27. toukokuuta 2016

Talo ja mieli

 

Muumimaassa on monenlaista asujaa ja asuntoa. Hemulin talo on keltainen, perhosilla koristeltu, siinä minäkin viihtyisin. Hoitaisin kukkia, kirjoittelisin ja lukisin. Ruohokattoinen talo olisi kesälläkin viileä, mutta sateen äänet siitä todennäköisesti puuttuisivat.

Selja Ahavan kirja Taivaalta putoavat asiat kertoo pienen tytön suuresta surusta ja siitä toipumisesta.

Kirja alkaa:

      ”Mitäs mietit siellä takapenkillä? Isä kysyy ja vilkaisee peruutuspeiliin. 
Aikuiset aina kyselevät, mitä lapset miettivät. Mutta luulen, että he huolestuisivat, jos lapset kertoisivat.”

Tarkoitus ei ole paljastaa kirjan juonta, vaan keskittyä taloihin ja tiloihin, joissa arkinen elämä toteutuu. Ensimmäinen kohde on pieni yksiö.

”Me tungemme sisään Annu-tädin kerrostaloasuntoon, jossa oli vain yksi huone ja kaappiin piilotettu keittiö. Eteinen oli niin kapea ja täynnä takkeja ja kenkiä, että sinne täytyi kävellä jonossa sisään, ja Annu-täti väisti vessan oviaukkoon, jotta vieraat pääsivät ohi. Me heitimme takkimme lipaston päälle, ja koko eteinen meni melkein umpeen.”

Pienessä tilassa syntyy parhaimmillaan lämmin tunnelma. Yksiössä on mahdollista elää kuin retkellä soputeltassa, ja jokainen löytää paikkansa, niin tavara kuin ihminenkin. Kerrostaloasunnosta ja uudesta pientalosta puuttuvat usein äänet, tuoksut ja tunnelma.

”Kun talo on nuori, siitä täytyy pitää huolta vähän niin kuin lapsesta. Sitä pitää oikoa ja paikkailla, hoivata ja huoltaa. Mutta kun talo on esimerkiksi kaksisataa vuotta vanha, se pärjää jo omillaan. Kaikki mikä on lahotakseen, on lahonnut jo. Kaikki mikä on painuakseen tai haljetakseen, on painunut ja haljennut jo. Vanhassa talossa pitää vain asua nätisti, mikä tarkoittaa että asuu niin kuin siinä talossa on ennenkin asuttu.”

Vanha hirsitalo elää vuodenaikojen mukaan. Ei riitä, että usein on kuulevinaan askelia yläkerrasta, hiiren rapinaa keittiön nurkasta tai peltikaton kolinaa syysmyrskyssä.

”Keväisin kartano napisi ja paukkui. Lämpö sai hirret elämään ja talon veren kiertämään.

Sen hirret laahasivat vuodenaikojen perässä vähän niin kuin meri tasoittaa rannikon ilmoja. Meni marraskuuhun ennen kuin kartanon hirret luopuivat kokonaan kesän lämmöstä, ja meni pitkälle heinäkuun helteisiin, ennen kuin huoneisiin laskeutui pysähtynyt kuumuus.

Kun talvi tuli, hirsiseinät luovuttivat kylmälle hitaasti. Ikkunat huurtuivat, vaikka ruutujen välissä olikin jäkälää.

Suuressa vanhassa talossa on usein vintti, ei mikään kanakopin kokoinen verkolla rajattu häkki, vaan suuri avoin tila, hämärä ja salaperäinen, jossa hämähäkin seitit takertuvat hiuksiin. Pahvilaatikoita pengottavaksi, vaatepusseja ja koinmyrkyn tuoksu. Kyllähän me nämä muistamme, mutta nyt puheena olevassa kirjassa kerrotaan myös salahuoneesta.

”Me astumme sisään salahuoneeseen. Täti oli tuonut huoneen lattialle kaksi samettityynyä ja villasta kudotun maton niin että siellä oli mukavampi istua. Huoneen takaseinällä oli pieni ikkuna. Siitä ei tullut valoa, koska sen edessä kasvoi paksu villiviiniköynnös.”

Ihmisen pääkopassa on salahuoneen tapaisia tiloja ja joskus ne ovat niin salaisia, ettei pääkopan omistajakaan tiedä niistä mitään. Ulkopuolelta katsottuna nämä ovat julkisivulta näkymättömissä ja villiviiniköynnöksillä taitavasti peitettyjä. Kun paha kokemus, näky, pääsee ihmisen sisään, sitä on miltei mahdotonta sieltä karkottaa. Voidaan muuttaa paikasta toiseen, vaihtaa kotia, taloa, maisemaa ja kuitenkin aina tulee eteen sama.

”Sahanpurutalossa isä pelkäsi aina, että seinien sisällä valuu vesi. Tai että katossa on reikä tai että salaojat ovat tukossa tai vesiputki halkeaa. Puutalossa oli niin monta asiaa, jotka saattoivat olla pielessä, ja isän piti kantaa huolta niistä kaikista.”

”Isästä tuntui aina, että jokin ongelma hiipi salaa sisään – katon läpi, seinien raoista, takan hormista tai kellarin tuuletusreikiä pitkin.”

Taivaalta tippuvat asiat on pieni kirja suuresta surusta, taloista ja asuinsijoista, joilla on suuri merkitys lapsen mielessä, kun se vähitellen pääsee irti menetyksestä ja huomaa, että

”Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa.”
 

Lähde:
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus, 2015

















14. toukokuuta 2016

Palisanterikaappi ja Kierkigaardin kihlaus


”Kirjan kirjoittaminen on meidän aikanamme helpompaa kuin mikään muu. Otetaan, kuten on tapana, kymmenen vanhempaa kirjaa, jotka käsittelevät tiettyä aihetta, ja kirjoitetaan niistä yhdistelmällä yhdestoista samasta aiheesta.”
Näin tämä tanskalainen, intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi totesi. Kierkegaard syntyi 5.5.1813 Kööpenhaminassa ja 2.10.1855 hän kaatuu tajuttomana kadulle ja kuoli noin kuukauden kuluttua.

Lyhyessä blogikirjoituksessa voi tuskin edes hipaista hänen laajaa kirjallista tuotantoaan: lähes 40 omalla nimellä julkaistua teosta ja lisäksi ainakin yhdeksällä eri salanimellä julkaistu tuotanto. Tämä kaikki 17 vuoden aikana.

Tiukka rajaus sisällön ja ajan suhteen tarkoittaa nyt keskittymistä palisanterikaappiin. Kööpenhaminan Kaupunginmuseon Kierkegaard-kokoelmassa on nähtävissä puolentoista metrin korkuinen kaappi, jossa ei ole hyllyjä. Mutta se on täynnä muistiinpanoja ja nahkakantisia kirjoja, jotka on omistettu Kierkegaardin kihlatulle, Reginelle.

Kierkegaard ja Regine Olsen tapasivat ensi kerran vuonna 1837. Reginen puolelta se oli rakkautta ensi silmäyksellä, hän oli tuolloin vain 14-vuotias ja ihastumisen kohde oli kymmenen vuotta vanhempi. Reginen viehtymys älykkääseen ja nokkelaan teologian ylioppilaaseen oli niin kiihkeää, että hän tuli vannoneeksi, että asuisi vaikka kaapissa, jos vain saisi olla rakastettunsa luona. Kierkegaard teetti palisanterikaapin, ilman hyllyjä.

Kiintymys oli molemmin puolista, mutta Kierkegaard ei paljastanut tunteitaan. Kului kolme vuotta ja he tapailivat toisiaan ajan muodollisen seurustelun puitteissa. On mahdollista, että nuoren miehen mielessä avioliiton arkinen, harmaampi puoli, vilahti jo ennen kihlausta, kun hän päiväkirjassaan kuvasi niityllä näkemänsä vertauskuvallisen näyn:

 ”Kaksi toisiinsa sidottua lehmää hölkkäsi ohitsemme. Toinen hyppeli ja teki nerokkaita huiskaisuja hännällään, toinen oli proosallisempi ja vaikutti epätoivoiselta joutuessaan väkisin osallistumaan toisen liikkeisiin – Eivätkö useimmaavioliitot ole juuri tuollaisia?”

Kihlautumista edelsi Kierkegaardin puolelta Reginen kiivas piiritys ja lopulta kosinta, johon hän vastasi myöntävästi. Näin alkoi kiihkeä rakkaussuhde, jossa ulkonaisesti kaikki oli hyvin. Reginen isä luotti vävyehdokkaaseen ja hänestä pidettiin. Morsiamen elämänilo haihdutti epäilevät ajatukset päivisin, mutta vähitellen ratkaisun oikeellisuus alkoi kaihertaa Kierkegaardin mieltä.

Ahdistuneen ja raskasmielisen 28-vuotiaan vastaväitelleen tohtorin ja Regine Olsenin kihlaus purkautui 13 kuukauden kuluttua, kun Kierkegaard lähetti sormuksensa takaisin morsiamelleen. Uteliaat tutkijat ovat esittäneet villejä arvailuja kihlauksen purkautumisen syistä: voimakas kirjailijakutsumus, sukupuolitauti, seksuaalinen poikkeavuus, tuberkuloosi, liiallinen itsetyydytys, virtsanpidätysvaikeus, parantumaton mielisairaus. Tässä asiassa yksimielisyyttä ei ole saavutettavissa ja lopullinen totuus jää hämärän peittoon. Päiväkirjoista on revitty sivuja ja jälkipolvet saavat tyytyä Kierkegaardin sanoihin:

”Kuolemani jälkeen ei kukaan tule löytämään papereistani (ja se on lohtuni) pienintäkään tietoa siitä, mikä loppujen lopuksi on täyttänyt koko elämäni…”

Rakkauden väljähtymisestä tuskin oli kuitenkaan kysymys. Filosofi eli poikamiehenä ja tiettävästi selibaatissa. Koko kirjallinen tuotanto on omistettu Reginalle, jolle hän myös testamenttasi omaisuutensa.

Kierkegaardin pääteos Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus julkaistiin vuonna 1846. Kirjaa myytiin kahtena ensimmäisenä vuotena yhteensä viisikymmentä kappaletta. Vähitellen siihen sisältyvästä filosofiasta on tullut laajalle levinnyt tutkimuskohde: satoja väitöskirjoja ja eri puolilla maailmaa toimivia yhdistyksiä. Zen-buddhismista kiinnostuneet japanilaiset ovat viehättyneet paradoksista ja löytäneet Kierkegaardista hengenheimolaisen. Suomessa Torsti Lehtinen on kääntänyt keskeistä tuotantoa ja kirjoittanut Kierkegaardin filosofiasta kiinnostavalla tavalla.

”Alkoi kiihkeä, traaginen rakkaussuhde, joka jätti pysyvän jäljen länsimaisen filosofian historiaan. Moderni eksistentialismi juontaa juurensa Sören Kierkegaardista ja onnettomasta rakkaudestaan Regine Olseniin. Martin Heidegger, Gabriel Marcel ja Jean-Paul Sartre ovat heidän toteutumattomasta avioliitostaan syntyneitä lapsia.”

Lopuksi vielä pieni näyte ironiasta. Sören Kierkegaard: Välisoittoja, 1843

”Erään teatterin kulisseissa syttyi tulipalo. Ilveilijä säntäsi näyttämölle varoittamaan yleisöä. Kaikki pitivät varoitusta vitsinä ja taputtivat. Ilveilijä yritti uudelleen, eikä yleisön riemulla ollut rajoja. Juuri näin maailma tulee tuhoutumaan älypäiden osoittaessa suosiotaan siinä uskossa, että kaikki on vain pilaa.”

Lähde
Torsti Lehtinen: Sören Kierkegaard – Intohimon, ahdistuksen ja huumorin filosofi. Arktinen Banaani, 2008