16. elokuuta 2018

Abortista



Luin Lucia Berlinin kirjan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia jo kevään korvilla. Kesän olen pyöritellyt siinä käsiteltyjä teemoja miettien, mihin niistä tarttuisin. Ongelma ratkesi viime viikolla: abortti.

Yksi kertomus vie Meksikon El Pasoon, jonne nuori äiti saapuu alle vuoden ikäinen pieni poika mukanaan. Heidän tarkoituksensa on viettää joulua sukulaisten kanssa, mutta ennen sitä tämä 17-vuotiaana avioliiton solminut nainen kertoo ystävättärelleen olevansa neljännellä kuukaudella raskaana. Aviomies oli asian kuultuaan niin järkyttynyt, että oli lähtenyt Italiaan ilmoittaen, että taide on hänen elämänsä.

Ystävättären neuvo ja puuhakkuus johdattivat nuoren äidin aborttiklinikalle, jonne oli varattava mukaan käteismaksu (500 dollaria) ja selkeä ohje jättää pois kaikki omat henkilö- ja osoitetiedot. Iltapäivällä hän lähti hotellista taksilla tiettyyn osoitteeseen, josta matka jatkui toisella autolla portein suljetulle piha-alueelle. 

”Rakennus oli keltaista tiiltä, ehkä entinen tehdas, ja sisäpiha kauttaaltaan asfaltoitu, mutta siellä oli kuitenkin kanarialintuja ja ruukuissa ihmekukkia ja portulakkaa.”

Maksettuaan toimenpidemaksun, hän kuulee miten kaikki tapahtuu. Lääkäri tulee kello viisi, katetri kohtuun, yöllä supistuksia, aamulla kaavinta, kello kymmenen tulee auto hakemaan. Mutta annetaan kertojalle ääni.

”Toistaiseksi oli ollut aivan hiljaista, ja siksi hämmästyin kun näin, että oleskeluhuoneessa oli parikymmentä naista, kaikki amerikkalaisia. Heistä kolme oli nuoria tyttöjä, melkein lapsia vielä, äiteineen. Muut olivat korostetun yksin, lukivat lehtiä ja istuskelivat. Naisista neljä lähestyi selvästi neljääkymmentä, ehkä jopa viittäkymmentä. Varmaan raskauksia, jotka muuttaisivat koko elämän, ajattelin – ja myöhemmin kävi ilmi, että olin oikeassa. Loput olivat vähän alle tai yli kahdenkymmenen. Joka ainoan ilme oli pelokas ja vaivautunut, mutta ennen kaikkea naiset näyttivät häpeävän syvästi.”

Yksinäisyys ja häpeä tuossa tilanteessa on hyvin kuvattu. Miten vaikeaa häpeä ylipäänsä on jakaa toisten kanssa. Mietin, onko yksinäisyyden taustalla yleisemminkin sellainen häpeä, jota ei ole koskaan käsitellyt edes itse, saatikka jakanut jonkun toisen kanssa. 

”Jossain paukahti ovi. Lääkäri oli saapunut. Että mies oli lääkäri, siitä ei ollut epäilystäkään, vaikka hän näyttikin argentiinalaiselta filmitähdeltä tai Las Vegasin yökerholaulajalta. Vanha nainen auttoi hänen yltään kamelinkarvatakin ja huivin. Kallis silkkipuku, ranteessa Rolex. Lääkärin asemasta kieli miehen itsetietoinen olemus ja arvovalta. Hän oli tumma, lipevän seksikäs, hän käveli pehmein askelin kuin varas.”

Kertomuksen päähenkilön lopullista päätöstä abortin suhteen en paljasta, mutta aamulla autoon noustessa kävi ilmi, että muut olivat matkalla lentokentälle. Näin voi toimia, jos on perhe tai ystäviä, joiden avulla matka kuvatunlaiselle klinikalle on mahdollista tehdä. Kovin moni turvautuu paljon rankempiin ja vaarallisempiin keinoihin. Ihmettelen kovasti, kuinka meillä on vaikutusvaltaisessa asemassa henkilöitä, jotka tukevat tällaista toimintaa, joka tapahtuu maissa joiden virallinen terveydenhoito ei toimi asianmukaisesti. 

Lucia Berlin (1936-2004) kuvataan näin: yhdysvaltalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja ja sisukas nainen. Kertomukset pohjautuvat pitkälti hänen omiin kokemuksiinsa. Lukijan on syytä tarkkaan tutkia myös kirjaan sisällytetyt elämäkertatiedot, niiden taustoittamana jokainen kertomus saa uutta syvyyttä. Kieli on värikästä, rikasta ja suomennos ilmeisen onnistunut, kiitos Kristiina Drews. 

Lainaukset: Lucia Berlin. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Aula&Co. 2018
    

13. elokuuta 2018

Leipä



Historiasta on mahdollista kirjoittaa monella tavalla. Oman kouluaikani historiankirja kuvasi menneisyyden sotien, kuninkaiden, paavien, säätyläisten ja hovien loiston ja menestyksen kautta.  Rahvaan historiasta kerrotaan vähemmän, miten arkinen elämä sujui, siitä kertoo pitkällä aikajänteellä Perttu Immonen kirjassaan Suomen rahvaan historia.

Muutama poiminta kirjasta, jossa käsitellään kolmen suvun menneisyyttä aina 1500-luvulta 1800-luvulle saakka. Suvut on valittu kolmelta alueelta, mikä valaisee hyvin maamme erilaisten asuinalueiden omaleimaisuutta niin maanomistuksen, asumismuotojen ja tapakulttuurin osalta.

Leipä on rahvaan elämässä ollut aina keskeisessä asemassa, se on koko elämän perusta. Ala-Sastamalan taloissa oli 1500-luvulla useimmissa taloissa sisätiloissa uuni, joka mahdollisti ruuan valmistuksen vaikka varsinaisia herkkusuita ei tuohon aikaan oltukaan. Leipää leivottiin pari kertaa vuodessa. Viljan jauhaminen sijoittui kevääseen ja syksyyn, jolloin tulviva vesi vauhditti joen varsiin sijoitetut myllyt. Toimitus oli tärkeä ja siihen suhtauduttiin kuin rituaaliin. Jotakin tästä on siirtynyt myös omiin muistikuviini. Äitini tapasi painaa pullataikinan päälle ristin ja sanoi ”näin teki minunkin äitini”. Valkoinen vehnäpulla on toki aivan toinen asia.

Sastamalassa ruis sekoitettiin veteen leipäjuureksi, sitä maisteltiin puutikulla. Kun maku oli riittävän hapan, se kaadettiin puunrungosta koverrettuun kaukaloon. Taikinan kohottamista saatettiin jouduttaa panemalla kaukalon päälle miehen housut, etumus alaspäin. Näin kirjassa kuvataan. Taikinasta leivottiin satoja leipiä, jotka ripustettiin tuvan katossa risteileviin leipävartaisiin. Vanhuksille kova leipä piti pehmentää joko liottamalla vedessä tai oluessa. Kuivaamalla säilöttiin myös muuta ruokaa. Lihaa ja kalaa syötiin harvoin tuoreena, ne suolattiin. Varakkailla oli mahdollisuus suuriin ruokavarastoihin ja ruoka oli maultaan hapanta ja suolaista. Tuoretta ruokaa söivät vain köyhät.

Pietari Brahe, kenraalikuvernööri, teki Suomeen tarkastusmatkoja ja tiivisti havaintonsa: monet juopottelevat, polttavat tupakkaa ja ”söivät liikaa”. Näin jo 1600-luvulla.

Katovuodet olivat kuitenkin jatkuva vitsaus, nälkävuodet toistuivat säännöllisin väliajoin. Vuosi 1697 koitteli Tyrvään väkeä ankarasti. Leipää jatkettiin petulla, akanoilla ja oljilla. Jos leivässä oli edes puolet ruisjauhoa, siitä sai leivottua kitkerää leipää. Jos jauhomäärä oli liian vähäinen, saattoi akanaleipä syttyä palamaan uunissa. Vatsalle jauhojen loppuminen oli suuri haaste. Monissa taloissa menetettiin työkykyiset miehet, mutta vanhusten menetys oli talolle helpotus. Näin kohteli nälkävuodet myös talollisia ja pahempi kohtalo oli maattomilla, jotka kiersivät kerjuulla, joista osa pyrki sotaväkeen päästäkseen syömään Baltian linnoituksiin. Tyrväälle hoiperteli kerjäläisiä myös Pohjanmaalta. Koska ruokaa ei ollut tarjolla omallekaan väelle, pöhöttyneet ja iholtaan tummenneet kerjäläiset tuupertuivat nääntyneinä tienvarsille. Talonpojat määrättiin kinkerikunnittain hautamaan kuolleet, joita pelkästään toukokuussa oli yli sata Tyrväällä.

Ruotsi eli suuruuden aikaa, ja suomalaisia sotilaita taisteli Euroopassa, josta kulkeutui heidän palatessaan uusia viljelykasveja. Pommerin sodasta tuotiin peruna. Suomalaisista sotilaista jäi paikallisille asukkaille muistikuva merkillisistä sotilaista, jotka tekivät leipäkeittoa. Keitto valmistettiin kypärään, johon kaadettiin valkoviini ja siihen murennettiin leipäpaloja. 
Kolmesataa vuotta kolmen suvun historiaa kolmelta eri asuinalueelta, eri puolilta Suomea, oli kiinnostavaa luettavaa. Tuota pitkää jaksoa hipaisin tai oikeastaan vain haukkasin pienen suupalan leivän kulmasta.  

Lähde: Suomen rahvaan historia, Perttu Immonen. Atena, 2017