Kirjassa on juoni ja selkeä tavoite: suuren jäähain pyydystäminen Lofooteilla. Samalla testataan kalakavereiden ystävyyden rajat. Jo tämä kehyskertomus itsessään tempaisi mukaansa ensimmäisellä lukukerralla, mutta kirja on ennen kaikkea mahtava kuvaus merestä, merentutkimuksen historiasta, meribiologiasta, myyteistä ja ihmisen kaipuusta tuota hämmästyttävän vähän tutkittua vertikaalista maailmaa kohtaan. Nyt luen kirjaa uudelleen tästä näkökulmasta.
Kirjailijan maailmankaikkeuden kuvauksessa avaruus ja meri muistuttavat toisiaan.
”Avaruudesta katsottuna Golf-virta muistuttaa Linnunrataa, maasta katsottuna Linnunrata muistuttaa Golf-virtaa. Molemmissa on spiraalinmuotoista pyörreliikettä. Tieteissarjoissa avaruusalukset eivät näytä lentokoneilta, ne näyttävät laivoilta. Ne saapuvat jatkuvasti tähtisumuihin, ionimyrskyihin ja meteorikuuroihin samalla tavalla kuin laivat kohtaavat merisumua, hirmumyrskyjä tai jäävuoria.”
Meri on maapallolle tuiki tärkeä. En tiennyt, että maapallosta 70% on merta. Kirjailija sanookin, että planeettamme pitäisi olla nimeltään Meri eikä Maa. Merten suojelusta on alettu puhua ehkä liian myöhään. Suuri osa tuhoista on jo tapahtunut. Muovisaaret seilaavat Tyynessämeressä ja Barentsinmeren pohjassa elävien taskurapujen mahassa on muovia. Norjan merilintujen tutkiminen on osoittanut, että yhdeksällä linnulla kymmenestä on vatsassaan muovia, jota ne eivät pysty sulattamaan. Muovijätteeseen kuolee vuosittain arviolta miljoona merilintua ja yli satatuhatta merinisäkästä.
Norjassa kalankasvattamot saastuttavat vesiä ja troolikalastus tuhoaa koralliriuttoja. Koralli voi elää 8500 vuotta vanhaksi ja tuhoutuneen riutan uudelleen kasvaminen entiselleen kestää tuhansia vuosia. Tämän hävityksen saa aikaan muutaman sekunnin pituinen troolarin vetämän nuotta merenpohjaa pitkin.
Tasapainon järkkyminen alkoi 1800-luvulla teollistumisen myötä: meret alkoivat happamoitua. Meren plankton tuottaa yli puolet hengittämästämme hapesta.
”Jos plankton kuolee, maapallosta tulee meille asuinkelvoton. Lopulta olemme kuin kaloja, jotka silmät auki haukkovat henkeään veneen pohjalla.”
Kirjoittaja tekee Lofooteille neljä matkaa vuoden aikana, tarkoituksenaan saada pyydystettyä jäähai. Viimeisen matkan alkaessa hänen avovaimonsa on raskaana, ja kirjailijan ajatukset liittyvät lapsiveden ympäröimään olentoon.
”Seitsemän viikon jälkeen alkio muistuttaa huomattavasti kalan toukkaa, eikä yhtäläisyys ole pelkkää pintaa. Sikiöllä on ylävartalossaan kaarevia pullistumia. Nämä ”kiduskaaret” kasvavat seuraavien viikkojen aikana yhteen pään kummallekin puolelle ja muodostavat kaulan ja suun. Juuri nyt sikiön silmät ovat eri puolilla päätä kuten kalalla.”
Meissä on siis edelleen paljon merta. Meri tai järvi vetää meitä puoleensa, vietämme mielellään lomamme veden tuntumassa. Jos annan lapselle ämpärin ja lapion, hän kyykkii rannassa rakentaen patoja, kaivaen kanavia, juoksuttaa vettä astiasta toiseen, uittaa kaarnalaivaa rantavedessä, juoksee vesirajassa vettä pärskytellen. Onnellinen on lapsi, joka saa nauttia vesileikeistä.
Ehkä kirja vetosi juuri meren takia. Parasta kesässä oli koko perheen yhteiset veneellä tehdyt kalastusretket, veden äänet puuveneen laitaan, airojen kolahdukset ja rantautuessa hiekan ja kaislojen suhina. Jännitystäkin oli. Isä souti rivakasti ja rytmikkäästi, mutta välillä hän teki nopeita, nykivä vetoja airoilla ja uskotteli meille pienille tytöille, että nyt soudettiin ison hauen yli.
Ajattelin pistää kirjan kiertoon luettuani sen vielä uudelleen. Jos olet kiinnostunut, kerro miksi haluaisit lukea sen.
Lähteet:
Morten A. Ströknes: Merikirja. Gummerus 2018
