Historiasta on mahdollista kirjoittaa monella tavalla. Oman kouluaikani historiankirja kuvasi menneisyyden sotien, kuninkaiden, paavien, säätyläisten ja hovien loiston ja menestyksen kautta. Rahvaan historiasta kerrotaan vähemmän, miten arkinen elämä sujui, siitä kertoo pitkällä aikajänteellä Perttu Immonen kirjassaan Suomen rahvaan historia.
Muutama poiminta kirjasta, jossa käsitellään kolmen suvun menneisyyttä aina 1500-luvulta 1800-luvulle saakka. Suvut on valittu kolmelta alueelta, mikä valaisee hyvin maamme erilaisten asuinalueiden omaleimaisuutta niin maanomistuksen, asumismuotojen ja tapakulttuurin osalta.
Leipä on rahvaan elämässä ollut aina keskeisessä asemassa, se on koko elämän perusta. Ala-Sastamalan taloissa oli 1500-luvulla useimmissa taloissa sisätiloissa uuni, joka mahdollisti ruuan valmistuksen vaikka varsinaisia herkkusuita ei tuohon aikaan oltukaan. Leipää leivottiin pari kertaa vuodessa. Viljan jauhaminen sijoittui kevääseen ja syksyyn, jolloin tulviva vesi vauhditti joen varsiin sijoitetut myllyt. Toimitus oli tärkeä ja siihen suhtauduttiin kuin rituaaliin. Jotakin tästä on siirtynyt myös omiin muistikuviini. Äitini tapasi painaa pullataikinan päälle ristin ja sanoi ”näin teki minunkin äitini”. Valkoinen vehnäpulla on toki aivan toinen asia.
Sastamalassa ruis sekoitettiin veteen leipäjuureksi, sitä maisteltiin puutikulla. Kun maku oli riittävän hapan, se kaadettiin puunrungosta koverrettuun kaukaloon. Taikinan kohottamista saatettiin jouduttaa panemalla kaukalon päälle miehen housut, etumus alaspäin. Näin kirjassa kuvataan. Taikinasta leivottiin satoja leipiä, jotka ripustettiin tuvan katossa risteileviin leipävartaisiin. Vanhuksille kova leipä piti pehmentää joko liottamalla vedessä tai oluessa. Kuivaamalla säilöttiin myös muuta ruokaa. Lihaa ja kalaa syötiin harvoin tuoreena, ne suolattiin. Varakkailla oli mahdollisuus suuriin ruokavarastoihin ja ruoka oli maultaan hapanta ja suolaista. Tuoretta ruokaa söivät vain köyhät.
Pietari Brahe, kenraalikuvernööri, teki Suomeen tarkastusmatkoja ja tiivisti havaintonsa: monet juopottelevat, polttavat tupakkaa ja ”söivät liikaa”. Näin jo 1600-luvulla.
Katovuodet olivat kuitenkin jatkuva vitsaus, nälkävuodet toistuivat säännöllisin väliajoin. Vuosi 1697 koitteli Tyrvään väkeä ankarasti. Leipää jatkettiin petulla, akanoilla ja oljilla. Jos leivässä oli edes puolet ruisjauhoa, siitä sai leivottua kitkerää leipää. Jos jauhomäärä oli liian vähäinen, saattoi akanaleipä syttyä palamaan uunissa. Vatsalle jauhojen loppuminen oli suuri haaste. Monissa taloissa menetettiin työkykyiset miehet, mutta vanhusten menetys oli talolle helpotus. Näin kohteli nälkävuodet myös talollisia ja pahempi kohtalo oli maattomilla, jotka kiersivät kerjuulla, joista osa pyrki sotaväkeen päästäkseen syömään Baltian linnoituksiin. Tyrväälle hoiperteli kerjäläisiä myös Pohjanmaalta. Koska ruokaa ei ollut tarjolla omallekaan väelle, pöhöttyneet ja iholtaan tummenneet kerjäläiset tuupertuivat nääntyneinä tienvarsille. Talonpojat määrättiin kinkerikunnittain hautamaan kuolleet, joita pelkästään toukokuussa oli yli sata Tyrväällä.
Ruotsi eli suuruuden aikaa, ja suomalaisia sotilaita taisteli Euroopassa, josta kulkeutui heidän palatessaan uusia viljelykasveja. Pommerin sodasta tuotiin peruna. Suomalaisista sotilaista jäi paikallisille asukkaille muistikuva merkillisistä sotilaista, jotka tekivät leipäkeittoa. Keitto valmistettiin kypärään, johon kaadettiin valkoviini ja siihen murennettiin leipäpaloja.
Kolmesataa vuotta kolmen suvun historiaa kolmelta eri asuinalueelta, eri puolilta Suomea, oli kiinnostavaa luettavaa. Tuota pitkää jaksoa hipaisin tai oikeastaan vain haukkasin pienen suupalan leivän kulmasta.
Lähde: Suomen rahvaan historia, Perttu Immonen. Atena, 2017
