23. marraskuuta 2016

Miksi Jeppe juo?


Kimmoke pohdintaani on puhtaasti kirjallisella pohjalla, eikä millään tavalla liity ruotsalaisten iltapäivälehtien "finne igen" -etusivujuttuihin. Vakuutan, että pyrkimykseni ei ole osoitella ketään tiettyä henkilöä tai mitään erityistä sattumusta.

Kysymys Jepestäkin on vain kömpelö yritys antaa lukijalle vaikutelma, että minä tietäisin Jepestä muutakin kun tuon nimen, en tiedä. Siksi selvitin asian itselleni. Sanonta juontaa juurensa Tanskan ja Norjan yhteiseen kansalliskirjailijaan Ludvig Holbergiin, joka syntyi vuonna 1684 Bergenissä ja kuoli Kööpenhaminassa 1754. Jossakin vaiheessa syntymän ja kuoleman välissä hän kirjoitti näytelmän Jeppe Niilonpoika. Näytelmästä tuli klassikko ja se näyttää pyörivän ainakin kesäteatteriohjelmistona edelleen. Koska en ole näytelmää nähnyt, ei ole pienintäkään aavistusta, miksi tuo kaveri kallisteli ahkerasti lasia/pulloa.

Viime aikaiseen lukuohjelmaani on kuulunut Haruki Murakamin novellit, joista Drive My Car valaisee yksinkertaisin lausein suhdetta alkoholiin. Päähenkilö ja hänen autonkuljettajansa keskustelevat monenlaisista asioista.

”Sinä et juo lainkaan?” Kafuku kysyi vaihtaakseen aihetta.”Alkoholi ei ilmeisesti sovi minun fysiologialleni”, Misaki sanoi. ”Äiti aiheutti tuon tuosta humalapäissään ongelmia. Ehkä senkään takia en juo.”

”Jatkuvatko hänen ongelmansa yhä?”Miska pudisti päätään muutamia kertoja. ”Äiti on kuollut. Hän meni humalassa rattiin, spinnasi tiellä ja ajoi puuhun. Hän kuoli melkein välittömästi. Olin silloin seitsemäntoista.”

”Ehkä näin ei saisi sanoa, mutta totta puhuen olin helpottunut, kun hän kuoli.”

Kafuku on ammatiltaan näyttelijä ja hän tutustuu Takatsuk nimiseen mieheen, jolla on sama ammatti. Varsinainen tapaamisten syy jääköön nyt sanomatta, mutta he tapailevat toisiaan säännöllisesti jonkin aikaa.

”Kafukulle selvisi toinenkin asia. Takatsukilla oli taipumus juoda liikaa. Kafuku oli työnsä puolesta nähnyt monia viinan ystäviä – miksi näyttelijät olivat niin innokkaita juomaan? – ja Takatsuki ei selvästikään kuulunut niihin, joilla oli terve suhde alkoholiin. Kafukin mielessä maailmassa oli kahdenlaisia alkoholin juojia. Oli niitä, jotka tarvitsivat alkoholia lisätäkseen itseensä jotakin, ja niitä, jotka tarvitsivat sitä poistaakseen itsestään jotain. Takatsuki oli aivan ilmeisesti jälkimmäistä lajia.”

Olisiko todella mahdollista jakaa ongelmajuojat alkoholin suhteen kahteen ryhmään: itsensä suurentajiin ja itsensä pienentäjiin.  Jos haluaa poistaa itsestään jotakin, olisiko se kenties luonteen heikkous tai jokin vanha haava sydämessä. Takatsuki näytti juovan pakonomaisesti joko unohtaakseen tai lievittääkseen sisäistä kipua. Kafuki joi maltillisesti ja tarkkaili samalla ryyppykaveriaan.

”Alkoholi sai Takatsukin paljastamaan erilaisia asioita varomattomasti. Kafukin kokemuksen mukaan niin kävi monille paljon juoville. He saattoivat kertoa kysymättäkin sellaisia asioita, joista olisi viisaampaa vaieta. Kafuku asettui kuuntelijan rooliin. Hän nyökkäili ja vastaili Takatsukin puheisiin myötätuntoisesti ja lohdutti tätä tarkoin valituin sanoin, kun siihen oli tarvetta. Samalla Kafuku keräsi Takatsukista niin paljon tietoa kuin pystyi. Hän käyttäytyi kuin olisi todella pitänyt Takatsukista. Se ei ollut vaikeaa. Kafuku oli hyvä kuuntelija. Sitä paitsi hän oikeastikin piti Takatsukista. Lisäksi miehiä yhdisti yksi suuri asia.”

Koska en halua pilata Drive My Car –novellin lukukokemusta, en kerro, mikä tuo suuri asia heidän välillään oli. Miehet tapasivat säännöllisesti pari kertaa kuukaudessa, heistä tuli ryyppykaverit. Tapaamiset loppuivat Kafukun aloitteesta, hän oli saanut riittävästi tietoja itseään kiinnostavasta asiasta, joita käyttämällä hän saisi aiheutettua kärsimyksiä ryyppykaverilleen.

"Ajattelin järjestää niin, että hänelle tapahtuisi jotain pahaa. Olisin teeskennellyt olevani hänen ystävänsä, selvittänyt jonkin hänen heikkoutensa ja käyttänyt sitä hyväkseni aiheuttaakseni hänelle tuskaa.”

”Alkoholi sai hänet varomattomaksi. Olen varma, että hän olisi paljastanut jonkin salaisuuden ennen pitkää. Ei olisi ollut vaikea järjestää jonkinlaista skandaalia. Sellaista, joka olisi vienyt häneltä yleisön luottamuksen.”

Skandaalit ja maineen menettäminen on tietysti yksi puoli alkoholin aiheuttamista pulmista ja sen lisäksi tulee vielä kaikki se tuska ja huoli, jonka lähipiiri kokee. Vyyhtiä on vaikea selvittää, kun kaikki ovat siihen jollakin tavalla sotkeutuneet.

Murakamin novellit ovat kuin sipulin kuorimista, usein niiden sisällä on monta pientä  kertomusta. Synkistelyä niissä ei juuri ole, usein näyttää löytyvän jokin kohta, joka viittaa uuteen mahdollisuuteen.

Lähteet:
Haruki Murakami, Naisia ilman miehiä. Tammi. 2016















18. marraskuuta 2016

Häränhännästä


Ruokakulttuuri on arkinen osa elämää ja monella  perinneruoalla on oma kiinnostava, usein herkullinen historiansa. Vuohet, lampaat ja merestä nostetut moninaiset kalat ja äyriäiset saavat veden herahtamaan kielelle.  Mutta mitä tulee ensimmäiseksi mieleen, jos tarjolla on häränhäntää.

Espanjassa sanasta häränhäntä ajatus lähtee lentoon härkätaiteluareenan suuntaan. Härkätaistelun historia on pitkä; niitä on joidenkin lähteiden mukaan järjestetty Iberian niemimaalla jo 400-600 –luvulla ja perinne jatkuu edelleen.

En ole koskaan käynyt katsomassa härkätaistelua livenä, mutta joskus vilkuillut televisiossa näytettyjä esityksiä. Ja ratkaisevalla hetkellä vaihtanut nopeasti kanavaa.

Härkätaistelunäytös kestää kaksi ja puoli tuntia. Näytöksen aikana areenalla taistelee vuorotellen yhteensä kuusi härkää ja kolme matadoria. Kaikki tapahtuu tarkan suunnitelman ja ajoituksen puitteissa. Jokainen taistelu sisältää kolme osaa. Ensimmäisessä osassa härkä päästetään areenalle ja toreadorit sekä matadori viittoineen testaavat härän reaktioita. Samalla areenalle tulevat myös kaksi picadoria  ratsuineen. Toisessa osassa banderillerot iskevät puukepit härän niskaan, toisinaan tämän tekee matadori. Kolmannessa vaiheessa matadori, joka näytöksen varsinainen tähti, on yksin härän kanssa areenalla,  hän ohjailee härän liikkeitä punaisesta kankaasta tehdyn viitan (muleta) avulla. Härkä on surmattava kymmenen minuutin aikana. Jos aika ylittyy, trumpetin törähdyksen jälkeen saa kolme minuuttia lisäaikaa. Vielä tämän jälkeen on mahdollista saada kaksi minuuttia lisäaikaa. Mutta jos härkä on edelleen elossa, taistelu lopetetaan ja härkä viedään teurastettavaksi.

Taisteluhärän kasvatusta harjoitetaan eri puolilla Espanjaa. Sanotaan, että yksi kasvatettava härkä tarvitse 1,5 hehtaarin maa-alueen. Ne kasvatetaan suurissa laumoissa, ja ovat moni vuosisataisen jalostuksen tulosta, muodostaen oman rotunsa. Tyypillinen ulkoinen ominaisuus on vahva niska ja rohkea, raivokas luonne. Taisteluhärkä painaa 450-650 kg ja se elää vapaana laitumella 4-6 vuotta ilman ihmiskontakteja. Ravinnosta ja härän kunnosta pidetään hyvää huolta, vain terve ja hyväkuntoinen kelpaa taisteluareenalle.

Laji on vaarallinen; tilastoista löytyy tieto, jonka mukaan 1700-luvun jälkeen espanjalaisia härkätaistelijoita on kuollut yli 500. Laji on menettämässä suosiotaan, Katalonia kielsi härkätaistelut vuonna 2012. Toisaalta Espanjan parlamentin suorittamassa äänestyksessä vuonna 2013 laji sai kulttuuriperinnön suoman lain suojan.

Näin pitkästi oli johdattelua varsinaiseen ruokapuoleen. Etsin, tutkin ja selailin reseptejä. Andalusialainen häränhäntäpata näytti lupaavalta. Lähetin ent. Poikakaverin läheiseen hyvin varustettuun lihakauppiaan puotiin. ”Osta häränhäntä”, sanoin. Itse päätin hankkia muut tykötarpeet, perinteinen savivuoka oli jo ostettu. Mies palaa apeana, ei ollut häntää tiskillä valmiina, piti tilata. Ja sitten parin päivän päästä uudestaan kauppiaan puheille häntää hakemaan, ja tulihan se sieltä. Paketoituna noin metrin pituinen pötikkä. Miten sen saisi vuokaan väännettyä, kun ainoa järeämpi apuväline paloitteluun oli sähkökäyttöinen pensasleikkuri. Tuli vähän sanomista, puolin ja toisin. Kassi käteen ja häntä mukana lihakauppiaan puheille. Menimme yhdessä. Kauppiaan naamasta näin heti, että hän arvasi millä asialla olimme. Taisi heti kysyäkin, että pätkitäänkö. Takanamme istui paikallisia perheenemäntiä, joita tilanne huvitti enemmän kuin minua.

Tässä testattu ja hyväksi havaittu ohje.

Noin 1,5 kg häränhäntää
2 kpl chorizo-makkaraa
2 sipulia
4 valkosipulinkynttä
10 mustapippuria
4 kanelitankoa
3 laakerinlehteä
1 appelsiini
3 dl punaviiniä
2 dl sherry
5 dl lihalientä
tuoretta timjamia
vehnäjauhoja
1-2 tl suolaa

Tee viillot hännissä oleviin kalvoihin jotta lihat pysyvät muodossaan. Pyörittele häränhännät vehnäjauhoissa ja ruskista lihat kuumassa paistinpannussa.
Kun kaikki hännät on ruskistettu, nosta kaikki hännät pataan ja lisää sekaan chorizomakkara paloina, kanelitangot, laakerinlehdet, sipulit, mustapippurit, sherry ja punaviini.
Anna padan kiehua kunnes nestettä on jäljellä noin puolet.
Lisää sitten lihaliemi, puntti timjamia ja yhden appelsiinin kuoret lastuina..
Laita kansi päälle ja nosta pata uuniin. Anna hautua kaikessa rauhassa 150 asteessa 4-6 tuntia.


Uskon, että herkulliseen makuun vaikutti ratkaisevasti omasta puusta poimittu appelsiini.

Jos nälkä ei herännyt yllä kuvatusta, voit ainakin virkistää mieltäsi ja tyydyttää kulttuurin nälkää lukemalla Ernest Heminwayn Rondaan sijoittuvan kirjan Kuolema iltapäivällä, jossa kuvataan härkätaistelun estetiikkaa ja kulttuurista puolta.




9. marraskuuta 2016

Vieraalla maalla


Karusellin hevonen on kaunis; tumma ja vaalea ratsu vauhdin hurmassa, josta pieni ratsastaja saa musiikin soidessa nauttia ilman vaaran tunnetta. Huoletonta menoa sirkuksessa.

Mutta miten tästä hyppäisi todellisuuteen, sotaan ja tuhoamiseen, jolle ei loppua näy. Syyrian rajan läheisyydessä Jordaniassa on leiri jo viidettä vuotta. Leirillä asuu 80 000 ihmistä, joille rakennetaan kaupunkimaista asuinympäristöä vesi- ja viemäriputkineen.

Ammanissa on ollut pakolaisleiri vuodesta 1948 lähtien, sekin oli ensin telttaleiri palestiinalaispakolaisia varten. Vähitellen leiri on muuttunut kaupunkimaiseksi katuineen, kauppoineen ja kotineen. Asukkailla on Jordanian kansalaisuus, mutta he pysyvät paikoillaan säilyttääkseen paluuoikeutensa.

Jordanian asukasluku on noin 9,5 miljoonaa. Pakolaisia on tullut maahan 2,7 miljoonaa, joista syyrialaisia 1,4 miljoonaa. Mitä tapahtuu, kun vihapuhe yleistyy, epäluottamus leviää ja asenteet kiristyvät?

Pakolaisen hartain toive on päästä takaisin omaan kotiin, näin ainakin useimpien kohdalla.

Edellinen olkoon taustaa sille, mitä opin Nathan Shacharin kirjasta Den gåtfulla passionen. Kirja koostuu espanjalaiseen maailmaan liittyvistä esseistä. Hankin sen kymmenen vuotta sitten ja luin päästäkseni syvemmälle uuteen ympäristöön. Nyt luen sitä katseltuani yli kymmenen vuotta Espanjaa vähän laajemmin kotipiiristä etääntyneenä. Kiertomatkoilla oppaat auliisti kertovat, miten eri uskontokuntien edustajat ovat eläneet rinnakkain, sovussa ja rauhassa. Ikäviä asioita, kuten vainoja, karkotuksia ja eripuraa vältellään. Sehän on ymmärrettävää, miksi myrkyttää satunnaisen matkailijan mieli kertomalla inkvisitiosta ja muusta historian hämärässä tapahtuneesta ikävästä.

Journalisti ja esseisti Nathan Shachar on kulkenut erityisesti espanjankieliseen maailmaan suuntautuneilla matkoillaan korvat auki.  Kosketus espanjalaisuuteen tuli kuitenkin yllättävästi Jerusalemissa, kun nuori opiskelija asettui väliaikaiseen opiskelijakämppäänsä ja seurasi naapurien elämää. Pihalta kuului naisten laulua, kaksi rouvaa kukikkaissa puuvillamekoissaan laulelivat aamutoimissaan ripustamassa pyykkiä kuivumaan. Nathan yritti kuulla, mitä naiset lauloivat ja millä kielellä. Asunto sijaitsi itäisellä alueella, lauloivatko he arabiaksi? Naiset lauloivat jatkuvasti; kyniessään kanoja, hangatessaan pestäviä vaatteita pesulautaa vasten ja ripustaessaan aprikooseja kuivumaan. Paljastui, että naiset puhuivat ja lauloivat espanjaksi. Toinen rouvista oli lähtöisin Turkista ja toinen oli syntyjään Sarajevosta. Molemmat kuuluivat sefardijuutalaisten suureen joukkoon.

Sefardijuutallaisten ryhmä syntyi, kun Espanjasta ja Portugalista karkotettiin vuonna 1492 niin muslimit kuin juutalaisetkin. Toinen vaihtoehto oli arabien ja juutalaisten kääntyminen kristinuskoon. Näin espanjalaiset valloittivat koko Iberian niemimaan. Sana sefardi tulee heprean sanasta sfarad ja tarkoittaa Espanjaa. Karkoitetut asettuivat asumaan Etelä-Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan.

Heidän käyttämänsä kieli on ladino (juutalaisespanja), jonka sanoista yli puolet johtaa juurensa espanjan kieleen ja sanotaan sen olevan lähinnä keskiaikaista kastiljaanoa. Kielen osaaminen on taantunut ja sitä uhkaa säilyttämispyrkimyksistä huolimatta häviäminen. Yliopisto-opetusta järjestetään Yhdysvaloissa ja Israelissa. Kieltä puhutaan Israelin lisäksi Turkissa, Kreikassa, Bulgariassa, Puerto Ricossa ja Yhdysvalloissa. Musiikin avulla kieltä pyritään herättämään erityisesti nuorten kiinnostus vanhaan kieleen ja perinteeseen.  Espanjalta se kieli todella kuulostaa YouTubista löytyy esimerkiksi Trio Sefardin esityksiä.

Kerrotaan, että maailmalta löytyy vielä sefardiperheitä, joilla on kodin avain Espanjassa vuosisatoja sitten sijainneeseen kotiinsa hyvässä tallessa. Aluksi oli tietysti kysymys symbolisesti tärkeästä asiasta, koska vuoden 1492 jälkeen karkotettujen mielessä paloi pitkään toivo paluusta kotiin, ja omalla avaimella kotiovi aukeaisi. Monissa espanjalaissa kaupungeissa on entisöityjä juutalaiskortteleita. Ehkä katselen niitä nyt toisin silmin.

Espanjassa historian kerrostumat ovat erityisen kiinnostavia; rakennustyöt paljastavat jatkuvasti uutta tutkittavaa. Lukemassani kirjassa kerrotaan tapaamisesta arvostetun ja palkitun kirjailijan José Jiménez Lozanon (s. 1930) ja hänen naapurinsa kanssa käydystä keskustelusta.

”Folk här i trakten vet ingenting om sitt förflutna, här finns inte nog med fornminnesförvaltare för att vaka över allt som går till spillo. I fjol, i byn Olmedo, såg jag hur en gubbe höll på att renovera sitt hus.- Vi behöver lite mer plats, sa han.- Men det här vargagsrummet som du vill bygga ut är en synagoga från 1100-talet, sade jag. Visste du inte det? Det måste raporteras.

Aloitin karusellin hevosista, jotka kiertävät kehää reippaan musiikin säestyksellä. Ja historia toistaa itseään; ihmiset vaeltavat, toiset symbolista avainta kantaen, toisilla ei ole paikkaa minne palata.

Lähteet:
Nathan Shachar: Den gåtfulla passionen. Atlantis 2005
Hanna Ojanen: Kannattaisko uskaltaa ja luottaa? Suomen Kuvalehti 21.10.2016