Heinäkuun heleydessä on sopiva hetki käsitellä aihetta,
johon kimmokkeen antoi Jussi Lehtosen kirjoitus vierailustaan Mikko Perkolan
kanssa pietarilaiseen psykiatriseen sairaalaan. Vierailun tarkoitus oli viedä Pablo
Nerudan runoutta sanoin ja sävelin potilaiden kuultavaksi. Jotkut puhuvat tässä
yhteydessä taideterapiasta vaikka pohjimmiltaan minusta on kysymys jokaiselle
kuuluvasta oikeudesta saada kuulla ja nähdä kauneutta, kokea yhdessä jotakin
elähdyttävää, koskettavaa, elävää esitystä, joka syntyy juuri siinä hetkessä
muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa.
Lehtonen kuvaa laitokseen saapumista:
”Sairaalan pääportilla ylilääkäri otti meidät lämpimästi vastaan. Ensisilmäyksellä huomion kiinnitti puiden suuri määrä. Niitä oli aivan kaikkialla. Seurasimme ylilääkäriä polkua pitkin tiheän metsän läpi. Villiintyneeseen puistoon oli aidattu erillisiä alueita. Aitauksissa näkyi vanhoja tuoleja, vuoteita ja istutuksia. Ilmeisesti eri osastojen potilaille tarkoitettuja ulkoilualueita. Osa näytti olevan edelleen käytössä. Puistossa liikkui runsaasti potilaita, usein omaisten seurassa.”
Tunnelma on tuttu minulle, sillä asuin 1950 ja -60 luvulla
psykiatrisessa sairaalassa, kuten henkilökunta tuohon aikaan vielä yleisesti
asui perheineen. Alkuvuosista muistan erityisen hyvin huonokuntoiset
osastorakennukset. Nämä sairaalat olivat jääneet varmasti viimeisiksi
kunnostuskohteiksi sodan jälkeisessä ankeassa ajassa. Kontrasti rakennuksien ja
niitä ympäröivien puistoalueiden välillä oli valtava. Työterapian ansiosta
puut, pensaat ja kukkaistutukset olivat hyvässä kunnossa, töitä tehtiin
puistopuutarhurin ohjeiden mukaan. Kun sairaala 1900-luvun alussa perustettiin,
vaikutteita haettiin ulkomailta ja sieltä hankittiin myös harvinaisia kasveja.
Puut pitivät pintansa ankeina aikoina ja ne loivat tunnelman, joka
edelleen houkuttaa minut puistoihin ja vanhojen puiden reunustamille kujille.
On kirjailijoita, jotka kuvaavat maiseman sellaisella
herkkyydellä, että tunnen kulkevani syksyistä vaahterakujaa, voin nähdä
hehkuvat punaiset ja keltaiset lehdet.
W.G. Sebaldista sanotaan:
”Hänen kirjallisessa maisemassaan vallitsee jatkuva syksy. Kun aurinko ilmestyy pilven takaa, lukija häikäistyy kauneudesta.”
Kirjassa Vieraalla maalla – Neljä kertomusta, Sebald kertoo
ihmisistä, jotka syntyperänsä vuoksi vapaaehtoisesti tai vainon pelossa olivat asettuneet
kauaksi synnyinmaastaan, mutta joiden muistot vanhasta kotimaasta heräävät
henkiin monella tavalla. Yhden novellin päähenkilö on Ambros Adelwarth, jonka
elämästä hänen nuori sukulaispoikansa kiinnostuu ja jonka jalanjälkiä seuraten
kuvataan hänen viimeiset vuotensa psykiatrisessa hoitolaitoksessa.
”Vanhalta palvelijalta saamieni vinkkien avulla löysin parantolan iltapäivällä vaikeuksitta. Pitkä ajotie johti vähintään neljänkymmenen hehtaarin suuruisen puiston läpi kokonaan puusta rakennetun talon eteen, joka katettuine verantoineen ja parvekkeineen muistutti toisaalta venäläistä maakartanoa, toisaalta taas niitä metsästysmuistojen täyttämiä valtavia hirsimajoja, joita Itävallan arkkiherttua ja ruhtinaat rakennuttivat viime vuosisadan lopulla metsästysmailleen…”
Lapsuuteni sairaala-alueelle johti koivu- ja hopeapajukujat.
Novellin kertoja kiertelee tuossa Pohjois-Amerikan Ithacassa sijaitsevan sairaalan puistossa ja
tunnistaa puulajeja.
”…tuttuja lajeja, olivat ehtineet kasvaa täyteen mittaansa, niin libanoninsetrit, tuijat, hopeakuuset, lehtikuuset, sembra- ja montereynmännyt kuin siroversoiset suosypressitkin. Jotkin setrit ja lehtikuuset olivat lähemmäs nelikymmenmetrisiä, yksi hemlokki taatusti viisikymmenmetrinen. Puiden lomassa oli pieniä niittyjä, joilla kasvoi vieri vieressä sinisiä kevättähtiä, valkoisia lehtolitukoita ja keltaisia pukinpartoja. Toisaalta taas oli monenmoisia saniaisia tai matalia japaninvaahteroita, joiden vastapuhjenneet lehdet hohtivat heleänvihreinä auringonsäteiden osuessa niihin.”
Parantola on lopettanut toimintansa, mutta Ambrose
Adelwarthia hoitanut psykiatri kertoi muistavansa potilaansa, jota oli hoitanut.
”Muistan Adelwarthin tapauksen yhä erityisen selvästi, koska siitä alkoi täydellinen muutos minun ajattelussani…”
”Kukaan ei luultavasti pysty lähimainkaan käsittämään, millainen määrä tuskaa ja onnettomuutta tuohon omituiseen puiseen palatsiin on kertynyt – toivon että talon vähitellen rappeutuessa tuskakin katoaa.”
Viisikymmenluvun alussa hoitomenetelmät olivat lähestulkoon
kidutusta ja marttyyriutta tämän psykiatrin mielestä. Silloisten
hoitomenetelmien lopputuloksena:
”sairaista ihmisistä tuli tyhjiä ja tasaisia, yhä raskasmielisempiä, ajattelultaan hitaita, lihaksiltaan velttoja, jopa täysin mykistyneitä olentoja.”
Ambrose oli hakeutunut parantolaan itse ja hän otti vastaan
pitkiä sähkösokkisarjoja, joita silloin pidettiin edistyksellisenä hoitokeinona,
jonkinlaisena ihmeaseena. Hoitavan lääkärin tiivistelmä potilaan tilanteesta:
”… Ambrosen sävyisyys, kuten jo siihen aikaan aloin aavistella, johtui pelkästään siitä että teidän isoenonne halusi mahdollisimman perusteellisesti ja peruuttamattomasti päästä eroon ajattelu- ja muistamiskyvystään.”
Hoitokäytännöt ovat kehittyneet ja moni epäkohta on korjaantunut, mutta oliko ennen parempi ymmärrys esteettisen ympäristön ja luonnon parantavasta vaikutuksesta psykiatrisessa hoidossa. Kauneus, vihreä luonto ja taide kuuluvat kaikille.
Lähteet:
W. G. Sebald: Vieraalla maalla – Neljä kertomusta. Tammi
2004
Jussi Lehtonen: Onko hulluksi tekeytymisellä hyvinvointivaikutuksia?
Blogi 13.06.2016 www.uniarts.fi
