28. huhtikuuta 2023

Essee


Lukutottumukset muuttuvat iän mukana. Nuorena kiinnostuksen kohteena olivat romaanit, joissa juonivetoisesti kuvattiin uskomattomia henkilöitä vierailla mailla sodan melskeissä tai muissa haasteellisissa tehtävissä. Kirjan lopussa oli usein onnekas loppu, ja joskus luin viimeiset sivut etukäteen välttääkseni ”turhan jännityksen” keskushenkilöiden kohtalosta.

Nyt valitsen mieluummin tiiviin kerronnan ja fyysisesti kevyen kirjan. Myös esseet houkuttavat lukemaan, koska siinä kirjoittaja on jo tiivistänyt käsittelemänsä aineiston jonkin teeman ympärille.
Pari kymmentä vuotta sitten hankin Oswald Spenglerin (1880-1936) kirjan Länsimaiden perikato. Kirja julkaistiin Saksassa vuonna 1918 ensimmäisen maailmansodan päättyessä. Lueskelin kirjaa sieltä täältä, mutta pinnalliseksi lukeminen jäi. Elimme seesteistä ja poikkeuksellisen turvallista eurooppalaista rauhan aikaa. Tilanne on nyt toinen, mutta en palaa edellä mainittuun kirjaan, jonnekin se on muuttojen yhteydessä hävinnyt.

Spenglerin pääajatus kulttuurien kuvauksessa on rinnastus vuodenaikoihin. 
” Elinvoimaisessa kasvuvaiheessa, keväässä, kulttuuri kokoaa ihmiset orgaaniseksi yhteisöksi eli hengeksi, joka on yhteisön sisäisesti eletty kokemus itsestään. Kun kulttuuri lujittuu, sen tapa toimia tulee yleisesti ja laajemmin omaksutuksi. Samalla syntyvät parhaat ja kestävimmät saavutukset, rakennukset, kaupungit ja taideteokset. Sivilisaationvaiheessa eli syksyssä kulttuuri menettää luovan voimansa, vaikka jatkaakin olemistaan noudattamalla aiempaa toteuttamistapaa. Talven koittaessa kulttuuri on jo sisäisesti kuollut. Sen pyhyyden käsite on kadonnut. Vaikka sivilisaatio näennäisesti jatkaisi elämäänsä ulkoisesti tasapainoisena, se on silti sisäisesti kuihtumassa, näivettynyt ja luonteeltaan neuroottinen.”

Esseen kirjoittaja tuo Spenglerin rinnalle itävaltalaisen Egon Friedellin (1878-1938), ja tästä rinnastuksesta tulee tekstiin jännite. Lukija miettii, miten historiankirjoitus on aikaan sidottua. Mikä on tämän aikakauden sairaus, missä on se heikko kohta, jonka pettäessä koko sivilisaatio ja länsimainen kulttuuri on vaarassa luhistua?

” Tämän päivän ihmistä pommitetaan jatkuvasti tosiasioilla, jotka näennäisesti vaativat moraalista kannanottoa puolesta tai vastaan. On selvää, että totuudella ei tämän keskustelun kanssa ole paljon tekemistä. Tässä mielessä nykyiset internetin someilmiöt, vihapuhe, anteeksipyyntövaatimukset, kulttuurisen omimisen käsitteet, salaliittoteoriat, fake news ja muu manipulaatio, ovat vain massayhteiskunnan sivilisaatioihmisten hysteriaa ja hedelmätöntä tunteiden aaltoilua. Nämä ilmiöt perustuvat valikoiviin faktoihin ja totuuden mahdollisuuden kieltämiseen. Totuutta kun ei an sich ole olemassa. Mikä tahansa sopivasti editoituna saadaan näyttämään miltä tahansa.”

Ei tätä ole mukava kirjoittaa, saati lukea. Säästyn paljolta kun en lue somekirjoituksia enkä twiittejä. ”Spengler ei usko tasa-arvoon. Ihminen on petoeläin ja saalistaja, joka etsii vain omaa etuaan.” Juutalainen Friedell oli omana aikanaan arvostettu kirjailija, mutta päätti päivänsä 1938 Wienissä hyppäämällä ikkunasta kadulle SA-joukkojen hakiessa hänet kotoaan. Kaikuja nykyhetkestä, joita uutiset välittävät monesta suunnasta.

Missä luuraa se seuraava rauhantahtoinen pieni pullea, tomera mies/nainen, joka median muokkaamana on valmis tuhoamaan oman kansansa.

”Kun kulttuurin henkistä taustaa ei enää kyetä arvostamaan, yhteiskunnat lakastuvat takaisin aiempaan mitättömyyteensä, kunnes lopulta kuolevat uuden nousevan kulttuurin syrjäyttäessä sen. Aivan lopussa myös johtajat menettävät ajattelukykynsä. Tai jos olisi uskominen, ja miksei Spenglerkin näin ajattelisi, uusi kevät ja renessanssi nousevat vanhan kulttuurin raunioilla. Mistä se tulee, voimme vain aavistaa.”

Lainaukset:
Mikko Ketovuori: Historian ongelma Oswald Spenglerin ja Egon Friedellin kulttuurifilosofiassa.
Teoksessa: Puolesta ja vastaan. Esseitä kirjoista ja aatteista. Toim. Katariina Kajannes ja Matti Kuhna. Athanor 2020
 


 




  



 

21. huhtikuuta 2023

Väsymys

 


Ajattelin ensiksi otsikoksi vanhuus, mutta se on kovin monitahoinen aihepiiri, joten rajaan aiheen niin, että kerron väsymyksestä. Kaikenikäiset kokevat väsymystä sekä henkistä että fyysistä. Iän myötä kokemus muuttuu, ja toipuminen käy hitaammin. Innostus ja tarmo ovat tunteita, joiden pituus on nykyään kovin vaikeasti ennakolta arvattavissa. Päässäni syntyy ideoita jopa toimintasuunnitelmia, joita hetken pyöriteltyäni olen jo vähän uupunut.

Viimeksi lukemani Antti Eskolan kaksi kirjaa käsittelevät vanhuutta, hän kirjoittaa viitaten vanhuustutkimuksiin ja rikastaa tekstiä omilla havainnoillaan vaivojaan kaunistelematta. Hän sivuaa myös yhteiskunnan vastuuta vanhuksista kuten sosiologin pitääkin.

Väsähtäminen on sana, joka kuvaa oivallisesti sitä tilannetta, johon yllättäen joutuu, kun vanhasta muistista kuvittelee pystyvänsä puhdistamaan räystäskourun, pesemään ikkunat, tyhjentämään vinttikomeron sinne kertyneestä romusta ja monesta muusta pikkupuuhasta. Vanha pariskunta joutuu myös valvomaan toistensa toilauksia ja torjumaan uhkarohkeita yrityksiä.

” Sillä kaikki tuollainen, ikääntymiseen ja kulumiseen liittyvä, tahtoi nykyisin oieta pitkäksi, liikkumattomaksi, huolten ja ärtymyksen ilmeiden sekaiseksi katseeksi, joka ei useinkaan hahmottanut eikä ymmärtänyt näkemäänsä. Näkemystä haluava katse ei ollutkaan. Se oli näköaistin sillalle nukahtanut tajunnantila.”

Monipuolisesti tutkijan otteella kirjassa esitellään erilaisia vanhuuteen liittyviä tutkimuksia ja niiden taustalla olevia teorioita; irtautumisteoria ja aktiivisuusteoria. Kun puhutaan vanhenemisesta, tarkkakorvaisen on syytä miettiä, millaiseen viitekehykseen vanhus silloin sijoitetaan. Muistan lukeneeni kauan sitten mietintöä, jossa pohdittiin ”passiiviväestön” sijoittamista. Sanapari oli siinä määrin kryptinen, että luin tekstin tarkkaan. Sana tarkoitti vanhuksia.

Eskola kirjoittaa vanhuuden väsymyksestä viitaten Tiina Mäkelän väitöskirjaan.

” Viehätyin nimenomaan siitä kaunokirjallisesti tai peräti runollisesti rikkaasta sanastosta, jolla väsymystä on kuvattu.”

Uneliaisuus, voimattomuus, uupumus, nääntyminen…

Tässä kohdassa pysähdyin miettimään vanhoja asioita. Eskolan tutkimusmenetelmäkirjoja olen tenttinyt 60-luvulla sosiologian opiskelun yhteydessä. Alardt ja Littunen on myös tentitty. Sosiologian peruskurssilta jäi mieleeni Yrjö Littusen luennolta tehtävä, jossa oli kuvattava huhun kulkua yhteisössä kaunokirjallisen teoksen pohjalta. Valitsin John Steinbeckin kirjan Helmi. Erittäin inspiroiva tehtävä, ja se oli lajissaan ainoa koko opiskelun aikana. Mikä menetys, että taiteet kaikissa muodoissaan on unohdettu akateemisen opiskelun piiristä. Ainakin kaunokirjallisuudelle pitäisi löytyä paikka yhteiskunta- ja käyttäytymistieteissä. 

Vanhuus sijoittuu väistämättä elämän ja kuoleman väliin. Se on luonnon laki, johon Eskola johdattelee Ari-Pekka Huhdan kirjan Talventörröttäjät lainauksin.

”Kysymys kuuluu, mitä jää jäljelle kukkasista kesän mentyä. Jäljellä ovat kuihtuneet, vähemmän silmiin pistävät talviset muodot. Siinä ne törröttävät lumen pinnan yli kurottautuvina jäänteinä kuivuneine varsineen, kukintoineen ja siemenineen. Jos ihailemme vain kesän loistavanvärisiä kukkia, talven mystinen kasvimaailma jää huomaamatta, vaikka se on täynnä kiehtovia kauneuselämyksiä ja biologisia sopeumia.”

Lukeminen saa muistot elämään ja päivään tulee uusia väristyksiä. Jokainen päivä on uusi haaste omalla tavallaan.

Antti Eskola (1934-2018) on yksi modernin suomalaisen sosiologian perustajista. 



Viitteet:

Antti Eskola: Vanhuus - Helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Vastapaino. 2016

Antti Eskola: Vanhanakin voi ajatella – Mielikuvista ja niiden voimasta

Antti Eskola – Intellektuellin muotokuva. Pertti Alasuutari, Matti Alestalo, Harri Melin & Oli-Helena Ylijoki (toim.) Vastapaino 2019