Autofaktiosta autofiktioon

Selailin Parnassoa ja luin sieltä täältä: kritiikistä, kriitikoista, kustantajista ja Knausgårdista ja Mondianosta.

Pääkirjoituksessa Karo Hämäläinen johdattaa lukijan lehden pääteemoihin. Kritiikit ja kriitikot herättävät voimakkaita tunteita, sehän on itsestään selvää. Mutta mitä voi kohtuudella odottaa julkaistulta kritiikiltä. Pidin tästä määrittelystä:

”Kritiikki ilman esittelyä ei ole kritiikki vaan puhetta tyhjästä. Kritiikki ilman analyysia on mielipide. Kritiikki ilman arvotusta on ylioppilasaine.”
 

Jokainen lukija muodostaa mielipiteen lukemastaan kirjasta: oli hyvä, kannatti lukea tai huono, en jaksanut loppuun. Jos kommentti on tuollainen, lukija liikkuu todennäköisesti oman mukavuusalueensa sisällä. Eikä siinä mitään moitittavaa ole, mutta itse olen tehnyt sen huomion, että uusille alueille astuminen on aina jännittävää ja antoisaa. Yksi keino avartaa kirjamaisemaa on lukea muiden valitsemia kirjoja. Esimerkiksi Finlandia palkintoraati nostaa esiin sellaista kirjallisuutta, jota tavallinen lukija ei löydä. Tämän pohjalta herää jo kiinnostus. Toisaalta myös kirjallisuuden valtavirtaan astuminen tuo mukanaan myös kirjallisuuden markkinointiin liittyvän ilmiön, jossa kirjailijasta tuleekin tärkeämpi puheenaihe kuin hänen kirjoittamansa kirja. Jos ei pidä kirjailijan naamasta, ei kiinnostu kirjastakaan.

Yritin astua oman mukavuusalueeni ulkopuolelle tutustumalla afrikkalaiseen kirjallisuuteen ja valitsin kaksi kirjaa: valkoisen kirjoittaman kirjan afrikkalaisesta perheestä, ja toisen mustan afrikkalaisen kirjailijan kirjoittaman sukutarinan. Molemmat kirjat jäivät kesken. Ensimmäinen, koska sen kerronta oli niin ulkokohtaista ja ennakkoluuloja vahvistavaa stereotypiaa, ja jälkimmäinen oli niin vierasta, että en saanut siihen otetta. Mutta sinnittelen vielä, onhan kysymyksessä kokonainen maanosa, monipuolinen kulttuuri ja monikielinen alue, jota ei oikeastaan voi edes laittaa afrikkalainen kirjallisuus –nimikkeen alle.

Kirjallisuuden aikakauslehti Parnasson pääkirjoituksessa on lause ”Kun kriitikko kirjoittaa itsestään, kyseessä on kolumni, autofaktio. Se on trendikästä. Niin kirjailijatkin tekevät.”

Yksi outo sana ja heti käyn googlaamaan. Naputtelen autofaktio, ja tarkentava kysymys: tarkoititko autofiktio. Vilkaisen pääkirjoitusta: kyllä siinä lukee naputtelemani sana ja löydän tietoja autoista ja rekisteritiedoista. No, sitten jo uskon, että autofiktiosta on kysymys. Näin ohjaudun lukemaan Päivi Kososen artikkelin Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisesta Taisteluni-sarjasta.

”Knausgård toteuttaa oman omaelämäkerrallisen projektinsa lavastamalla draaman, jossa isänsä pelon varjossa kasvanut poika pyrkii vapautumaan syyllisyydestään kirjoittamalla avoimesti tunteistaan, häpeästään ja peloistaan, itsesyytöksistään ja epävarmuudestaan, viimein perimmäisestä halustaan tulla ymmärretyksi, nähdyksi, tunnustetuksi.”

Tästä siis on kysymys autofiktiossa. Onko siis omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa perimiltään kysymys siitä, että korjataan ja parannetaan kirjailija-kertojan kokemat haavat. Innostun aiheesta ja jatkan sanan taustan selvittelyä. Aiheeseen liittyviä väitöskirjojakin löytyy. Ensimmäisen kerran kirjallisuuden lajinimike tuli käyttöön 2007 Anu Kaipaisen Vihreiksi poltetut puut –teoksen yhteydessä. Pirkko Saision kirjat: Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja on luokiteltu autofiktioksi. Samaan lajiin kuulunevat myös 1960 -70 –luvuilla julkaistut tunnustus- ja dokumenttikirjallisuus. Lukijalle tulee näitä lukiessa tunne, että tarinaan sekä uskoo että ei usko samanaikaisesti. Kirjailija näyttää olevan piilosilla: haluaa paljastaa, toivoo ehkä tulevansa löydetyksi tai ainakin nähdyksi.

Märta Tikkanen sanoo: ”On ehkä elämäni suurin pettymys, ettemme pystyneet Henrikin kanssa puhumaan asioista, joista kirjoitin kirjassa.”

Olen lukenut Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallista tekstiä ja vahvasti tulee tunne, että hän todella kertoo omasta elämästään, kaunistelematta ja hyvin avoimesti. Lukija tunnistaa ja muistaa välähdyksiä omasta lapsuudestaan: ulkopuolisuutta, pelkoa, häpeää ja tilanteita, joissa tiivistyy läpielämän aikuisuuteen siirtyvät tunnelmat.

Knausgård on taitava kertoja, joka tavoittaa lukijansa ei ainoastaan sanoin, lausein ja kerronnan rytmillä vaan jollakin merkillisellä kyvyllä luoda näkymä lukijan katsottavaksi. Hän itse päättää esseensä Själens Amerika (sielun Amerikka) kuvaukseen Chaplinin Kultakuume elokuvasta, jossa Chaplin esittää perunatanssin; hänellä on kaksi perunaa, kaksi haarukkaa ja pöytälevy. Näillä välineillä hän taikoo katsojalle todellisuuden. En osaa pitää puhetta, mutta minä teen tanssin, hän sanoo. Ja juuri tästä on kysymys taiteessa.

Lukeminen on iloa ja löytämistä. Painovirhe tai hämärä lause kuljettaa uteliasta uuteen. Nyt voi jäädä miettimään, mitä tarkoittaa viittaus, että jokin teksti on kirjoitettu polvillaan, ei lukijaa ajatellen. Onko se nöyryyttä ja pyrkimystä rehellisyyteen, aitouteen? - Taidan kirjoittaa vain itselleni, muistaakseni lukemani, ainakin jotakin siitä.

Lähteet: Parnasso nro 5/2015

Karl Ove Knausgård: Själens Amerika – texter 1996-2013. Norstedts, Stockholm 2014