12. syyskuuta 2017

Äidit ja tyttäret


Maailmalla hienon taiteilijauran tehnyt äiti tulee tapaamaan tytärtään seitsemän vuoden tauon jälkeen. Tyttären odotukset ovat korkealle viritetyt ja jännittyneet. Äiti kysyy: ”Pidätkö minusta?” – Tytär vastaa: ”Olethan äitini.”

Ingmar Bergmanin elokuva Syyssonaatti on ajaton, keskittynyt ja tiivis. Valmistuessaan vuonna 1978 poissaolevan äidin kuvaksi sopi kansainvälistä taiteilijauraa tekevä äiti. Nyt äiti voisi olla työhönsä vahvasti sitoutunut uranainen, jolle perhe merkitsee vähemmän kuin oma menestys.

Bergman kertoo halunneensa tehdä elokuvan, jossa hänelle tutut näyttelijät kohtaavat ja palaavat lapsuuden aikaan. Ohjaaja sanoo itse elävänsä jatkuvassa dialogissa oman lapsuutensa kanssa. Elokuvassa Eva (tytär) kertoo eläneensä kauniiden sanojen ympäröimänä. Vanhemmat eivät tehneet asioita ilkeyttään tai pahuuttaan, mutta kasvatus oli Bergmanin sanojen mukaan helvettiä, ainakin hänen kohdalla. Tällaisessa kasvuympäristössä toisesta saattaa tulla kapinoija, vastustaja, joka murretaan kovilla rangaistuksilla, ruumiillisella kurituksella ja henkisellä väkivallalla. Toisesta kehittyy valehtelija, kieroilija tai mielistelijä, jonka on vaikea luottaa ihmisiin, mutta jolle saattaa kehittyä ilmiömäiset tuntosarvet, jotka auttavat luovimaan sosiaalisissa suhdeverkostoissa. Ääripäitä kumpainenkin.

Elokuvassa Eva yrittää monella tavalla lähestyä äitiään: palvelee, hyvittelee, etsii yhteyttä ja äidin hyväksyvää katsetta. Kaikkea tätä hän jännittyneenä kokeilee ja pettyy. Aikuinen tytär kutistuu äitinsä edessä kömpelöksi, osaamattomaksi ja epävarmaksi. Tällaisena muistin Liv Ullmanin roolityön, joka oli jäänyt mieleeni ensimmäiseltä katsomiseltani kymmenien vuosien takaa. Ehkä pidin sitä jotenkin sopimattoman kömpelönä tulkintana.

Syyssonaatti tuli uusintana Teemalla pari päivää sitten, ja nyt katsoin sitä toisella tavalla. Mietin, miten raju ja paljastava yöllinen välien selvittely äidin ja tyttären välillä oli. Molemmat joutuivat riisumaan ”hyvän käytöksen” naamiot. Herää joukko kysymyksiä:

- kuinka äidin käyttäytymismalli periytyy tyttärelle
- kuka on uhri
- millainen kilpailusuhde äidin ja tyttären välillä on: mistä he kilpailevat
- mitä ulkonäkö merkitsee äidin ja tyttären välisessä suhteessa
- millainen vaikutus äidillä on tyttären aviopuolison valintaan
- miten häpeän voi piilottaa itseltään

Ja miten vastata äidin hätääntyneeseen huutoon: ”Slutar man aldrig vara mor och dotter?”

Elämä vie meitä joka hetki kohti valintoja ja jokaisella valinnalla on seurauksensa. Kannattiko välien selvittely, joka riistäytyi itkuksi ja huudoksi. Äiti keskeytti vierailun suunniteltua aikaisemmin jatkaakseen konserttimatkaansa. Äidin ulkoinen olemus ei viesti minkäänlaisesta järkytyksestä, tyynenä ja tyylikkäänä matka jatkuu seuraavaan konserttisaliin. Näytti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tytär kirjoittaa äidilleen kirjeen pahoitellen tilannetta ja toivottaa hänet uudelleen tervetulleeksi. Olen näkevinäni muutoksen tyttären olemuksessa: hänessä on varmuutta, itseluottamusta ja seesteisyyttä. Tällaisella ratkaisulla on avattu mahdollisuus muutokseen, anteeksipyyntö ei tarkoita alistumista tai oman syyllisyyden tunnustamista, vaan oven pitämistä auki uudelle kohtaamiselle. Ehkä tytär kuuli ensimmäisen kerran äidin sanovan jotakin oleellista omasta lapsuudestaan, jotakin sellaista johon hän sai tunneyhteyden ja ymmärryksen.

Höstsonaten on tänä syksynä saanut myös uuden tulemisen oopperana, maailman kantaesitys oli 8.9. Libretto perustuu Ingmar Bergmanin näytelmään ja säveltäjä on suomalainen Sebastian Fagerlund. Uteliaana ja hyvin valmistautuneena odotan, miten musiikissa kuuluvat voimakkaat, ristiriitaiset tunnetilat äidin ja tyttären välillä, perheen suru ja suuret menetykset ja uhraukset.

Elokuvan aikoinaan saama kritiikki hämmästyttää. Onko lähtökohtana todellakin pikkuporvarillisuus, minä näin elokuvan ensisijaisesti kuvauksena perheestä ja sen ihmissuhteista. Näinhän maailma hahmottuu riippuen siitä, millaisilla silmälaseilla sitä katsellaan.

Julmuudessaan, ankaruudessaan Bergman puhuu inhimillisistä peruskysymyksistä. Hänen viitekehyksensä ja lähtökohtansa on pikkuporvarillinen maailma ja ihminen, ja tämä pikkuporvarillisuus on hänessä eräänlainen kipeä kasvain, jota hän ei kykene leikkaamaan itsestään irti eikä myöskään kiertämään sitä; siitä hänen lohduttomuutensa, johon vain taiteen lumo ja mahti vilkuttavat valoa. Tässä on myös hänen suuruutensa taiteilijana. Hän tekee elokuvia siitä mikä hänessä on ihmisenä kipeintä: hän sanoo itsestään asioita joita ei juurikaan voisi toisesta ihmisestä sanoa, ja loppujen lopuksi hän tekee elokuvia ainoastaan itsestään. Velipekka Makkonen (1979)
Äidit ja tyttäret –teemalla saa marraskuussa kantaesityksen Teatteri Jurkassa näytelmä Putoamisen taito. Asetelma on erilainen: äiti ja aikuinen tytär asuvat yhdessä. Mitä siitä seuraa?