20. heinäkuuta 2016

Mumma, mummi, mummo...



Jokaisella meistä on isoäiti, heitä on peräti kaksin kappalein. Minulla oli sekä mummo että mumma.  Mummollani oli aina päällään nilkkoihin ulottuva leninki, jonka helman alta vilkkuivat mustat nauhakengät. Leninki oli useimmiten hillitty, harmaan sävyinen, siinä saattoi olla pieniä kukkakuvioita, raitoja tai ruutuja. Hänen olemuksessaan oli arvokkuutta, jota korosti tapa, jolla hänen aikuiset lapsensa hänelle puhuivat, aina teititellen.

Näitä mummoasioita mietin luettuani Tommi Kinnusen kirjan Lopotti. Kirjassa vilahtaa sekä mummo että mumma, molemmat vahvaa tekoa.
”Tuomaksen mieleen nousee usein mumman Jumala. Hän ei koskaan pyydä siltä mitään, mutta lähettää tuon tuostakin taivaan isälle kiitokset. Kirkosta hän on eronnut, sillä hän ei koe tarvitsevansa sitä, eikä uskontoa. Uskoa hän tarvitsee. Häilyvää tietoa siitä, että kaiken takana olisi kuitenkin jotakin, jolla on suunnitelma ja viimeinen päätösvalta. Että kaikkeen ei pysty vaikuttamaan itse. Se tuntuu lohdulliselta.”

Iäkkään ihmisen kaunein ominaisuus on taito nähdä eletty elämä arvokkaana, elämisen arvoisena, vastoinkäymisistä ja vaikeista ajoista huolimatta. Jotakin on opittu, ”jos ei muuta niin hitaasti kävelemään”.

Kinnunen kuvaa kahden mummolan eroja maiseman kautta: on pohjoinen vaaramaisema ja lakeuksien avarat viljelysmaat.

”Jokainen yksityiskohta korosti kodin ja mummolan eroja. Kotona hehkuivat vaaramaisemien kanervakankaat, mummolassa Tuomas ihmetteli rannattomia viljelyslakeuksien latomerta. Kotona sodalta säästyneet vanhat esineet kantoivat sisällään kaipuuta menneeseen, mummolassa historia ja nykyisyys asuivat rinnan.”

Hyvän mummon ominaisuuksiin kuuluu myös kyky liittää yhteen eri sukupolvet, tarjota mahdollisuus tavata suvun vanhimmat sedät ja tädit, vastasyntyneet ja muut suvun uudet tulokkaat.

”Iltaisin mumma saattoi viedä heidät sisarukset ulkoportaille katsomaan laskevaa aurinkoa. Pään yläpuolella taivas oli tummanpunertava, pellon takana metsänreunan puut erottuivat mustina keltaista taivasta vasten. Pilvien alareunat olivat värjäytyneet purppuraisiksi.
- Pannahan käret ristiin ja kiitethän taivahan isää, että antoo näin korian illan, sanoi mumma ja onnistui itkemään ja nauramaan yhtaikaa.”

Kinnusen kuvaama mumma on jonkinlainen sankarimummo. Ja sankareiksi mummot saattavat lapsen mielessä muotoutuakin. Ei minunkaan mummani pelännyt ukkosta, mutta jotenkin hänen päätään alkoi aina kummasti kivistää, eikä siihen auttanut edes Hota. Vintin rappusille menimme istumaan ja siellä pimeässä turvassa yhdessä kökötimme salamoita piilossa.

Mumman loppukin oli komea ja jonkinlaisella etäännyttävällä huumorilla se kerrotaan.

”Kaksi vuotta sitten mumma kuoli syöpään. Se oli ottanut asian tyynesti, sanonut kasvaimesta kertoneelle lääkärillekin että kyllä joku tauti kuuluu vanhalla ihmisellä olla. Että ei elämä niin mene, että sen läpi selviäisi kokonaan ehjänä. Mumma leipoi pakastimeen valmiiksi hautajaisten tarjoilut ja valmisti paapalle vuoden ateriat. Oli sairaalassa kuukauden …

Hautajaisissa tuvan pöydällä odotti jokaista lastenlasta paketissa haudekattila, jotka se oli tilannut valmiiksi, maksanut olemattomasta eläkkeestään.
- Saavat sitten vauvoollensa keittää puurot.”

Miten tämän muistelun nyt päättäisin, kun omat muistikuvat tunkevat vahvasti pintaan. Ehkä on parasta katsoa tätä päivää ja paheksua löyhää tapaa mummotella kaikkea vanhaa ja vaivaista. Mummot ovat erilaisia ja jokaisella on oma tarinansa. Eivät kaikki ikääntyneet naiset ole mummoja. Minullakin oli lapsettomia, suvulle tärkeitä tätejä, joita mummottelu olisi varmasti ärsyttänyt.

Lainaukset:
Tommi Kinnunen: Lopotti. WSOY 2016












11. heinäkuuta 2016

Kauneus kuuluu kaikille


Heinäkuun heleydessä on sopiva hetki käsitellä aihetta, johon kimmokkeen antoi Jussi Lehtosen kirjoitus vierailustaan Mikko Perkolan kanssa pietarilaiseen psykiatriseen sairaalaan. Vierailun tarkoitus oli viedä Pablo Nerudan runoutta sanoin ja sävelin potilaiden kuultavaksi. Jotkut puhuvat tässä yhteydessä taideterapiasta vaikka pohjimmiltaan minusta on kysymys jokaiselle kuuluvasta oikeudesta saada kuulla ja nähdä kauneutta, kokea yhdessä jotakin elähdyttävää, koskettavaa, elävää esitystä, joka syntyy juuri siinä hetkessä muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa.

Lehtonen kuvaa laitokseen saapumista:
”Sairaalan pääportilla ylilääkäri otti meidät lämpimästi vastaan. Ensisilmäyksellä huomion kiinnitti puiden suuri määrä. Niitä oli aivan kaikkialla. Seurasimme ylilääkäriä polkua pitkin tiheän metsän läpi. Villiintyneeseen puistoon oli aidattu erillisiä alueita. Aitauksissa näkyi vanhoja tuoleja, vuoteita ja istutuksia. Ilmeisesti eri osastojen potilaille tarkoitettuja ulkoilualueita. Osa näytti olevan edelleen käytössä. Puistossa liikkui runsaasti potilaita, usein omaisten seurassa.”

Tunnelma on tuttu minulle, sillä asuin 1950 ja -60 luvulla psykiatrisessa sairaalassa, kuten henkilökunta tuohon aikaan vielä yleisesti asui perheineen. Alkuvuosista muistan erityisen hyvin huonokuntoiset osastorakennukset. Nämä sairaalat olivat jääneet varmasti viimeisiksi kunnostuskohteiksi sodan jälkeisessä ankeassa ajassa. Kontrasti rakennuksien ja niitä ympäröivien puistoalueiden välillä oli valtava. Työterapian ansiosta puut, pensaat ja kukkaistutukset olivat hyvässä kunnossa, töitä tehtiin puistopuutarhurin ohjeiden mukaan. Kun sairaala 1900-luvun alussa perustettiin, vaikutteita haettiin ulkomailta ja sieltä hankittiin myös harvinaisia kasveja. Puut pitivät pintansa ankeina aikoina ja ne loivat tunnelman, joka edelleen houkuttaa minut puistoihin ja vanhojen puiden reunustamille kujille.

On kirjailijoita, jotka kuvaavat maiseman sellaisella herkkyydellä, että tunnen kulkevani syksyistä vaahterakujaa, voin nähdä hehkuvat punaiset ja keltaiset lehdet.

W.G. Sebaldista sanotaan:

”Hänen kirjallisessa maisemassaan vallitsee jatkuva syksy. Kun aurinko ilmestyy pilven takaa, lukija häikäistyy kauneudesta.”

Kirjassa Vieraalla maalla – Neljä kertomusta, Sebald kertoo ihmisistä, jotka syntyperänsä vuoksi vapaaehtoisesti tai vainon pelossa olivat asettuneet kauaksi synnyinmaastaan, mutta joiden muistot vanhasta kotimaasta heräävät henkiin monella tavalla. Yhden novellin päähenkilö on Ambros Adelwarth, jonka elämästä hänen nuori sukulaispoikansa kiinnostuu ja jonka jalanjälkiä seuraten kuvataan hänen viimeiset vuotensa psykiatrisessa hoitolaitoksessa.

”Vanhalta palvelijalta saamieni vinkkien avulla löysin parantolan iltapäivällä vaikeuksitta. Pitkä ajotie johti vähintään neljänkymmenen hehtaarin suuruisen puiston läpi kokonaan puusta rakennetun talon eteen, joka katettuine verantoineen ja parvekkeineen muistutti toisaalta venäläistä maakartanoa, toisaalta taas niitä metsästysmuistojen täyttämiä valtavia hirsimajoja, joita Itävallan arkkiherttua ja ruhtinaat rakennuttivat viime vuosisadan lopulla metsästysmailleen…”

Lapsuuteni sairaala-alueelle johti koivu- ja hopeapajukujat.

Novellin kertoja kiertelee tuossa Pohjois-Amerikan  Ithacassa sijaitsevan sairaalan puistossa ja tunnistaa puulajeja.

”…tuttuja lajeja, olivat ehtineet kasvaa täyteen mittaansa, niin libanoninsetrit, tuijat, hopeakuuset, lehtikuuset, sembra- ja montereynmännyt kuin siroversoiset suosypressitkin. Jotkin setrit ja lehtikuuset olivat lähemmäs nelikymmenmetrisiä, yksi hemlokki taatusti viisikymmenmetrinen. Puiden lomassa oli pieniä niittyjä, joilla kasvoi vieri vieressä sinisiä kevättähtiä, valkoisia lehtolitukoita ja keltaisia pukinpartoja. Toisaalta taas oli monenmoisia saniaisia tai matalia japaninvaahteroita, joiden vastapuhjenneet lehdet hohtivat heleänvihreinä auringonsäteiden osuessa niihin.”

Parantola on lopettanut toimintansa, mutta Ambrose Adelwarthia hoitanut psykiatri kertoi muistavansa potilaansa, jota oli hoitanut.

”Muistan Adelwarthin tapauksen yhä erityisen selvästi, koska siitä alkoi täydellinen muutos minun ajattelussani…”

”Kukaan ei luultavasti pysty lähimainkaan käsittämään, millainen määrä tuskaa ja onnettomuutta tuohon omituiseen puiseen palatsiin on kertynyt – toivon että talon vähitellen rappeutuessa tuskakin katoaa.”

Viisikymmenluvun alussa hoitomenetelmät olivat lähestulkoon kidutusta ja marttyyriutta tämän psykiatrin mielestä. Silloisten hoitomenetelmien lopputuloksena:

”sairaista ihmisistä tuli tyhjiä ja tasaisia, yhä raskasmielisempiä, ajattelultaan hitaita, lihaksiltaan velttoja, jopa täysin mykistyneitä olentoja.”

Ambrose oli hakeutunut parantolaan itse ja hän otti vastaan pitkiä sähkösokkisarjoja, joita silloin pidettiin edistyksellisenä hoitokeinona, jonkinlaisena ihmeaseena. Hoitavan lääkärin tiivistelmä potilaan tilanteesta:

”… Ambrosen sävyisyys, kuten jo siihen aikaan aloin aavistella, johtui pelkästään siitä että teidän isoenonne halusi mahdollisimman perusteellisesti ja peruuttamattomasti päästä eroon ajattelu- ja muistamiskyvystään.”
Hoitokäytännöt ovat kehittyneet ja moni epäkohta on korjaantunut, mutta oliko ennen parempi ymmärrys esteettisen ympäristön ja luonnon parantavasta vaikutuksesta psykiatrisessa hoidossa. Kauneus, vihreä luonto ja taide kuuluvat kaikille.

Lähteet:
W. G. Sebald: Vieraalla maalla – Neljä kertomusta. Tammi 2004
Jussi Lehtonen: Onko hulluksi tekeytymisellä hyvinvointivaikutuksia? Blogi 13.06.2016 www.uniarts.fi