Evitan hauta

Jos olisin Argentiinan matkallani tiennyt, mitä Buenos Airesissa sijaitsevan Recoletan hautausmaan tunnetuin hautamonumentti kätki sisäänsä, olisin räpsännyt siitä muutaman kuvan. Koska en tiennyt, jäi kuva ottamatta, mutta tarina kannattaa kertoa. Toki Eva Perónin nimi oli tuttu ja laulukin Don´t cry for me Argentina. 

Merkillisten mutkien kautta Evita, presidentti Juan Perónin 33-vuotiaana kuollut leski, sai 20 vuotta kuolemansa jälkeen leposijan hänelle nimetyssä perhehaudassa. Huhu Eva Perónin sairastumisesta kokosi 20 000 rukoilijaa sairaalan ulkopuolella, ja kun tieto syöpää sairastaneen valtakunnan ensimmäisen naisen kuolemasta tuli, koko Argentiina pysähtyi täysin kolmeksi päiväksi. Ruumis palsamoitiin ja asetettiin lasikantisessa arkussa kansan nähtäväksi. Hautajaismenot saivat valtavat mittasuhteet; kaksi miljoonaan ihmistä seurasi hautajaiskulkuetta.

Tästä alkoi arkun kaksikymmentä vuotta kestänyt matka, jota voi sanoa suorastaan kammottavaksi.  Aluksi palsamoitua ruumista siirreltiin Buenos Airesissa tarkasti vartioituneena rakennuksesta toiseen, kunnes se presidentin käskystä vietiin ulkomaille. Tapahtui nimittäin niin, että mustasukkaisesti arkkua vartioinut upseeri onnistui ampumaan raskaana olevan vaimonsa oven läpi, ilmeisesti peläten tunkeutujan aikovan ryöstää ruumiin. Ensin säilytyspaikka oli Bonnissa, mistä se siirrettiin Roomaan ja sieltä Milanoon, jossa se haudattiin väärällä nimellä. Vuonna 1971 Juan Perón oli maanpaossa Madridissa ja Evan ruumis siirrettiin sinne. Oli nimittäin pelko, että ruumis ryöstettäisiin Italiassa. Arkku avattiin ja todettiin puukuoren kärsineen, mutta itse arkku ja Evitan palsamoitu ruumis lasikuvun alla oli säilynyt hyvin. Peron palasi presidentiksi Argentiinaan vuonna 1974, ja arkku siirrettiin pääkaupunkiin. Ruumista kuljettaneet kansalliskaartilaiset ajoivat kolarin, mutta arkku ei vaurioitunut, sen sijaan molemmat kuljettajat saivat surmansa kolarissa. Seuraavat kaksi vuotta arkku oli presidentin asunnossa. Vasta vuonna 1976 arkku sijoitettiin Recoletan mausoleumiin. Loppusijoituksesta huolehti Juan Perónin kolmas vaimo, presidentiksi noussut Isabel Perón. 

”Ajatus pysähdyttää: Evita lepää siellä vahvistetussa bunkkerissa, viiden metrin syvyydessä yhtä kauniina kuin oli kuollessaan.”

Mausoleumi on omistettu Duarten perheelle. Evita syntyi varakkaalla maatilalla, jossa hänen äitinsä työskenteli. Perheessä oli viisi lasta, jotka olivat syntyneet avioliiton ulkopuolisessa suhteessa tilanomistajan kanssa. Aviottomien lasten asema oli heikko isännän kuoltua ja äiti lapsineen joutui muuttamaan muualle. Jotakin äidin luonteesta kertoo se, että hän vaati lapsilleen oikeuden saada jättää jäähyväiset isälleen surutalossa. Varsinaiselle haudalle he eivät päässeet, ainoastaan hautausmaan portille.

Eva otti käyttöön isänsä nimen ja kertoo lapsuuden kokemusten vaikuttaneen häneen vahvasti. Nuori, kaunis nainen löysi itselleen rakastajia ja vaikutusvaltaisia suojelijoita, joiden avulla löytyi tie ensin vaatimattomiin elokuvarooleihin ja radio-ohjelmiin. Taitojen karttuessa yhteinen tie politiikassa Juan Perónin kanssa vahvisti hänen asemaansa. Tosin yläluokka ei koskaan häntä hyväksynyt.

Eva ja Juan Perón muodostivat tehokkaan työparin. Eva noudatti miehensä poliittista linjaa, hän omistautui työlleen, jossa keskeisenä asiana olivat: oikeudenmukaisuus, sairaaloiden rakennuttaminen, koulut, vanhainkodit, kodit pääkaupunkiin työtä etsiville tytöille, naisten äänioikeus jne. Kaikki tapahtui Eva Perónin säätiön kautta, joka oli kuin valtio valtiossa, suurempi kuin useimmat ministeriöt. Toiminta sai köyhän väestön täyden tuen ja Evan tapa lähestyä autettavia oli lämmin. Kauniisti ja kalliisti pukeutuneena hän liikkui autettavien parissa jakaen avustuksia ja lahjoituksia. Syntyi henkilökultti vailla vertaansa. Menestys ja laaja kannatus synnytti myös vastusta, joka presidentin vastustajat raivattiin pois tieltä, likaisen työn sai hoitaa Eva.

Argentiinalaiset mieltävät Evan henkiseksi, moraaliseksi ja uskonnolliseksi johtajaksi. Hänen poliittinen johtajuus oli irrationaalista, mystistä ja epäanalyyttistä. Tätä puolta edustaa esimerkiksi se, että Elintarviketyöläisten liiton 160 000 jäsentä pyysi paavia ryhtymään toimiin Evitan pyhimykseksi julistamiseksi. Vatikaanin vastaus oli torjuva.

Kovin mielenkiintoista on pohdinta, joka nojaa Toni Wolfin naisen arkkityyppeihin: Äiti, Hetaira, Amatson. Mikä piirre hänessä oli voimakkain, ei selviä. Ei myöskään hänen suhteensa feminismiin.

”Pohdittuani Eva Perónia olen entistä vakuuttuneempi feminismiä käsittelevässä luvussa esittämästäni väitteestä, että feministisessä tutkimuksessa on syrjäytetty monet aikansa vapautuneet ja vahvat naiset, varsinkin jos heitä on pidetty ”viettelijöinä”. Samoin käsitteet ”vapautunut” ja ”vahva” ovat jääneet määrittelemättä, myös minulta. Keskustelu on jäänyt torsoksi.”

Kirja on kiinnostava, ja harkitsen oman kappaleen hankkimista laajan lähdeluettelonkin vuoksi.

Lainaukset:

Leena Kurki. Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa. Minerva. 2018

   

Vallan kulissit

Nyt tuli luettua kaksi kirjaa Sylvi Kekkosesta. Ensimmäinen oli Johanna Venhon romaani, jossa kirjailija ujuttautuu valtakunnan ensimmäisen naisen tuntoihin kuvaten kuin sisältä päin hänen elämäänsä; onnen ja pettymyksen hetkiä. Kaunokirjallinen ote pitää lukijan mielenkiinnon yllä, mutta samalla mietityttää, onko mahdollista tavoittaa todella se henkilö, josta kirjoitetaan. Toisaalta myös surettaa se, että joku tahtomattaan päätyy asemansa vuoksi ”vapaaksi riistaksi”, josta voi kuvitella ja sepitellä vapaasti melkein mitä vain.

Anne Mattsonin kirjoittamaan elämäkertaan suhtautuu toisella tavalla. Lukijalla on mahdollisuus tarkistaa faktat ja käytetyt lähteet. Mutta kuitenkin elämäkerran kirjoittaja joutuu aina valitsemaan käyttämänsä tietolähteet, keihin nojautuu, kenen kuvaukset saavat keskeisen aseman. Sama henkilö voi muuttaa mieltään ikääntyessään. Nuoren miniän ajatukset anopista muuttuvat vuosien kuluessa, iän tuoman kokemuksen myötä. Tasapuolisuuden vuoksi on tietysti tuotava esille myös se, miten elämäkerran keskiössä olevan Sylvin ajatukset läheisistään. Kun kohdehenkilöä ei ole enää suoraan kuultavissa, on nojauduttava kirjeisiin ja mahdollisesti kolmannen henkilön kertomuksiin. Taitava elämäkerran kirjoittaja Anne Mattson tunnustaa myös omat tulkintansa ja mahdolliset mieltymyksensä käsiteltyyn aihepiiriin. 

Samalla kirjastokäynnillä löysin lisää luettavaa best seller –hyllystä. Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa. Tämän lukeminen selkeytti omaa ajattelua niistä toisista naisista, jotka vallan liepeillä liikkuvat. Kuvattu ilmiö ei ole todellakaan ole uusi, ennemminkin poikkeuksia ovat ne valtionpäämiehet; sekä diktaattorit että demokraattisesti valitut valtiomiehet, joilla on ollut vain se yksi ja ainoa.

Leena Kurki nojautuu naisten kuvauksessa jungilaisen analyytikkoon Toni Wolffiin, joka nimeää neljä naisen arkkityyppiä: äiti, hetaira, amatsoni, medial-nainen. Kuvaan lyhyesti näiden tunnuspiirteet.

Äiti: naisen luontainen kyky synnyttää, hoivata ja opettaa. 

Hetaira: miehen kumppani, herättelijä, saa miehen yksilöllisen henkisen elämän eloon.

Sanan alkuperäinen merkitys on rakastajatar. He olivat oman aikansa kurtisaaneja, ylläpidettyjä naisia. Kurtisaanit olivat kauniita, henkeviä, älykkäitä ja seksin lisäksi he  tarjosivat kumppanuutta. Valta oli 1600-luvun eurooppalaisissa hoveissa myös rakastajattarien ulottuvilla ja heillä oli mahdollisuus vaikuttaa poliittisiin päätöksiin.  Kurtisaanien salongeissa keskusteltiin ajankohtaisesta politiikasta ja filosofoitiin.

Amatsoni: itsenäinen nainen, joka kykenee löytämään oman tiensä ja tehtävänsä elämässä. Hän samaistuu älyyn, liikkuu alueilla, jotka koetaan miehille kuuluviksi, seikkailija.

Medial-nainen: eräänlainen meedio, välittäjä, joka aistii aikakauden henkisen ilmapiirin ja kykenee hankkimaan tietoa. Hän on älyllinen, poliittinen, metafyysinen tunnustelija ja tuntija.

Historian kirjoissa kuvataan tunnettuja rakastajattaria, ja eräät heistä saivat hoveissa merkittävän aseman. Ranskan hovissa vaikuttaneesta Madame Pompadourista sanotaan, että hän oli sulokkuuden ruumiillistuma ja ymmärsi rakastajansa inhimillisiä perustarpeita. Hänen seurassa mies saattoi tuntea itsensä iloiseksi, koska nainen oli antanut hänen tuntea syvää mielihyvää ja mahdollisuuden löytää itsestään hyvän.

Viehätysvoima korostuu juuri viettelijättärissä, jotka ovat voimakkaita ja pystyvät pitämään valitsemansa miehen otteessaan. Heissä yhdistyy eroottinen vetovoima ja ammatilliset saavutukset. He elävät vapaasti saaden voimansa miehistä ja elämästä.

Viimeinen suuren luokan rakastajatar kuoli vuonna 1965. La Belle Otero eli rääsyistä rikkauksiin, aiheutti kahdeksan miehen itsemurhan, valloitti viisi kuningasta ja lukemattoman määrän rahavallan edustajia. Hän keräsi rikkauksia ja menetti kaiken. Mutta halusi myös perustaa viettelyn taitoja opettavan instituutin alalle pyrkiville nuorille naisille. Uskomaton elämä päättyi 97-vuotiaana Nizzassa.

Eroottinen rakkaus loistaa poissaolollaan Hitlerin kohdalla. Mutta naisia oli myös hänen ympärillään runsain mitoin. Oluthalleissa viihtynyt Hitler oli outo vieras seurapiirisalongeissa, mutta kiinnitti varakkaiden seurapiirirouvien huomion ja herätti heissä jonkinlaisia äidillisiä tunteita. Rahvaanomaisesti käyttäytynyttä Hitleriä opasti ja ohjasi mm. Elsa Bruckmann. He tutustuivat Landsbergin vankilassa vuonna 1924, jossa Hitler oli kärsimässä vallankumousyrityksestä saamaansa viiden vuoden vankilatuomiota, joka kuitenkin lyheni kahdeksaksi kuukaudeksi. Naispuolisia varakkaita suojelijoita oli useampia ja heiltä oli taloudellisen avun lisäksi mahdollisuus saada pukeutumiseen ja salonkikelpoiseen käyttäytymiseen liittyvää opastusta. Naisille tuodaan kukkia, suudellaan kädelle, ei pukeuduta nahkahousuihin vaan smokkiin ja sakettiin, syödään sotkematta illallispöydässä. Toinen Hitleriä tukenut nainen kävi vankilassa ilmoittaen olevansa vangin adoptioäiti. Näiden iäkkäämpien äitihahmojen lisäksi oli useita nuorempia ystävättäriä, joista useampi päätyi itsemurhaan 

Kuten tiedetään Hitler solmi avioliiton Berliinin bunkkerissa vuonna 1945, ja avioliitto kesti runsaan vuorokauden ja päättyi kaksoisitsemurhaan.

”Hitler teki naisista vannoutuneita kannattajiaan nivomalla yhteen käsitteet antaumus, ikuinen side ja lapset, jotka ikään kuin kuuluivat hänelle. Hänestä tuli kaikkien saksalaisten naisten aviomies ja lasten isä. Naiset uskoivat Hitlerin elävän selibaatissa, ja jokainen saattoi luoda hänestä oman eroottisen fantasiansa. Siksi he huusivat hysteerisinä: ”Fuhrer, haluan lapsen kanssasi!” 

Taidan lopettaa tähän ja jatkaa historian tutkimista vähän uudesta näkökulmasta. 

Lainaukset: Leena Kurki. Vaimoja ja rakastajattaria – Vaikuttajanaisia vallan kulisseissa. Minerva. 2018