Maailmalla hienon taiteilijauran tehnyt äiti tulee tapaamaan
tytärtään seitsemän vuoden tauon jälkeen. Tyttären odotukset ovat korkealle
viritetyt ja jännittyneet. Äiti kysyy: ”Pidätkö minusta?” – Tytär vastaa:
”Olethan äitini.”
Ingmar Bergmanin elokuva Syyssonaatti on ajaton, keskittynyt
ja tiivis. Valmistuessaan vuonna 1978 poissaolevan äidin kuvaksi sopi
kansainvälistä taiteilijauraa tekevä äiti. Nyt äiti voisi olla työhönsä
vahvasti sitoutunut uranainen, jolle perhe merkitsee vähemmän kuin oma
menestys.
Bergman kertoo halunneensa tehdä elokuvan, jossa hänelle
tutut näyttelijät kohtaavat ja palaavat lapsuuden aikaan. Ohjaaja sanoo itse
elävänsä jatkuvassa dialogissa oman lapsuutensa kanssa. Elokuvassa Eva (tytär)
kertoo eläneensä kauniiden sanojen ympäröimänä. Vanhemmat eivät tehneet asioita
ilkeyttään tai pahuuttaan, mutta kasvatus oli Bergmanin sanojen mukaan
helvettiä, ainakin hänen kohdalla. Tällaisessa kasvuympäristössä toisesta
saattaa tulla kapinoija, vastustaja, joka murretaan kovilla rangaistuksilla,
ruumiillisella kurituksella ja henkisellä väkivallalla. Toisesta kehittyy
valehtelija, kieroilija tai mielistelijä, jonka on vaikea luottaa ihmisiin,
mutta jolle saattaa kehittyä ilmiömäiset tuntosarvet, jotka auttavat luovimaan
sosiaalisissa suhdeverkostoissa. Ääripäitä kumpainenkin.
Elokuvassa Eva yrittää monella tavalla lähestyä äitiään:
palvelee, hyvittelee, etsii yhteyttä ja äidin hyväksyvää katsetta. Kaikkea tätä
hän jännittyneenä kokeilee ja pettyy. Aikuinen tytär kutistuu äitinsä edessä
kömpelöksi, osaamattomaksi ja epävarmaksi. Tällaisena muistin Liv Ullmanin
roolityön, joka oli jäänyt mieleeni ensimmäiseltä katsomiseltani kymmenien
vuosien takaa. Ehkä pidin sitä jotenkin sopimattoman kömpelönä tulkintana.
Syyssonaatti tuli uusintana Teemalla pari päivää sitten, ja
nyt katsoin sitä toisella tavalla. Mietin, miten raju ja paljastava yöllinen
välien selvittely äidin ja tyttären välillä oli. Molemmat joutuivat riisumaan
”hyvän käytöksen” naamiot. Herää joukko kysymyksiä:
- kuinka äidin käyttäytymismalli periytyy tyttärelle
- kuka on uhri
- millainen kilpailusuhde äidin ja tyttären välillä on:
mistä he kilpailevat
- mitä ulkonäkö merkitsee äidin ja tyttären välisessä
suhteessa
- millainen vaikutus äidillä on tyttären aviopuolison
valintaan
- miten häpeän voi piilottaa itseltään
Ja miten vastata äidin hätääntyneeseen huutoon: ”Slutar man
aldrig vara mor och dotter?”
Elämä vie meitä joka hetki kohti valintoja ja jokaisella
valinnalla on seurauksensa. Kannattiko välien selvittely, joka riistäytyi
itkuksi ja huudoksi. Äiti keskeytti vierailun suunniteltua aikaisemmin
jatkaakseen konserttimatkaansa. Äidin ulkoinen olemus ei viesti minkäänlaisesta
järkytyksestä, tyynenä ja tyylikkäänä matka jatkuu seuraavaan konserttisaliin. Näytti
kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tytär kirjoittaa äidilleen kirjeen pahoitellen
tilannetta ja toivottaa hänet uudelleen tervetulleeksi. Olen näkevinäni
muutoksen tyttären olemuksessa: hänessä on varmuutta, itseluottamusta ja
seesteisyyttä. Tällaisella ratkaisulla on avattu mahdollisuus muutokseen,
anteeksipyyntö ei tarkoita alistumista tai oman syyllisyyden tunnustamista,
vaan oven pitämistä auki uudelle kohtaamiselle. Ehkä tytär kuuli ensimmäisen
kerran äidin sanovan jotakin oleellista omasta lapsuudestaan, jotakin sellaista
johon hän sai tunneyhteyden ja ymmärryksen.
Höstsonaten on tänä syksynä saanut myös uuden tulemisen
oopperana, maailman kantaesitys oli 8.9. Libretto perustuu Ingmar Bergmanin
näytelmään ja säveltäjä on suomalainen Sebastian Fagerlund. Uteliaana ja hyvin
valmistautuneena odotan, miten musiikissa kuuluvat voimakkaat, ristiriitaiset
tunnetilat äidin ja tyttären välillä, perheen suru ja suuret menetykset ja
uhraukset.
Elokuvan aikoinaan saama kritiikki hämmästyttää. Onko
lähtökohtana todellakin pikkuporvarillisuus, minä näin elokuvan ensisijaisesti
kuvauksena perheestä ja sen ihmissuhteista. Näinhän maailma hahmottuu riippuen
siitä, millaisilla silmälaseilla sitä katsellaan.
Julmuudessaan, ankaruudessaan Bergman puhuu inhimillisistä peruskysymyksistä. Hänen viitekehyksensä ja lähtökohtansa on pikkuporvarillinen maailma ja ihminen, ja tämä pikkuporvarillisuus on hänessä eräänlainen kipeä kasvain, jota hän ei kykene leikkaamaan itsestään irti eikä myöskään kiertämään sitä; siitä hänen lohduttomuutensa, johon vain taiteen lumo ja mahti vilkuttavat valoa. Tässä on myös hänen suuruutensa taiteilijana. Hän tekee elokuvia siitä mikä hänessä on ihmisenä kipeintä: hän sanoo itsestään asioita joita ei juurikaan voisi toisesta ihmisestä sanoa, ja loppujen lopuksi hän tekee elokuvia ainoastaan itsestään.– Velipekka Makkonen (1979)
Äidit ja tyttäret –teemalla saa marraskuussa
kantaesityksen Teatteri Jurkassa näytelmä Putoamisen taito. Asetelma on
erilainen: äiti ja aikuinen tytär asuvat yhdessä. Mitä siitä seuraa?
