.”
Äidin mieltä rauhoittaakseen, hän lupasi yhtenä päivänä vuodessa tehdä sitä, mitä äiti haluaisi ja silloin hän maalasi kukkia.
Lapsuuden varhaiset muistot äidin hyvistä ominaisuuksista tulivat pintaan elämänkokemuksen karttuessa. Näin varmasti käy monelle siinä vaiheessa kun oma äitiys pakottaa arvioimaan omaa selviämistä tässä vaativassa tehtävässä. Olenko riittävän hyvä? Moni muukin kuin Outi havahtuu huomaamaan, että alkaa merkillisellä tavalla muistuttaa omaa äitiään.
Kiinnostava ajatus matrilineaarisuudesta on Outin viljelemä käsitys kohtulineaarisesta jatkumosta. Sen mukaan äidit asettuvat kuolemansa jälkeen asumaan tyttäriensä kehoihin. Samat ruumiin krempat tulevat tutuiksi. Omalle tyttärilleen hän sanoi. ”Alas tehdä tilaa äidille ja isoäidille, täältä tullaan!”
Murrosikäisen tyttären suhde äitiin on haastava, ja välit voivat olla hyvinkin riitaiset. Tytär epäilee äidin rakkautta ja äiti pelkää tyttären kiintymyksen menettämistä. Näin oli tässäkin tapauksessa monen vuosikymmenen ajan. Yhdellä Tiibetin tapahtui kuitenkin jotakin, joka sai Outin lähettämään äidilleen kortin, johon kirjoitti vain ”Minä rakastan sinua”. Etäinen suhde muuttui läheiseksi ja he viettivät paljon aikaa yhdessä matkustellen ja tapaamalla muita taiteilijoita. Äidin luoma lapsuudenkoti kauniine esineineen ja koti-illat saivat muistoissa tärkeän aseman ja merkityksen kehittyä taiteilijana.
Ihailen Tuula Karjalaisen taitoa kuvat Heiskasen elämän koko kaarta aina kirjan viimeiseen kappaleeseen saakka.
”Outi on edelleen Vehmaalla. Hän ei ole kuollut, mutta ei enää tavoitettavissa. Ympyrä on sulkeutunut. Unohdus on voittanut hänen elämässään, mutta Outi ei ole unohtunut. Hän kirjoitti päiväkirjaansa vuonna 1998, aikana, jolloin hänellä oli ensimmäiset, vielä heikot aavistukset tulevasta: Unohtamisesta jää jälki, mikä on ollut ei katoa, vaikka se ei näy.”
Lainaukset: Tuula Karjalainen Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani. Siltala 2021
