Talo ja mieli

 

Muumimaassa on monenlaista asujaa ja asuntoa. Hemulin talo on keltainen, perhosilla koristeltu, siinä minäkin viihtyisin. Hoitaisin kukkia, kirjoittelisin ja lukisin. Ruohokattoinen talo olisi kesälläkin viileä, mutta sateen äänet siitä todennäköisesti puuttuisivat.

Selja Ahavan kirja Taivaalta putoavat asiat kertoo pienen tytön suuresta surusta ja siitä toipumisesta.

Kirja alkaa:

      ”Mitäs mietit siellä takapenkillä? Isä kysyy ja vilkaisee peruutuspeiliin. …

Aikuiset aina kyselevät, mitä lapset miettivät. Mutta luulen, että he huolestuisivat, jos lapset kertoisivat.”

Tarkoitus ei ole paljastaa kirjan juonta, vaan keskittyä taloihin ja tiloihin, joissa arkinen elämä toteutuu. Ensimmäinen kohde on pieni yksiö.

”Me tungemme sisään Annu-tädin kerrostaloasuntoon, jossa oli vain yksi huone ja kaappiin piilotettu keittiö. Eteinen oli niin kapea ja täynnä takkeja ja kenkiä, että sinne täytyi kävellä jonossa sisään, ja Annu-täti väisti vessan oviaukkoon, jotta vieraat pääsivät ohi. Me heitimme takkimme lipaston päälle, ja koko eteinen meni melkein umpeen.”

Pienessä tilassa syntyy parhaimmillaan lämmin tunnelma. Yksiössä on mahdollista elää kuin retkellä soputeltassa, ja jokainen löytää paikkansa, niin tavara kuin ihminenkin. Kerrostaloasunnosta ja uudesta pientalosta puuttuvat usein äänet, tuoksut ja tunnelma.

”Kun talo on nuori, siitä täytyy pitää huolta vähän niin kuin lapsesta. Sitä pitää oikoa ja paikkailla, hoivata ja huoltaa. Mutta kun talo on esimerkiksi kaksisataa vuotta vanha, se pärjää jo omillaan. Kaikki mikä on lahotakseen, on lahonnut jo. Kaikki mikä on painuakseen tai haljetakseen, on painunut ja haljennut jo. Vanhassa talossa pitää vain asua nätisti, mikä tarkoittaa että asuu niin kuin siinä talossa on ennenkin asuttu.”

Vanha hirsitalo elää vuodenaikojen mukaan. Ei riitä, että usein on kuulevinaan askelia yläkerrasta, hiiren rapinaa keittiön nurkasta tai peltikaton kolinaa syysmyrskyssä.

”Keväisin kartano napisi ja paukkui. Lämpö sai hirret elämään ja talon veren kiertämään.
…
Sen hirret laahasivat vuodenaikojen perässä vähän niin kuin meri tasoittaa rannikon ilmoja. Meni marraskuuhun ennen kuin kartanon hirret luopuivat kokonaan kesän lämmöstä, ja meni pitkälle heinäkuun helteisiin, ennen kuin huoneisiin laskeutui pysähtynyt kuumuus.
…
Kun talvi tuli, hirsiseinät luovuttivat kylmälle hitaasti. Ikkunat huurtuivat, vaikka ruutujen välissä olikin jäkälää.”

Suuressa vanhassa talossa on usein vintti, ei mikään kanakopin kokoinen verkolla rajattu häkki, vaan suuri avoin tila, hämärä ja salaperäinen, jossa hämähäkin seitit takertuvat hiuksiin. Pahvilaatikoita pengottavaksi, vaatepusseja ja koinmyrkyn tuoksu. Kyllähän me nämä muistamme, mutta nyt puheena olevassa kirjassa kerrotaan myös salahuoneesta.

”Me astumme sisään salahuoneeseen. Täti oli tuonut huoneen lattialle kaksi samettityynyä ja villasta kudotun maton niin että siellä oli mukavampi istua. Huoneen takaseinällä oli pieni ikkuna. Siitä ei tullut valoa, koska sen edessä kasvoi paksu villiviiniköynnös.”

Ihmisen pääkopassa on salahuoneen tapaisia tiloja ja joskus ne ovat niin salaisia, ettei pääkopan omistajakaan tiedä niistä mitään. Ulkopuolelta katsottuna nämä ovat julkisivulta näkymättömissä ja villiviiniköynnöksillä taitavasti peitettyjä. Kun paha kokemus, näky, pääsee ihmisen sisään, sitä on miltei mahdotonta sieltä karkottaa. Voidaan muuttaa paikasta toiseen, vaihtaa kotia, taloa, maisemaa ja kuitenkin aina tulee eteen sama.

”Sahanpurutalossa isä pelkäsi aina, että seinien sisällä valuu vesi. Tai että katossa on reikä tai että salaojat ovat tukossa tai vesiputki halkeaa. Puutalossa oli niin monta asiaa, jotka saattoivat olla pielessä, ja isän piti kantaa huolta niistä kaikista.”
…
”Isästä tuntui aina, että jokin ongelma hiipi salaa sisään – katon läpi, seinien raoista, takan hormista tai kellarin tuuletusreikiä pitkin.”

Taivaalta tippuvat asiat on pieni kirja suuresta surusta, taloista ja asuinsijoista, joilla on suuri merkitys lapsen mielessä, kun se vähitellen pääsee irti menetyksestä ja huomaa, että

”Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa.”
 

Lähde:

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus, 2015