29. elokuuta 2016

Paikan henki - Genius loci


Luen Helen Macdonaldin keväällä ilmestynyttä kirjaa H niin kuin haukka. Etenen hitaasti, koska aihe on uusi, koukuttavaa juonta ei ole ja moni kohta nostaa pintaan muistoja ja mielleyhtymiä puhtaasti tiedollisellakin tasolla.

Pysähdyn sivulle 154:

”Kysyin kerran ystäviltäni, olivatko he koskaan pidelleet kädessään mitään, mikä synnytti aavemaisen tunteen historian läsnäolosta. Ikivanhat ruukut ja saveen painuneet peukalonjäljet kolmentuhannen vuoden takaa, sanoi joku. Antiikkiavaimet, sanoi toinen. Savipiiput. Tanssikengät toisen maailmansodan ajoilta. Roomalaiset kolikot, jotka löysin pellosta. Vanhat bussiliput divarikirjan välissä. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että niillä pikkujutuilla oli heihin oudon intiimi vaikutus; kun esineet nosti käteensä ja pyöritteli niitä sormissaan, niistä aisti jonkun toisen läsnäolon, sen että joku tuntematon oli kauan sitten pitänyt kädessään samaa esinettä. Siitä toisesta ei tiedä mitään, mutta tuntee, että hän on siinä, yksi ystävistäni sanoi. Tuntuu kuin vuodet katoaisivat välillämme. Kuin muuttuisi jotenkin siksi toiseksi.”

En saa nyt mieleeni esineitä, jotka herättäisivät tunteen edellä kuvatulla vahvuudella. En voi kokea muuttuvani toiseksi jonkin esineen kautta. Sen sijaan maisema, maaston muoto, kasvillisuus ja polku, jota astun, vie minut johonkin aikaisempaan kokemukseen. Onko se retki metsässä, leikkipaikka, jossa oli suuri kivi, puron reuna, jossa vesi kuljetti siihen heittämiäni oksia ja käpyjä.

Vuosia sitten kävely Kizhin saarella tuotti samanlaisen menneeseen aikaan palaamisen tunteen. Kylän raitti polveili kierrellen ja kaarrellen kukkaniittyjen läpi ja kiemurtelevan tien katkaisi portit, joiden kohdalla oli pysähdyttävä ja avattava jokainen yksitellen. Näin pidettiin karja omilla alueillaan ja kulkija joutui pysäyttämään hevosensa, oli noustava rattailta avatakseen riukuaitaan rakennettu veräjä. Tällainen muisto tuskin liittyy omiin lapsuuden kokemuksiin, mutta jostakin laulusta tai tarinasta se on mieleen syöpynyt, kertoen maaseudun menneestä ajasta ennen omaa lapsuuttani.

Helsingin edustalla on pienten saarten vyöhyke, joista tunnetuin on Suomenlinna. Kapean salmen läpi lipuu päivittäin useita suuria aluksia, mutta mikä on se toinen saari, joka muodostaa Suomen Gibraltariksi kutsutun väylän Helsingin sydämeen. Saari on ollut vierailukiellossa ja jäänyt Viaporin varjoon. Mutta nyt Vallisaari on avattu yleisölle ja parinkymmenen minuutin vesibussimatka vie kiinnostavaan kohteeseen. Kun Viaporin rakentaminen vuonna 1748 alkoi, Vallisaari palveli huoltosaarena, josta hakattiin puut ja karjalle varattiin laidunmaaksi saaren niityt.

Saaren varustaminen puolustustarkoituksiin sai vauhtia vuoden 1808 jälkeen Venäjän ryhtyessä rakentamaan linnoitusta myös Pietarin suojaamiseksi. Itsenäisyyden aikana, 1950-luvulla, saarella asui noin 300 henkeä, ja viimeiset asukkaat jättivät saaren 1996. Kävely saarella on menneisyydestä kiinnostuneelle antoisaa: saaren kirjoitettu historia alkaa vuodesta 1554.

Vallisaaren luonto on kuin paluu paratiisiin. Vanhat puut, lehmuskuja, lampi saaren keskellä, hienot kalliot ja niityt. Kaikki on vielä muokkaamatonta ja luonnontilassa, mikä mahdollistaa sen, että niityillä lentelee 1000 perhoslajia, mikä tuntuu uskomattomalta, mutta näin esitteessä kerrotaan.  Suojainen saari mahdollistaa viiden rauhoitetun lepakkolajin elämän.

Vallisaaren yhteydessä voi puhua paikan hengestä (Genius loci). Termi viittaa muinaisten roomalaisten uskomukseen, jonka mukaan kaikella olevalla on oma varjeleva henkensä. Genius loci viittaa siihen, että paikalla on fyysisien ominaisuuksien lisäksi myös historiallisia ja symbolisia merkityksiä.

On kovin helppoa järkyttää paikan henki muokkaamalla ympäristöä.  Villiintynyt puisto raivataan puhtaaksi, kukkapenkit korvataan kukkaistutuksilla, jotka tungetaan kestopuusta kyhättyihin laatikoihin. Sammaloitunut kivi ja vanha muhkurainen puunrunko on kaunis katsottava jokaisena vuodenaikana, kesäkukkien jo lakastuttua. Paikan henkeä kannattaa käydä tunnustelemassa Vallisaaressa ja miettiä sen tulevaa kohtaloa.

Palaan vielä Helen Macdonaldin kirjaan.

”Nyt valo tihenee kunnon hämäräksi, ja alkaa sataa. Ja sateen ja hämärän myötä tulee syksyn tuoksu. Se herättää mielihyvän väreitä. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mikä yllätys meitä odottaa.”


Lainaukseet
Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Gummerus. 2016









14. elokuuta 2016

Ensimmäiset koulupäivät

Koulun aloittaminen on lapsen elämässä suuri muutos. Se on päivä, josta on puhuttu etukäteen, siihen on valmistauduttu: turvallinen reitti kouluun, koululaukku, penaali ja monta muuta asiaa. Jokaisella on muistikuva ensimmäisestä koulupäivästä.

Matka Dubliniin on edessä ja paras tapa valmistautua uuteen kohteeseen käy kirjailija James Joycen kautta.  Aloitan kertaamalla joskus luetulla omaelämäkertaromaanilla, jonka sanotaan olevan parhaan lajissaan. Irlannissa eivät koulun ovet auenneet jokaiselle; vanhempien varallisuus asetti selkeät rajat. Vaihtoehtojakin oli niukalti: sisäoppilaitos ja katollisten veljeskuntien järjestämä opetus.

Yllättävän samanlaisissa tunnelmissa koulu silloinkin aloitettiin. Jännitys tiivistyi, kun irrottautuminen vanhemmista riipaisi sydäntä ja tiedossa oli pitkä ero, aina joululomaan saakka. Isommat, ylemmillä luokilla olevat pojat mittailivat uuden tulokkaan kestävyyttä.

James Joyce syntyi 1882 ja aloitti koulun Clongowes Wood Collagessa kuusivuotiaana.  Jesuiittaveljeskunnan perustamalla poikien sisäoppilaitoksella oli pitkät perinteet ja hyvä maine tuohon aikaan. Vanhemmat saattelivat pojan opintielle tietäen, että edessä oli ero perheestä, joululomaan oli kuukausien odotus.

Kirjassa, Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, päähenkilö on nimeltään Stephen Dedalus. Onko kirjailijan ja romaanihenkilön kokemuksen ensimmäisistä kouluvuodesta samanlaiset, ei luonnollisesti ole aivan varmaa, mutta uskottavalta ne joka tapauksessa vaikuttavat.

Nyt oli sijoitettava itsensä uudelleen koko maailmaan, joka maantiedon tunnilla laajeni käsittämään koko maapallon, josta oli oppikirjan ensimmäisellä sivulla kuva. Poika on kirjoittanut etulehdelle:

”Stephen Dedalus
Alkeisluokka
Clongowes Wood opisto
Sallins
Kilderen kreivikunta
Irlanti
Eurooppa
Maailma
Maailmankaikkeus”
Pieni koululainen pohtii, mitä tulee maailmankaikkeuden jälkeen? Omissa mietteissään hän ei pääse kovinkaan pitkälle ja ajatteleminenkin väsyttää. Mistä tietää, mihin se loppuu, onko se seinä vai onko sen ympärillä ohut viiva? Tuttuja kysymyksiä. Stephen näyttää tyytyvän siihen, että vain Jumalalle asioiden tietäminen oli mahdollista, mutta sitten ajatus lähteekin kiertymään Jumalan nimen pohdintaan. Jotakin tällaista tiedon jäsentämisessä uudessa ympäristössä tapahtuu, kun ei ole mahdollisuutta googlata.

Ensimmäiset kohtaamiset muiden oppilaiden, etenkin ylempien luokkien poikien kanssa, ovat jännitteisiä. Äiti oli kieltänyt puhumasta pahantapaisten poikien kanssa ja isä antaessaan taskurahaa kehotti kirjoittamaan kotiin, mutta samalla todennut, että tovereista ei saanut kannella. Koulutovereiden kanssa pitäisi pärjätä omin avuin.

”Häntä värisytti niin kuin olisi tuntenut vieläkin ihollaan kylmän limaisen veden. Wells oli ollut sikamainen kun tyrkkäsi hänet viemäriojaan, kun ei suostunut vaihtamaan pientä nuuskarasiaansa Wellsin vanhaan kovaan hevoskastanjaan, jolla hän oli litsannut neljäkymmentä muiden poikien kastanjaa. Vesi oli ollut kylmää ja limaista. Joku oli kerran nähnyt ison rotan hyppäävän siihen.”
 
On vaikea tietää, miten pitäisi vastata isompien kysymyksiin, joihin oli piilotettuna jotakin käsittämätöntä ja outoa.

”Sanopas meille, Dedalus, suuteletko äitiäsi kun menet nukkumaan?
Stephen vastasi: Suutelen
Wells kääntyi toisten puoleen ja sanoi: Hei kuulkaas, täällä on poika joka sanoo että hän suutelee äitiään joka ilta kun menee nukkumaan.
Toiset pojat keskeyttävät pelinsä ja kääntyvät nauraen katsomaan.
Stephen punastui ja sanoi: Enpäs suutele.
Wells sanoi: Hei, kuulkaas, täällä on poika joka sanoo että hän ei suutele äitiään kun menee nukkumaan.
Kaikki nauroivat taas. Stephen koetti nauraa mukana. Koko ruumis tuntui äkkiä kuumalta ja sekavalta. Miten olisi pitänyt vastata? Hänhän oli vastannut kahdella eri tavalla ja aina Wells nauroi. Täytyihän Wellsin tietää koska hän oli kielilinjan kolmannella.”
 
Koti-ikäväkin voi johtaa sairastumiseen, jos voisi edes kirjoittaa kirjeen äidille.

”Rakas äiti.
Olen sairas. Tahdon tulla kotiin. Ole hyvä ja hae minut täältä kotiin. Olen sairaalassa.
Rakastava poikasi
Stephen.”

Isoäidin näkökulmasta kuusivuotiaan lähettäminen suureen sisäoppilaitokseen tuntuu  vieraalta. Ankaraa kuria ja ruumiillista kuritusta, toverityranniaa ja paljon muuta epämukavaa sisältyi tuon ajan kasvatusmenetelmiin. Mutta ryhmään sopeutuminen, kiusaaminen ja opettajien mielivalta ja vanhempien välinpitämättömyys tuottavat edelleen samoja ongelmia.

Samaan opinahjoon voi edelleenkin lähettää lapsensa. Lukuvuonna 2011/2012 Clongowes Wood Collageissa oli 450 oppilasta ja lukuvuosimaksu oli 16.800 €.  Rakennus on alkuaan keskiaikainen 1200-luvun linna, ensimmäiset oppilaat aloittivat oppilaitoksessa vuonna 1814.

Lähteet:
James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Tammi. 1982.








4. elokuuta 2016

Se ratkeaa kävelemällä

Pokémon Go nosti kävelemisen uutisotsikoihin. Nyt on jo varoituksen sanakin lähtenyt liikkeelle: jotkut ovat kävelleet itsensä näännyksiin, toiset kävelleet väärän asian puolesta, on törmäilty autoihin, perheenäiteihin, jonkun lautaselta, vatsan päältä ja Ruotsin kuninkaan kesälinnan puistosta on jahdattu näitä outoja otuksia. Mutta en takerru ongelmiin, koska olen sitä mieltä, että  tärkeintä on kengän siirtyminen toisen eteen.

Julia Cameronin kirjassa Kultasuoni käveleminen on korotettu tärkeäksi luovuutta kehittäväksi menetelmäksi. Hänen kokemuksensa taustalla on monivuotinen luovan toiminnan ohjaaminen. Moni tuntee hänen edellisen kirjansa Tie luovuuteen, sen harjoituksia olen käynyt läpi vuosia sitten.

Julia Cameron sanoo:

”Käveleminen on voimakkain ihmisen tuntemista hengellisistä toiminnoista. Tämä kirja (Kultasuoni) lähtee ajatuksesta, että luovuus ja hengellisyys ovat yhtä, joten kävelemme saadaksemme inspiraatiota ja eheyttä.”

Kaikissa kulttuureissa, jokaisella mantereella, on omat hengelliset polkunsa, joita on matkattu jalkaisin vuosituhansien ajan. Druidit ja wiccalaiset kävelivät löytääkseen valaistuksen. Druidit kävelivät vanhoja polkuja, ley-linjoja, joita risteilee Brittein saarilla. Näiden reittien sanotaan olevan energialinjoja, jotka vaikuttavat kulkijaan eheyttävästi. Keskeinen ajatus heidän uskonnossaan on, että ihmisen pitää kuunnella maata, joka voi opettaa meitä, jos vain kykenemme avaamaan korvamme sille.

Amerikkalaiset alkuperäiskansat kävelevät näkyjen etsimismatkoillaan. Tiibettiläiset pyhiinvaeltajat kävelevät Shiva-jumalan syntymäpaikan, pyhän vuoren ympäri. Mekkaan pääseminen jalkaisin Saharan autiomaan halki oli muslimeille haasteellinen matka. Mahtaako lentokoneella ja autoilla tehty matka vastata alkuperäistä tavoitetta. Jeesus vaelsi erämaassa neljäkymmentä päivää ja yötä. Euroopassa on useita vanhoja pyhiinvaellusreittejä, joita edelleen kuljetaan. Kulkija on hyvin tietoinen siitä, että kävellessään hän samalla hoitaa myös sieluaan. Maisemat vaihtuvat ja heijastuvat sisäiseen maailmaan.

Myös runous on rytmiä, jonka voi fyysisesti kokea. Osip Mandelstam on tutkinut Danten tuotantoa ja kertoo havainneensa:

”Helvetti ja erityisesti Kiirastuli ylistävät ihmisen askelta, kävelyn mittaa ja rytmiä, jalkaa ja sen muotoa. Askel on liitetty hengitykseen ja täytetty ajatuksella. Dante pitää sitä runousopin alkuna.”

On elähdyttävä ajatus, että elämästä kadonnutta tasaista pulssia voisi korjata kävelemällä. Koska en osaa juosta, katson kateellisena sujuvasti liikkuvaa lähimmäistäni Pikku-Huopalahden sorapolulla. Varsin monelle se sujuva runon rytmiä noudattava eteneminen tuottaa suunnattomia vaikeuksia. Kateus muuttuukin äkisti sääliksi: miksi hän riuhtoo ja nakkelee jalkojaan niin rumasti ja huohottaa. Cameron väittää, että kulttuurimme on sekoittanut vauhdin ja saavutuksen keskenään. Joskus todella näyttää siltä, että juoksemme itsemme hajalle. Uskomme menestyvämme, jos teemme enemmän ja menemme nopeammin.

”Mutta sinun ei tarvitse olla runoilija alkaaksesi kävellä! Kävely tekee rytmillään meistä kaikista runoilijoita. Näemme vilahduksen leivosesta. Kivipora hakkaa rytmiä, jonka otamme omaksemme.

Kun olemme liian kiihdyksissämme ja täynnä stressin täyteisen elämämme kilinää ja kolinaa, hengellinen energiamme palaa luoksemme jalkojemme kautta. Kävelemme maaperällä ja maadoitamme itsemme kävelemällä. Zen-mestari Dogen kutsui tätä ”minuuden kävelyttämiseksi.”

Rauhallisesti kävellen voi houkutella myös inspiraatiota, tuota luovan toiminnan salaperäistä lähdettä, jonka merkityksestä on aivan vastakkaisiakin käsityksiä. Jotkut ovat sen suhteen epäröiviä, ei inspiraatiota kannata odotella. Tartu vain tehtävään ja aloita, kyllä se siitä lähtee. Mutta jos ottaakin sen kannan, että inspiraatio tarkoittaa aivan sananmukaisesti sisään hengittämistä ja lähtee kävelemään. Kävellessä sisään hengitys rytmittyy luontevasti, kun siihen ensiksi kiinnittää huomiota ja harjoittelee. Julia Cameron sanoo lähtevänsä kävelemään, kun ajatus jumiutuu tai jokin ongelma ei ota ratketakseen. Voimme kävellä laajennettuihin mahdollisuuksiin ja palata työpöydän ääreen uuden idean tai valmiin ratkaisun kanssa.

Lyhyesti sanottua kävelyn hyödyllisyydestä:

Kun lepuutan jalkojani, myös mieleni lakkaa toimimasta. J. G. Hamann

Olemuksemme on liikkeessä; täydellinen tyyneys on kuolema. Blaise Pascal

Tavaroiden keräily on mukavaa, mutta käveleminen on parempaa. Anatole France

Solvitur ambulando… Se ratkeaa kävelemällä. Pyhä Augustinus

Rakas 50-luvun lapsi tai nuori, auta minua muistamaan. On hämärä mielikuva 50-luvun alusta vanhemmistani, jotka tekivät kävelyretkiä. Puhuttiin jostakin maaottelusta Suomi-Ruotsi, jossa kansalaiset kävelivät, mutta kumpi voitti ja oliko tällaista toimintaa ylipäänsä. Nousiko kansa sodan jälkeisestä lamasta kävelyn avulla?

Lainaukset:
Julia Cameron. Kultasuoni. Like, 2007