Ajattelin ensiksi otsikoksi vanhuus, mutta se on kovin monitahoinen aihepiiri, joten rajaan aiheen niin, että kerron väsymyksestä. Kaikenikäiset kokevat väsymystä sekä henkistä että fyysistä. Iän myötä kokemus muuttuu, ja toipuminen käy hitaammin. Innostus ja tarmo ovat tunteita, joiden pituus on nykyään kovin vaikeasti ennakolta arvattavissa. Päässäni syntyy ideoita jopa toimintasuunnitelmia, joita hetken pyöriteltyäni olen jo vähän uupunut.
Viimeksi lukemani Antti Eskolan kaksi kirjaa käsittelevät vanhuutta, hän kirjoittaa viitaten vanhuustutkimuksiin ja rikastaa tekstiä omilla havainnoillaan vaivojaan kaunistelematta. Hän sivuaa myös yhteiskunnan vastuuta vanhuksista kuten sosiologin pitääkin.
Väsähtäminen on sana, joka kuvaa oivallisesti sitä tilannetta, johon yllättäen joutuu, kun vanhasta muistista kuvittelee pystyvänsä puhdistamaan räystäskourun, pesemään ikkunat, tyhjentämään vinttikomeron sinne kertyneestä romusta ja monesta muusta pikkupuuhasta. Vanha pariskunta joutuu myös valvomaan toistensa toilauksia ja torjumaan uhkarohkeita yrityksiä.
” Sillä kaikki tuollainen, ikääntymiseen ja kulumiseen liittyvä, tahtoi nykyisin oieta pitkäksi, liikkumattomaksi, huolten ja ärtymyksen ilmeiden sekaiseksi katseeksi, joka ei useinkaan hahmottanut eikä ymmärtänyt näkemäänsä. Näkemystä haluava katse ei ollutkaan. Se oli näköaistin sillalle nukahtanut tajunnantila.”
Monipuolisesti tutkijan otteella kirjassa esitellään erilaisia vanhuuteen liittyviä tutkimuksia ja niiden taustalla olevia teorioita; irtautumisteoria ja aktiivisuusteoria. Kun puhutaan vanhenemisesta, tarkkakorvaisen on syytä miettiä, millaiseen viitekehykseen vanhus silloin sijoitetaan. Muistan lukeneeni kauan sitten mietintöä, jossa pohdittiin ”passiiviväestön” sijoittamista. Sanapari oli siinä määrin kryptinen, että luin tekstin tarkkaan. Sana tarkoitti vanhuksia.
Eskola kirjoittaa vanhuuden väsymyksestä viitaten Tiina Mäkelän väitöskirjaan.
” Viehätyin nimenomaan siitä kaunokirjallisesti tai peräti runollisesti rikkaasta sanastosta, jolla väsymystä on kuvattu.”
Uneliaisuus, voimattomuus, uupumus, nääntyminen…
Tässä kohdassa pysähdyin miettimään vanhoja asioita. Eskolan tutkimusmenetelmäkirjoja olen tenttinyt 60-luvulla sosiologian opiskelun yhteydessä. Alardt ja Littunen on myös tentitty. Sosiologian peruskurssilta jäi mieleeni Yrjö Littusen luennolta tehtävä, jossa oli kuvattava huhun kulkua yhteisössä kaunokirjallisen teoksen pohjalta. Valitsin John Steinbeckin kirjan Helmi. Erittäin inspiroiva tehtävä, ja se oli lajissaan ainoa koko opiskelun aikana. Mikä menetys, että taiteet kaikissa muodoissaan on unohdettu akateemisen opiskelun piiristä. Ainakin kaunokirjallisuudelle pitäisi löytyä paikka yhteiskunta- ja käyttäytymistieteissä.
Vanhuus sijoittuu väistämättä elämän ja kuoleman väliin. Se on luonnon laki, johon Eskola johdattelee Ari-Pekka Huhdan kirjan Talventörröttäjät lainauksin.
”Kysymys kuuluu, mitä jää jäljelle kukkasista kesän mentyä. Jäljellä ovat kuihtuneet, vähemmän silmiin pistävät talviset muodot. Siinä ne törröttävät lumen pinnan yli kurottautuvina jäänteinä kuivuneine varsineen, kukintoineen ja siemenineen. Jos ihailemme vain kesän loistavanvärisiä kukkia, talven mystinen kasvimaailma jää huomaamatta, vaikka se on täynnä kiehtovia kauneuselämyksiä ja biologisia sopeumia.”
Lukeminen saa muistot elämään ja päivään tulee uusia väristyksiä. Jokainen päivä on uusi haaste omalla tavallaan.
Antti Eskola (1934-2018) on yksi modernin suomalaisen sosiologian perustajista.
Viitteet:
Antti Eskola: Vanhuus - Helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Vastapaino. 2016
Antti Eskola: Vanhanakin voi ajatella – Mielikuvista ja niiden voimasta
Antti Eskola – Intellektuellin muotokuva. Pertti Alasuutari, Matti Alestalo, Harri Melin & Oli-Helena Ylijoki (toim.) Vastapaino 2019
