22. maaliskuuta 2016

Anoreksia

Kun luen jotakin sävähdyttävää, ryhdyn automaattisesti vertailemaan lukukokemustani johon aikaisempaan. Laura Lindstedtin Oneiron ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme tuottivat samanlaisen jälkivaikutuksen: oli pakko hakea lisätietoa ja varmistusta faktojen todenperäisyydelle. Olivatko kirjoissa mainitut henkilöt todella eläneet jossakin vaiheessa Venäjällä ja New Yorkissa? Milloin fakta muuttuu fiktioksi, tähän en löydä suoraa vastausta, eikä se lukemistani haittaa. Mutta kun näen Jokapäiväisen elämämme päähenkilöt: äidin ja tyttären (Marina Tsvetajeva ja Ariadna Efron) yhteisessä valokuvassa, saan jalkojeni alle tukevaa perustaa ja uskon myös siihen historialliseen todellisuuteen, joka kirjassa kuvataan.

Oneironissa seitsemän naisen elämäntarina keritään auki merkillisessä välitilassa, josta he yksitellen lopullisesti erkanevat ja jättävät toisilleen jäähyväiset. Näistä seitsemästä päähenkilöstä kuvataan yksityiskohtaisesti juutalainen Shlomith, jonka sairaudesta, anoreksiasta, kirjoitetaan viisaasti ja harkitusti.

Ihmisten kokemus rakkaudesta, läheisyydestä ja helvetistä, johon ihmisetkin kuuluvat, on lähentymistä ja loitontumista.

”Eiväthän kaikki ihmiset, aina ja kaikkialla, ole yhtä kuin helvetti. Osa meistä on ainakin toisinaan taivaallisen rakastettavia. Mikäli luotamme on mahdollista päästä hetkeksi pois, jos meitä voi ikävöidä ja kaivata, jos meitä voi lähestyä ja meistä voi loitontua, silloin, ja vain silloin meissä on hitunen taivaallista rakastettavuutta.”

Suhde äitiin tiivistyy kuvauksessa ruokailutilanteista, joissa äärimmäisen laiha 15-vuotias tytär näyttää olevan umpikujassa.

”Hän oli saanut tarpeekseen yhteisessä ruokapöydässä istumisesta. Hän ei halunnut nähdä äitinsä marttyyrimaiseen myrtyneisyyteen sulkeutuneita kasvoja, joista aika ajoin tussahti syyttävä puhahdus, jonkinlainen vaiennettu huudahdus, kuin musta itiöpöly vanhasta, parhaat päivänsä nähneestä känsätuhkelosta (Lycoperdon perlatum). ”

Kun tytär pääsee irti ruokapöydän piinasta, hän asettuu asumaan kotinsa viereiseen pieneen yksiöön, johon äiti tuputtaa ja tunkee ruokaa.

”Mitä hän sitten halusi silmiinpistävällä laihuudellaan viestiä, joku olisi saattanut kysyä, vaikka näistä asioista keskusteltiin tuohon aikaan huomattavasti vähemmän kuin nykyään. …
Hän halusi taiteilla rajalla. Hän halusi osoittaa vahvuutensa, ei painoja nostamalla vaan painoa laskemalla. Se oli tarkkaa työtä, jota katseiden takana olevien enemmän tai vähemmän lihavien ihmisten sietäisi vähintäänkin kunnioittaa. Jos jotakin peruuttamatonta tapahtuisi, sekin olisi hänen oma valintansa: luova loikka rajan ylitse.”

Psykoanalyyttinen näkemys korostaa äidin merkitystä, vaikka perimmäinen viesti onkin esitetty isälle: ”Pelasta minut tuolta syöjättäreltä”. Nämä ajatukset ovat perinteisiä, eivätkä nykyään yksinomaan ohjaa hoitokäytäntöjä. Yhteisön merkitys tulee korostetusti esille Oneironissa, kun Shlomithin elämä kibbutsissa saa uuden sisällön lasten ja avioliiton kautta.
Lukijaa mietityttää, miksi tähän uuteen tarkkojen sääntöjen ja rajoitusten maailmaan tunnetaan vetoa. Irtautuminen kibbutsista tapahtuu vasta kuuden päivän sodan uhrien taustojen selvittyä ja sen jälkeen kun omista lapsista ja heidän kasvatuksestaan luopuminen osoittautui kohtuuttomaksi vaatimukseksi.
”En syytä sairastumisestani äitiäni – se olisi niin 70-lukulaista! – enkä myöskään isääni. Sisarukseni ovat terveitä, vaikka he kasvoivat kanssani samassa ympäristössä ja altistuivat samoille ristiriitaisille signaaleille.”

Terapiaan hakeutuminen ja sen auttava vaikutus perustellaan näin:

”Tunnette ehkä myös sanonnan, jonka mukaan juutalainen mielikuvitus on historian vahvistamaa vainoharhaisuutta. Itsetutkiskelu ja itsekriittisyys, mustasta huumorista puhumattakaan, kuuluvat kulttuuriimme, ja nämä kaikki ovat erinomaisia ominaisuuksia terapian onnistumisen kannalta.”
 
Patologiselle syömishäiriökäyttäytymiselle voi hakea syitä kulttuuritaustasta, ulkonäköpaineista ja vääristyneestä terveystietoudesta. Tähän kaikkeen kuuluvat kasvojen kauneusleikkaukset, rintojen, reisien, pakaroiden ja vatsan muokkaus, lihastreenit ja dietit. Omasta kulttuuritaustastaan Shlomith sanoo:

”En ole koskaan kyennyt uskomaan Jumalaan, mutta silti koen olevani juutalainen henkeen ja vereen. Toisekseen juutalaiseksi on mahdollista, vaikkakaan ei helppoa, kääntyä. Riittää että opiskelee uskon ydinasioita paneutuneesti. Etniseen ryhmään sen sijaan ei voi halutessaan liittyä. Siihen synnytään ja siinä pysytään.
Minä käsitän juutalaisuuden laajassa, kulttuurisessa mielessä. Väitän, että kaikkein maallistuneinkin juutalainen kantaa mukanaan, ehkä tiedostamattaan, esimerkiksi puhtauden ja sekoittamattomuuden prinsiippejä, jotka ovat elimellisesti osa kulttuuriperintöämme. Juutalaisuudessa näitä ideaaleja käsitellään erityisesti ruoan kautta, mikä tekee juutalaisen kulttuurin erityisen alttiiksi syömiseen liittyville patologioille.”

Aloitin viittauksella Riikka Pelon kirjaan Jokapäiväinen elämämme ja sen päähenkilöihin, äitiin ja tyttäreen.  Heidän valokuvansa teki heidät eläviksi, oikeiksi ihmisiksi. Todellisuuden tunnetta Oneironissa rakentaa viittaukset tutkimuksiin, performansseista kirjoitetut kritiikit ja maininta Andrea Dworkista. Hänestä löytyy valokuvia ja taustatietoa, joiden pohjalta voi itse kehitellä näyttämön, jolla nämä kaksi naista käyvät kiihkeän väittelyn. Sanailun aloitta äärimmäisen laiha, kiharatukkainen Shlomith:
 ”Ruumiini on yhteisön padottujen vihantunteiden kauttakulkupaikka.”
 
Oneiron on kirja, jonka jätän hyllyyni uudelleen luettavaksi. Ryhmäilmiöt kibbutsin kaltaisessa yhteisössä ja muissa vastaavissa tiukkarajaisissa ryhmittymissä, olisivat oman analyysinsa ansainneet, mutta tämä tällä kertaa.

Lähteet:
Laura Lindstedt: Oneiron. Teos 2015
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013










4. maaliskuuta 2016

Autofaktiosta autofiktioon


Selailin Parnassoa ja luin sieltä täältä: kritiikistä, kriitikoista, kustantajista ja Knausgårdista ja Mondianosta.

Pääkirjoituksessa Karo Hämäläinen johdattaa lukijan lehden pääteemoihin. Kritiikit ja kriitikot herättävät voimakkaita tunteita, sehän on itsestään selvää. Mutta mitä voi kohtuudella odottaa julkaistulta kritiikiltä. Pidin tästä määrittelystä:

”Kritiikki ilman esittelyä ei ole kritiikki vaan puhetta tyhjästä. Kritiikki ilman analyysia on mielipide. Kritiikki ilman arvotusta on ylioppilasaine.”
 
Jokainen lukija muodostaa mielipiteen lukemastaan kirjasta: oli hyvä, kannatti lukea tai huono, en jaksanut loppuun. Jos kommentti on tuollainen, lukija liikkuu todennäköisesti oman mukavuusalueensa sisällä. Eikä siinä mitään moitittavaa ole, mutta itse olen tehnyt sen huomion, että uusille alueille astuminen on aina jännittävää ja antoisaa. Yksi keino avartaa kirjamaisemaa on lukea muiden valitsemia kirjoja. Esimerkiksi Finlandia palkintoraati nostaa esiin sellaista kirjallisuutta, jota tavallinen lukija ei löydä. Tämän pohjalta herää jo kiinnostus. Toisaalta myös kirjallisuuden valtavirtaan astuminen tuo mukanaan myös kirjallisuuden markkinointiin liittyvän ilmiön, jossa kirjailijasta tuleekin tärkeämpi puheenaihe kuin hänen kirjoittamansa kirja. Jos ei pidä kirjailijan naamasta, ei kiinnostu kirjastakaan.

Yritin astua oman mukavuusalueeni ulkopuolelle tutustumalla afrikkalaiseen kirjallisuuteen ja valitsin kaksi kirjaa: valkoisen kirjoittaman kirjan afrikkalaisesta perheestä, ja toisen mustan afrikkalaisen kirjailijan kirjoittaman sukutarinan. Molemmat kirjat jäivät kesken. Ensimmäinen, koska sen kerronta oli niin ulkokohtaista ja ennakkoluuloja vahvistavaa stereotypiaa, ja jälkimmäinen oli niin vierasta, että en saanut siihen otetta. Mutta sinnittelen vielä, onhan kysymyksessä kokonainen maanosa, monipuolinen kulttuuri ja monikielinen alue, jota ei oikeastaan voi edes laittaa afrikkalainen kirjallisuus –nimikkeen alle.

Kirjallisuuden aikakauslehti Parnasson pääkirjoituksessa on lause ”Kun kriitikko kirjoittaa itsestään, kyseessä on kolumni, autofaktio. Se on trendikästä. Niin kirjailijatkin tekevät.”

Yksi outo sana ja heti käyn googlaamaan. Naputtelen autofaktio, ja tarkentava kysymys: tarkoititko autofiktio. Vilkaisen pääkirjoitusta: kyllä siinä lukee naputtelemani sana ja löydän tietoja autoista ja rekisteritiedoista. No, sitten jo uskon, että autofiktiosta on kysymys. Näin ohjaudun lukemaan Päivi Kososen artikkelin Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisesta Taisteluni-sarjasta.

”Knausgård toteuttaa oman omaelämäkerrallisen projektinsa lavastamalla draaman, jossa isänsä pelon varjossa kasvanut poika pyrkii vapautumaan syyllisyydestään kirjoittamalla avoimesti tunteistaan, häpeästään ja peloistaan, itsesyytöksistään ja epävarmuudestaan, viimein perimmäisestä halustaan tulla ymmärretyksi, nähdyksi, tunnustetuksi.”

Tästä siis on kysymys autofiktiossa. Onko siis omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa perimiltään kysymys siitä, että korjataan ja parannetaan kirjailija-kertojan kokemat haavat. Innostun aiheesta ja jatkan sanan taustan selvittelyä. Aiheeseen liittyviä väitöskirjojakin löytyy. Ensimmäisen kerran kirjallisuuden lajinimike tuli käyttöön 2007 Anu Kaipaisen Vihreiksi poltetut puut –teoksen yhteydessä. Pirkko Saision kirjat: Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja on luokiteltu autofiktioksi. Samaan lajiin kuulunevat myös 1960 -70 –luvuilla julkaistut tunnustus- ja dokumenttikirjallisuus. Lukijalle tulee näitä lukiessa tunne, että tarinaan sekä uskoo että ei usko samanaikaisesti. Kirjailija näyttää olevan piilosilla: haluaa paljastaa, toivoo ehkä tulevansa löydetyksi tai ainakin nähdyksi.

Märta Tikkanen sanoo: ”On ehkä elämäni suurin pettymys, ettemme pystyneet Henrikin kanssa puhumaan asioista, joista kirjoitin kirjassa.”

Olen lukenut Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallista tekstiä ja vahvasti tulee tunne, että hän todella kertoo omasta elämästään, kaunistelematta ja hyvin avoimesti. Lukija tunnistaa ja muistaa välähdyksiä omasta lapsuudestaan: ulkopuolisuutta, pelkoa, häpeää ja tilanteita, joissa tiivistyy läpielämän aikuisuuteen siirtyvät tunnelmat.

Knausgård on taitava kertoja, joka tavoittaa lukijansa ei ainoastaan sanoin, lausein ja kerronnan rytmillä vaan jollakin merkillisellä kyvyllä luoda näkymä lukijan katsottavaksi. Hän itse päättää esseensä Själens Amerika (sielun Amerikka) kuvaukseen Chaplinin Kultakuume elokuvasta, jossa Chaplin esittää perunatanssin; hänellä on kaksi perunaa, kaksi haarukkaa ja pöytälevy. Näillä välineillä hän taikoo katsojalle todellisuuden. En osaa pitää puhetta, mutta minä teen tanssin, hän sanoo. Ja juuri tästä on kysymys taiteessa.

Lukeminen on iloa ja löytämistä. Painovirhe tai hämärä lause kuljettaa uteliasta uuteen. Nyt voi jäädä miettimään, mitä tarkoittaa viittaus, että jokin teksti on kirjoitettu polvillaan, ei lukijaa ajatellen. Onko se nöyryyttä ja pyrkimystä rehellisyyteen, aitouteen? - Taidan kirjoittaa vain itselleni, muistaakseni lukemani, ainakin jotakin siitä.

Lähteet: Parnasso nro 5/2015
Karl Ove Knausgård: Själens Amerika – texter 1996-2013. Norstedts, Stockholm 2014