Luen Helen Macdonaldin keväällä ilmestynyttä kirjaa H niin
kuin haukka. Etenen hitaasti, koska aihe on uusi, koukuttavaa juonta ei ole ja
moni kohta nostaa pintaan muistoja ja mielleyhtymiä puhtaasti tiedollisellakin
tasolla.
Pysähdyn sivulle 154:
”Kysyin kerran ystäviltäni, olivatko he koskaan pidelleet kädessään mitään, mikä synnytti aavemaisen tunteen historian läsnäolosta. Ikivanhat ruukut ja saveen painuneet peukalonjäljet kolmentuhannen vuoden takaa, sanoi joku. Antiikkiavaimet, sanoi toinen. Savipiiput. Tanssikengät toisen maailmansodan ajoilta. Roomalaiset kolikot, jotka löysin pellosta. Vanhat bussiliput divarikirjan välissä. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että niillä pikkujutuilla oli heihin oudon intiimi vaikutus; kun esineet nosti käteensä ja pyöritteli niitä sormissaan, niistä aisti jonkun toisen läsnäolon, sen että joku tuntematon oli kauan sitten pitänyt kädessään samaa esinettä. Siitä toisesta ei tiedä mitään, mutta tuntee, että hän on siinä, yksi ystävistäni sanoi. Tuntuu kuin vuodet katoaisivat välillämme. Kuin muuttuisi jotenkin siksi toiseksi.”
En saa nyt mieleeni esineitä, jotka herättäisivät tunteen
edellä kuvatulla vahvuudella. En voi kokea muuttuvani toiseksi jonkin esineen
kautta. Sen sijaan maisema, maaston muoto, kasvillisuus ja polku, jota astun,
vie minut johonkin aikaisempaan kokemukseen. Onko se retki metsässä,
leikkipaikka, jossa oli suuri kivi, puron reuna, jossa vesi kuljetti siihen
heittämiäni oksia ja käpyjä.
Vuosia sitten kävely Kizhin saarella tuotti samanlaisen menneeseen
aikaan palaamisen tunteen. Kylän raitti polveili kierrellen ja kaarrellen
kukkaniittyjen läpi ja kiemurtelevan tien katkaisi portit, joiden kohdalla oli
pysähdyttävä ja avattava jokainen yksitellen. Näin pidettiin karja omilla
alueillaan ja kulkija joutui pysäyttämään hevosensa, oli noustava rattailta
avatakseen riukuaitaan rakennettu veräjä. Tällainen muisto tuskin liittyy omiin
lapsuuden kokemuksiin, mutta jostakin laulusta tai tarinasta se on mieleen
syöpynyt, kertoen maaseudun menneestä ajasta ennen omaa lapsuuttani.
Helsingin edustalla on pienten saarten vyöhyke, joista
tunnetuin on Suomenlinna. Kapean salmen läpi lipuu päivittäin useita suuria
aluksia, mutta mikä on se toinen saari, joka muodostaa Suomen Gibraltariksi
kutsutun väylän Helsingin sydämeen. Saari on ollut vierailukiellossa ja jäänyt
Viaporin varjoon. Mutta nyt Vallisaari on avattu yleisölle ja parinkymmenen
minuutin vesibussimatka vie kiinnostavaan kohteeseen. Kun Viaporin rakentaminen
vuonna 1748 alkoi, Vallisaari palveli huoltosaarena, josta hakattiin puut ja
karjalle varattiin laidunmaaksi saaren niityt.
Saaren varustaminen puolustustarkoituksiin sai vauhtia
vuoden 1808 jälkeen Venäjän ryhtyessä rakentamaan linnoitusta myös Pietarin
suojaamiseksi. Itsenäisyyden aikana, 1950-luvulla, saarella asui noin 300
henkeä, ja viimeiset asukkaat jättivät saaren 1996. Kävely saarella on
menneisyydestä kiinnostuneelle antoisaa: saaren kirjoitettu historia alkaa
vuodesta 1554.
Vallisaaren luonto on kuin paluu paratiisiin. Vanhat puut,
lehmuskuja, lampi saaren keskellä, hienot kalliot ja niityt. Kaikki on vielä
muokkaamatonta ja luonnontilassa, mikä mahdollistaa sen, että niityillä
lentelee 1000 perhoslajia, mikä tuntuu uskomattomalta, mutta näin esitteessä
kerrotaan. Suojainen saari mahdollistaa
viiden rauhoitetun lepakkolajin elämän.
Vallisaaren yhteydessä voi puhua paikan hengestä (Genius
loci). Termi viittaa muinaisten roomalaisten uskomukseen, jonka mukaan kaikella
olevalla on oma varjeleva henkensä. Genius loci viittaa siihen, että paikalla
on fyysisien ominaisuuksien lisäksi myös historiallisia ja symbolisia
merkityksiä.
On kovin helppoa järkyttää paikan henki muokkaamalla
ympäristöä. Villiintynyt puisto
raivataan puhtaaksi, kukkapenkit korvataan kukkaistutuksilla, jotka tungetaan
kestopuusta kyhättyihin laatikoihin. Sammaloitunut kivi ja vanha muhkurainen
puunrunko on kaunis katsottava jokaisena vuodenaikana, kesäkukkien jo
lakastuttua. Paikan henkeä kannattaa käydä tunnustelemassa Vallisaaressa ja
miettiä sen tulevaa kohtaloa.
Palaan vielä Helen Macdonaldin kirjaan.
”Nyt valo tihenee kunnon hämäräksi, ja alkaa sataa. Ja sateen ja hämärän myötä tulee syksyn tuoksu. Se herättää mielihyvän väreitä. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mikä yllätys meitä odottaa.”
Lainaukseet
Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Gummerus. 2016
