28. syyskuuta 2017

Siirtolainen



Tuntuu kummalliselta kun yhtäkkiä huomaa, että joku sana on niin vanhanaikainen ettei sitä oikein saa suuhunsa sopimaan.  Onko helpompi puhua sanoista kuin varsinaisesta asiasta. Näin saadaan keskusteluun mukaan kaikki saivartelijat ja sanojen tulkitsijat, tunteet nousevat pintaan: into, inho ja ihailu sekoittuvat suureksi sopaksi.

Päätin kuitenkin käyttää tätä tuttua sanaa ”siirtolainen”, joka tarkoittaa maasta toiseen muuttavaa henkilöä, siis tulijaa ja lähtijää. Siirtolaisia on Wikipedian mukaan maailmassa tällä hetkellä noin 200 miljoonaa. Ihmiset muuttavat maasta toiseen työn, korkeamman elintason, uskonnollisen ja poliittisen vainon, sodan, paremman koulutuksen ja seikkailunhalun vuoksi.

Suomesta on lähdetty suurin joukoin Pohjois-Amerikkaa, ja heidän jälkeläisiään arvioidaan olevan noin 700 000.  Vuosina 1871-1914 yli puolet lähteneistä oli kotoisen Vaasan läänin alueelta ja uudelle mantereelle matkasi New Yorkin Ellis Islandin kautta 350 000 suomalaista. Myös minun sukulaisiani sekä äidin että isän puolelta.

Ruotsista muuttoliike Amerikkaan oli huomattavasti vilkkaampaa kuin Suomesta, maastamuuttajia oli 1800-luvun puolivälistä lähtien 1,2 miljoonaa. Kirjailija Vilhelm Mobergin sukulaiset pakkasivat pienen omaisuutensa, astuivat laivaan matkatakseen perhekunnittain Smålannista Minnesotaan. Hänen kirjasarjansa kuvaa uudisraivaajan elämää uudessa maassa. Luin kirjat 70-luvulla ja ne jättivät joitakin hyvin koskettavia muistikuvia koti-ikävästä, uuden elämän aloittamisen vaikeudesta. Asuin tuohon aikaan Ruotsissa ja työ maahanmuuttajien kanssa viritti kiinnostuksen aiheeseen.

Siirtolaisuus ei ole vuosikymmenten aikana vähentynyt, eikä koti-ikävä koskaan sammu. Mobergin kirjoihin perustuva musikaali herkistää edelleen ja Kristina från Duvemåla on ikuistettu myös postimerkkiin. Kuvassa on omenapuu, arvelen sen olevan astrakaani lajiketta, jonka alkujuuret on paikallistettu 1850-luvun Ruotsiin. Kirjasta muistan Kristiinan kaipauksen juuri tuohon hänelle tuttuun kesäomenaan, jonka siemenestä hän sai kasvatettua uuden puun uudisraivaajan mökin pihapiiriin.

Koti-ikävä saattaa siirtyä sukupolvesta toiseen, tosin lievempänä ja jotenkin muotoaan muuttaen. Se voi olla halu säilyttää äidinkieli, jokin tuttu tarina, sanonta tai laulu.  Suomesta lähti vuonna 1906 siirtolaisena joukko ihmisiä Argentiinaan perustaakseen uuteen luvattuun maahan maatilat hedelmällisen ja viljavan maan toivossa. Oli kysymys jonkinlaisesta utopiayhteisön muodostamisesta, ja alkuperäinen muuton syy oli Venäjän taholta koettu sorto. Noin kymmenen vuotta sitten vierailin Argentiinan suomalaisyhteisössä, Colonia Finlandesassa, jossa tapasin toisen polven suomalaisia, joista osa oli hämmästyttävän hyvin säilyttänyt suomen kielen. Kysyin eräältä vanhemmalta mieheltä, miten hän siellä syntynyt ja koko elämänsä asunut, paikallisen kielen osaaja on voinut säilyttää suomenkielen päässään niin hyvin. Hän kertoi saaneensa silloin tällöin suomalaisia lehtiä, lukevansa ne tarkkaan. ”Kun yöllä herään, muistelen suomen sanoja.” Vierailun päättyessä muutama naishenkilö lähestyi ja halusi kysyä Suomesta, maasta, josta heillä oli vain vanhempien kertomukset. ”Onko totta, että Suomessa on nyt koivut hiirenkorvalla.” Ja tottahan se on, kun meillä oli Suomessa jo kevät pitkällä. Perusteluna kysymykselle oli äidin sanonta, jota hän ilmeisesti koti-ikävässään oli toistellut.

 Siirtolaisuuden toinen suuri aalto sijoittuu 1960- ja 70-luvulle. Tällöin kohteena oli Ruotsi, jonne muutti vuosittain 40 000 suomalaista. Muutto naapurimaahan ei aina lopullista, sillä siirtyminen  entisen ja uuden välillä kävi vaivattomasti. Kulttuuritaustakin on melko samanlainen, uskonto ja oikeusjärjestelmä yhteinen.

Nykyään Ruotsissa asuu suuri joukko kirjailijoita, joiden juuret ovat Euroopan ulkopuolella.  Jonas Hassen Khemirin kirjaa lukiessa avautuu maahanmuuttajan elämä sellaisena, jota se ilmeisesti monen kohdalla on nykyään myös Suomessa.

Kirjan päähenkilöllä on taustastaan johtuen arabian kieli hallussa, eikä töistä ollut pulaa  Tukholmassa, etenkin kun hänellä oli halu tehdä jotakin sellaista, millä olisi merkitystä ihmisten elämään.

”Tulkkausvälityksen virkailijanainen sanoi, että saisin työtä puhelintulkkina.
- Sinun pitää vain valita, haluatko tehdä päivä- vai yövuoroja.
- Mikä ero niillä on?
- Meillähän on monia erilaisia toimeksiantajia, mutta yleistäen voisi sanoa, että yövuorojen puhelut ovat emotionaalisesti vaativampia kuin päivävuorojen. Silloin tulee enemmän puheluja poliisilta ja polilta. Päivisin soittavat vakuutuskassat ja työvoimatoimistot.”

Tarinassa on paljon meilläkin tuttua uutisaineistoa. On kysymys oleskeluluvista, maahanmuuttoviraston edessä tapahtuvista mielenosoituksista, turvapaikanhakijoista ja piilottelusta, kiristyksestä ja ahdingossa olevien ihmisten hyväksikäytöstä.

Kun asiat liukuvat väärään suuntaan, ei vastuunottajia löydy mistään. Kirjan lopussa yksi vierittää syyn muille.

”Mikään siitä ei ollut minun syytäni. Kaikki ne valehtelevat. Juuri niin kuin Hamza valehteli jäätyään kiinni ja asianajaja valehteli tuomarille, kun sanoi, että minä olin vastuussa keikoistamme. Juuri niin kuin asianajaja valehteli, kun sanoi, että asiat voisivat olla pahemminkin, ja vankilapappi valehteli sanoessaan, että aika parantaa haavat.”

 Kovin erilaiset kirjat ovat tekstin lähteinä, mutta niin on aikakin. Jos mieleesi tulee jokin siirtolaisuuteen liittyvä kirja, ole hyvä suosittele.

Lähteet:
Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat teossarja
Jonas Hassen Khemiri. Kaikki se mitä en muista. Johnny Kniga 2015





  





12. syyskuuta 2017

Äidit ja tyttäret


Maailmalla hienon taiteilijauran tehnyt äiti tulee tapaamaan tytärtään seitsemän vuoden tauon jälkeen. Tyttären odotukset ovat korkealle viritetyt ja jännittyneet. Äiti kysyy: ”Pidätkö minusta?” – Tytär vastaa: ”Olethan äitini.”

Ingmar Bergmanin elokuva Syyssonaatti on ajaton, keskittynyt ja tiivis. Valmistuessaan vuonna 1978 poissaolevan äidin kuvaksi sopi kansainvälistä taiteilijauraa tekevä äiti. Nyt äiti voisi olla työhönsä vahvasti sitoutunut uranainen, jolle perhe merkitsee vähemmän kuin oma menestys.

Bergman kertoo halunneensa tehdä elokuvan, jossa hänelle tutut näyttelijät kohtaavat ja palaavat lapsuuden aikaan. Ohjaaja sanoo itse elävänsä jatkuvassa dialogissa oman lapsuutensa kanssa. Elokuvassa Eva (tytär) kertoo eläneensä kauniiden sanojen ympäröimänä. Vanhemmat eivät tehneet asioita ilkeyttään tai pahuuttaan, mutta kasvatus oli Bergmanin sanojen mukaan helvettiä, ainakin hänen kohdalla. Tällaisessa kasvuympäristössä toisesta saattaa tulla kapinoija, vastustaja, joka murretaan kovilla rangaistuksilla, ruumiillisella kurituksella ja henkisellä väkivallalla. Toisesta kehittyy valehtelija, kieroilija tai mielistelijä, jonka on vaikea luottaa ihmisiin, mutta jolle saattaa kehittyä ilmiömäiset tuntosarvet, jotka auttavat luovimaan sosiaalisissa suhdeverkostoissa. Ääripäitä kumpainenkin.

Elokuvassa Eva yrittää monella tavalla lähestyä äitiään: palvelee, hyvittelee, etsii yhteyttä ja äidin hyväksyvää katsetta. Kaikkea tätä hän jännittyneenä kokeilee ja pettyy. Aikuinen tytär kutistuu äitinsä edessä kömpelöksi, osaamattomaksi ja epävarmaksi. Tällaisena muistin Liv Ullmanin roolityön, joka oli jäänyt mieleeni ensimmäiseltä katsomiseltani kymmenien vuosien takaa. Ehkä pidin sitä jotenkin sopimattoman kömpelönä tulkintana.

Syyssonaatti tuli uusintana Teemalla pari päivää sitten, ja nyt katsoin sitä toisella tavalla. Mietin, miten raju ja paljastava yöllinen välien selvittely äidin ja tyttären välillä oli. Molemmat joutuivat riisumaan ”hyvän käytöksen” naamiot. Herää joukko kysymyksiä:

- kuinka äidin käyttäytymismalli periytyy tyttärelle
- kuka on uhri
- millainen kilpailusuhde äidin ja tyttären välillä on: mistä he kilpailevat
- mitä ulkonäkö merkitsee äidin ja tyttären välisessä suhteessa
- millainen vaikutus äidillä on tyttären aviopuolison valintaan
- miten häpeän voi piilottaa itseltään

Ja miten vastata äidin hätääntyneeseen huutoon: ”Slutar man aldrig vara mor och dotter?”

Elämä vie meitä joka hetki kohti valintoja ja jokaisella valinnalla on seurauksensa. Kannattiko välien selvittely, joka riistäytyi itkuksi ja huudoksi. Äiti keskeytti vierailun suunniteltua aikaisemmin jatkaakseen konserttimatkaansa. Äidin ulkoinen olemus ei viesti minkäänlaisesta järkytyksestä, tyynenä ja tyylikkäänä matka jatkuu seuraavaan konserttisaliin. Näytti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tytär kirjoittaa äidilleen kirjeen pahoitellen tilannetta ja toivottaa hänet uudelleen tervetulleeksi. Olen näkevinäni muutoksen tyttären olemuksessa: hänessä on varmuutta, itseluottamusta ja seesteisyyttä. Tällaisella ratkaisulla on avattu mahdollisuus muutokseen, anteeksipyyntö ei tarkoita alistumista tai oman syyllisyyden tunnustamista, vaan oven pitämistä auki uudelle kohtaamiselle. Ehkä tytär kuuli ensimmäisen kerran äidin sanovan jotakin oleellista omasta lapsuudestaan, jotakin sellaista johon hän sai tunneyhteyden ja ymmärryksen.

Höstsonaten on tänä syksynä saanut myös uuden tulemisen oopperana, maailman kantaesitys oli 8.9. Libretto perustuu Ingmar Bergmanin näytelmään ja säveltäjä on suomalainen Sebastian Fagerlund. Uteliaana ja hyvin valmistautuneena odotan, miten musiikissa kuuluvat voimakkaat, ristiriitaiset tunnetilat äidin ja tyttären välillä, perheen suru ja suuret menetykset ja uhraukset.

Elokuvan aikoinaan saama kritiikki hämmästyttää. Onko lähtökohtana todellakin pikkuporvarillisuus, minä näin elokuvan ensisijaisesti kuvauksena perheestä ja sen ihmissuhteista. Näinhän maailma hahmottuu riippuen siitä, millaisilla silmälaseilla sitä katsellaan.

Julmuudessaan, ankaruudessaan Bergman puhuu inhimillisistä peruskysymyksistä. Hänen viitekehyksensä ja lähtökohtansa on pikkuporvarillinen maailma ja ihminen, ja tämä pikkuporvarillisuus on hänessä eräänlainen kipeä kasvain, jota hän ei kykene leikkaamaan itsestään irti eikä myöskään kiertämään sitä; siitä hänen lohduttomuutensa, johon vain taiteen lumo ja mahti vilkuttavat valoa. Tässä on myös hänen suuruutensa taiteilijana. Hän tekee elokuvia siitä mikä hänessä on ihmisenä kipeintä: hän sanoo itsestään asioita joita ei juurikaan voisi toisesta ihmisestä sanoa, ja loppujen lopuksi hän tekee elokuvia ainoastaan itsestään. Velipekka Makkonen (1979)
Äidit ja tyttäret –teemalla saa marraskuussa kantaesityksen Teatteri Jurkassa näytelmä Putoamisen taito. Asetelma on erilainen: äiti ja aikuinen tytär asuvat yhdessä. Mitä siitä seuraa?