Naisten viihdekirjallisuus

Tämän otsikon alla voi kirjoittaa melkein mistä vaan. Naiskirjailijoista, viihdekirjallisuudesta, romantiikasta, rakkaudesta ja onnellisesta lopusta sekä ritarillisista miehistä. Kun kirjan kirjoittajasta sanotaan, että hän on suosittu naisviihdekirjailija, herää ajatus vaalean punaisesta pitsihuivista, jota tuuli hellästi hyväilee kantajansa kaulalle kietoutuneena.

Nyt puheena olevaa kirjaa on myyty maailmalla ainakin neljä miljoona kappaletta ja sen jatko- osakin on jo markkinoilla. Tämän kirjallisuuden lajin olen sivuuttanut ehkä juuri siksi, että kustantaja kirjan takakannessa esittelee sen ”aseista riisuvana rakkaustarinana”.

Tarina on kerrottu jännitteisesti ja loppuratkaisu pysyy piilossa, vaikka merkillisiä kohtaamisia kuvataan paikoitellen oudosti.

”Aioin nousta autosta. Hänen kätensä ampaisi minua kohti. Se pysähtyi käsivarrelleni outona ja radioaktiivisena. Me molemmat tuijotimme sitä”.

Mistä tunnistaa radioaktiivisen käden? Kysyn vain varmuuden vuoksi.

Kirjan teema on tärkeä: parantumattomasti sairaan, neliraajahalvaantuneen nuoren miehen kamppailusta ja oikeudesta päättää omasta elämästään. Näin vaikea vammautuminen koskee kovin monta ympärillä olevaa: omat perheenjäsenet, entiset työtoverit ja ystävät, henkilökohtaiset avustajat ja satunnaiset tapaamiset ravintoloissa, hotelleissa, lentokentällä jne. Kohtaamisessa on monesti myös oheisviesti; ylenkatsetta, halveksuntaa ja inhoa. Will kieltäytyi joskus tapaamasta entisiä ystäviään. Hänen avustajansa oli niitä todistanut ja nähnyt työtoverin katseen.

”sekoituksen sääliä, inhoa ja tavallaan myös syvää helpotusta siitä, että tämä oli itse välttynyt niin kauhealta kohtalon iskulta. Oletin, ettei Will kestäisi kovin monia sellaisia kohtaamisia.”
 

Vaikeasti sairaan hoitajina ovat usein lähimmät omaiset, mutta myös ammattilaisille pitkäaikainen hoitosuhde muodostuu psyykkisesti kuormittavaksi.

”Pahinta henkilökohtaisen avustajan työssä ei ole se, mitä luulisi. Pahinta ei ole nosteleminen ja peseminen, lääkkeet ja puhdistuspyyhkeet ja lievä, mutta kuitenkin aina erottuva desinfiointiaineen tuoksu. Eikä edes se, että useimmat ihmiset arvelevat henkilökohtaisen avustajan päätyneen työhönsä vain siksi, ettei hänen älynsä riitä mihinkään muuhun. Pahinta on, että kun viettää kaiket päivät todella lähellä toista, ei pääse pakoon hänen mielialojaan. Tai omiaan.”
 

Näin avustaja kuvaa omia tunteitaan, mutta kirjassa tulee esille myös autettavan tuntemukset, jotka hoitosuhteen jatkuessa saavat myös sanallisen muodon.

Äidin ja pojan välinen suhde on etäinen, ehkä se on muuttunut vammautumisen myötä tai se ei ole ollut koskaan välitön ja läheinen. Kuvaus on hyvin uskottava:

”Äitiydessä on vain se ongelma, jota ei ymmärrä ennen kuin on itse äiti: ettei silloin näe edessään aikuista miestä – kompuroivaa, sänkileukaista, löyhkäävää, jääräpäistä jälkeläistään, jolla on pysäköintisakkoja, lankkaamattomat kengät ja monimutkainen rakkauselämä. Äiti näkee samassa hahmossa kaikki miehen aikaisemmat vaiheet.
Näin Willissä vauvan, jota pidin sylissäni täysin hullaantuneena, pystymättä uskomaan, että olin luonut uuden ihmisen. Näin käteeni tarttuvan taaperon, koulupojan, joka itki raivon kyyneliä toisen lapsen kiusattua häntä. Näin haavoittuvuuden, rakkauden, menneisyyden. Ja sen kaiken hän pyysi minua hävittämään – sekä pienen lapsen että aikuisen miehen, kaiken sen rakkauden, kaiken sen menneisyyden.”

On hyvä, että naisviihdekirjailija (todella vähättelevä ja luotaan työntävä luonnehdinta) on tarttunut aiheeseen ja saanut kaikki tärkeät äänet, puolesta ja vastaan, kuuluville.

Kenelle sinä suosittelisit kirjaa luettavaksi? Sanoisitko, että tässä olisi vähän naisviihdettä?

Lainaukset: Jojo Moyes, Kerro minulle jotain hyvää. Gummerus 2015