Luin Lucia Berlinin kirjan Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia jo kevään korvilla. Kesän olen pyöritellyt siinä käsiteltyjä teemoja miettien, mihin niistä tarttuisin. Ongelma ratkesi viime viikolla: abortti.
Yksi kertomus vie Meksikon El Pasoon, jonne nuori äiti saapuu alle vuoden ikäinen pieni poika mukanaan. Heidän tarkoituksensa on viettää joulua sukulaisten kanssa, mutta ennen sitä tämä 17-vuotiaana avioliiton solminut nainen kertoo ystävättärelleen olevansa neljännellä kuukaudella raskaana. Aviomies oli asian kuultuaan niin järkyttynyt, että oli lähtenyt Italiaan ilmoittaen, että taide on hänen elämänsä.
Ystävättären neuvo ja puuhakkuus johdattivat nuoren äidin aborttiklinikalle, jonne oli varattava mukaan käteismaksu (500 dollaria) ja selkeä ohje jättää pois kaikki omat henkilö- ja osoitetiedot. Iltapäivällä hän lähti hotellista taksilla tiettyyn osoitteeseen, josta matka jatkui toisella autolla portein suljetulle piha-alueelle.
”Rakennus oli keltaista tiiltä, ehkä entinen tehdas, ja sisäpiha kauttaaltaan asfaltoitu, mutta siellä oli kuitenkin kanarialintuja ja ruukuissa ihmekukkia ja portulakkaa.”
Maksettuaan toimenpidemaksun, hän kuulee miten kaikki tapahtuu. Lääkäri tulee kello viisi, katetri kohtuun, yöllä supistuksia, aamulla kaavinta, kello kymmenen tulee auto hakemaan. Mutta annetaan kertojalle ääni.
”Toistaiseksi oli ollut aivan hiljaista, ja siksi hämmästyin kun näin, että oleskeluhuoneessa oli parikymmentä naista, kaikki amerikkalaisia. Heistä kolme oli nuoria tyttöjä, melkein lapsia vielä, äiteineen. Muut olivat korostetun yksin, lukivat lehtiä ja istuskelivat. Naisista neljä lähestyi selvästi neljääkymmentä, ehkä jopa viittäkymmentä. Varmaan raskauksia, jotka muuttaisivat koko elämän, ajattelin – ja myöhemmin kävi ilmi, että olin oikeassa. Loput olivat vähän alle tai yli kahdenkymmenen. Joka ainoan ilme oli pelokas ja vaivautunut, mutta ennen kaikkea naiset näyttivät häpeävän syvästi.”
Yksinäisyys ja häpeä tuossa tilanteessa on hyvin kuvattu. Miten vaikeaa häpeä ylipäänsä on jakaa toisten kanssa. Mietin, onko yksinäisyyden taustalla yleisemminkin sellainen häpeä, jota ei ole koskaan käsitellyt edes itse, saatikka jakanut jonkun toisen kanssa.
”Jossain paukahti ovi. Lääkäri oli saapunut. Että mies oli lääkäri, siitä ei ollut epäilystäkään, vaikka hän näyttikin argentiinalaiselta filmitähdeltä tai Las Vegasin yökerholaulajalta. Vanha nainen auttoi hänen yltään kamelinkarvatakin ja huivin. Kallis silkkipuku, ranteessa Rolex. Lääkärin asemasta kieli miehen itsetietoinen olemus ja arvovalta. Hän oli tumma, lipevän seksikäs, hän käveli pehmein askelin kuin varas.”
Kertomuksen päähenkilön lopullista päätöstä abortin suhteen en paljasta, mutta aamulla autoon noustessa kävi ilmi, että muut olivat matkalla lentokentälle. Näin voi toimia, jos on perhe tai ystäviä, joiden avulla matka kuvatunlaiselle klinikalle on mahdollista tehdä. Kovin moni turvautuu paljon rankempiin ja vaarallisempiin keinoihin. Ihmettelen kovasti, kuinka meillä on vaikutusvaltaisessa asemassa henkilöitä, jotka tukevat tällaista toimintaa, joka tapahtuu maissa joiden virallinen terveydenhoito ei toimi asianmukaisesti.
Lucia Berlin (1936-2004) kuvataan näin: yhdysvaltalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja ja sisukas nainen. Kertomukset pohjautuvat pitkälti hänen omiin kokemuksiinsa. Lukijan on syytä tarkkaan tutkia myös kirjaan sisällytetyt elämäkertatiedot, niiden taustoittamana jokainen kertomus saa uutta syvyyttä. Kieli on värikästä, rikasta ja suomennos ilmeisen onnistunut, kiitos Kristiina Drews.
Lainaukset: Lucia Berlin. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Aula&Co. 2018
