27. joulukuuta 2015



Katso kuvaa ja mieti, miksi se on niin suloinen ja herkkä. Väsynyt pieni tyttö tai poika istuu käteensä nojaten sirossa pikkutuolissa. Silmät ummessa, jalasta potkaistut sandaalit tuolin vieressä. Mekko on kauniisti koristeltu juhla-asu.

Asetelma on sijoitettu lasivitriiniin, ei sitä voi koskettaa, eikä se ole leikeissä nuhraantunut, tuskin sitä on edes leikkeihin tarkoitettukaan.

Vitriinin vieressä on nimikyltti:
Nukkuva Jeesus-lapsi.

Ensimmäisen kerran tällainen veistos tuli eteeni marraskuussa Antequeran museon uskonnollista taidetta esittävässä näyttelyssä. Olin joskus aikaisemmin nähnyt vastaavanlaisia mekkoja espanjalaisten kirkkojen näyttelytiloissa ja ajatellut niiden kuuluneen jollekin varakkaalle lapselle käytettäväksi kirkollisissa juhlissa.

Mekkojen taustalla on kuitenkin luostareihin liittyvä pitkä perinne. Kun nuori nainen teki luostarilupauksen, hän luopui perheestään, maallisesta kodistaan ja varallisuudestaan.

Fransiskaani luostareiden perustaja on Franciscus Assisilaiseksi kutsuttu kauppiasperheen poika, joka toimillaan hämmensi kotikaupunkinsa asukkaita. Assisilainen aatelisperheen tytär Clara  oli kuusitoistavuotias kuullessaan ensimmäisen kerran Franciscuksen saarnaavan:

”Kuka tahansa, jonka sydän on täynnä vapauden kaipausta eikä kieltäytymisen pelkoa, on tervetullut meidän joukkoomme! Tässä ei ole kysymys luopumisesta, vaan siitä että lintu ei voi laulaa kultahäkissä.”

Tuohon aikaan tyttäret naitettiin varhain, miltei kehdossa, jolloin heidät luvattiin sulhasen vanhemmille, ja kihlajaiset saatettiin viettää morsiamen ollessa nelivuotias. Liittojen solmimisen perusteena oli perheen kunnia, varallisuus ja veren aateluus. Myös Claran oli tarkoitus löytää puoliso omasta säädystään, mutta hän osoitti enemmän kiinnostusta tuohon edellä mainittuun Franciscukseen, joka tempauksillaan hämmensi Assisin asukkaita. Hän oli enemmän kiinnostunut auttamaan sairaita ja köyhiä kuin kartuttamaan kauppiassukunsa omaisuutta.

Monien vaiheiden ja ihmeiden kautta myös Clara, hänen äitinsä ja sisarensa löysivät tiensä luostariin, jonka muurien sisäpuolelle heidän elämänsä tulisi rajoittumaan.

”Kaikki Assisin paremmat perheet elivät tuskan vallassa. Tytöt, jotka olivat liian kalliita maailmalle, eivät pystyneet vastustamaan San Damianon houkutusta. He lahjoittivat myötäjäisensä köyhille, riisuivat kengät jalastaan, uhrasivat hiuksensa saksien terälle, sulkeutuivat luostarin muurien sisään.”

Kertomus Claran siirtymisestä maallisesta elämästä Franciscuksen seuraajaksi on raju ja tämän päivän arvomaailmasta katsottuna irvokas. Kaunis mekko nukkuvan Jeesus-lapsen päällä on myös kertomus luopumisesta saada ommella jotakin omalle lapselle, luopumista äitiydestä ja vanhemmuudesta.

”Ahneilta näyttävät kädet riisuivat Claralta koruja. Ne ottivat hänen yltään kultakoristeiset päällysvaatteet. Ne vetivät silkkikengät hänen jaloistaan. Ne pukivat hänet karheaan kaapuun. Ne sitoivat hänelle köyden vyöksi.
Näin köyhäksi riistettynä ja paljain jaloin hänet vietiin matalaan kirkkoon, jossa oli suippokaari-ikkunat.

Clara vietiin alttarin eteen, polvilleen niin kuin kuolemaan tuomittu.
Franciscus tarttui saksiin. Hän toi ne lähelle Claran kaulaa. Päättäväisesti hän leikkasi tytöltä hiukset.
Väriherneiden kukkia kultaisemmat hiussuortuvat putosivat alttarin portaille.
Franciscus peitti Claran pään karhealla mustalla vaatteella.
Samaan aikaan kun näin paljon maallista kauneutta katosi, takkupartaiset, käheä-ääniset, karkeisiin kaapuihin pukeutuneet miehet lauloivat voimakkaalla äänellä hautajaismessua tytölle, joka oli ryöstetty maailmalta ja otettu paratiisin panttivangiksi.”

Assisin Clara julistettiin pyhimykseksi vuonna 1255, kaksi vuotta kuolemansa jälkeen. En ole tullut ajatelleeksi, että Tukholman keskustassa sijaitseva Sankta Klara kyrka on suora jatkumo tästä pyhimystarinasta. Kirkon yhteydessä toimi vuosina 1289-1527 klarissaluostari.

Mekkoon puettu nukke istuu sirossa käsinojallisessa tuolissa  ja sen taustalla oleva tarina kertoo luostareista sellaista, mitä en ennen ole tullut edes ajatelleeksi. Näin marraskuussa otettu valokuva vei ajatukset Pyhän Claran kukkaset –kirjaan, joka on vuosia odottanut lukemista omassa kirjahyllyssäni.

Lähteet: Pyhän Claran kukkaset, Piero Bargellini. Atena Kustannus Oy 2000.
Assisin Franciscus, Herman Hesse. Sanasato 2007.




15. joulukuuta 2015

Leijanlennätys

Yksi lause voi säväyttää. Näin kävi lukiessani Hesarin kolumnia kirjoittajan kokemuksista vieraalla maalla. Hänen lapsensa käyvät koulua Etelä-Afrikassa ja kouluvuosi oli juuri päättynyt. Rehtorin päättäjäisissä pitämä puhe ja oppilaille annetut kunniamaininnat tekivät kirjoittajaan Sami Sillanpäähän vaikutuksen.
 ”Eräs 13-vuotias poika oli osoittanut erityistä johtajuutta. Samanikäinen tyttö palkittiin koulun arvojen kunniakkaasta edustamisesta. Rehtorin erikoispalkinnon saaja oli osoittanut poikkeuksellista moraalista vahvuutta.” 

 Nämä olivat sanoja, joita kirjoittaja ei ole kuullut suomalaisessa koulussa. Näin saattaa hyvinkin olla, vaikka tämän päivän koulusta tiedän sen verran vähän, etten tohdi sitä omiin nimiini laittaa. Omalta kouluajaltani muistan ainoaksi tunnustuksen arvoiseksi asiaksi: luokan paras keskiarvo, muita ansioita ei silloin tunnettu.

 Kohta, joka sai minut pysähtymään:
 ”Lasteni koulu Johannesburgissa noudattaa Etelä-Afrikan yleistä opetusohjelmaa. Uskonto ei ole oppiaine. Sen sijaan leijanlennätys on. Leijanlennätyksen tunneilla opetellaan elämäntaitoja (life skills), esimerkiksi käytöstapoja, tunteiden hallintaa, ristiriitojen kanssa elämistä ja sovittelua.” 

 Nyt on otettava mielikuvitus avuksi. Leijanlennättäminen on varmasti haasteellista puuhaa: monta epävarmuustekijää, joiden hallintaa ei varmuudella voi etukäteen tietää. Tehtävä edellyttää kykyä selvitä yllättävistä tuulen suunnan muutoksista, toisten leijojen liikkeiden seuraamisesta ja pettymysten sietämistä, kun tapahtuu jotakin yllättävää. Ja kuitenkin se on myös mitä suurimmassa määrin yksilösuoritusta, itsenäistä oman toimintansa johtamista. Sehän muistuttaa oikeaa elämää. Meidän koulumme ovat paistatelleet vuosia kouluosaamista mittaavien testitulosten kärjessä. En sure vaikka huipulta pudottaisiin, mutta sitä suren, että moni koululainen ei koskaan pääse loistamaan hyvänä leijanlennättäjänä. Pettymyksien sietäminen, kun leija ei suotuisan tuulen puuttuessa suostu liitämään korkealle, on vain jotenkin opittava. Sellaisessa tilanteessa ei oikein voi muita syytellä ja solvata. On hillittävä tunteensa, koottava itsensä uudelleen ja jatkettava.

Kilpailu ja vertailu herättävät kateutta, arkuutta, häpeää. Kyllä näilläkin eväillä pärjää elämässä, mutta missä on leikki, luovuus ja ilo. Helsingin rantoja kiertävät puistot, miltä ne näyttäisivät, kun taivaalla kieppuisi parvi värikkäitä leijoja ja jokaisen narun päässä vilistäisi pieni koululainen, katse valppaana.

Viime syksynä virisi keskustelu koodauksen opetuksen tärkeydestä. Tunnustan, että itsekin pistin pienen koodauskoulun pystyyn, ja oppilas on nokkela ja innostunut. Leijanlennättäminen ei korkean ikäni vuoksi enää mitenkään onnistu. Tosin katselisin sitä sivusta kovin mielelläni. Mistä löytyy opastaja leijanlennättämiseen, elämäntaidon, opettamiseen?


 Lähde: Sami Sillanpää, Merkintöjä. Helsingin sanomat 14.12.2015

3. joulukuuta 2015

Häpeä


Minulla on ollut ilo tutustua kolmeen koiraan, joiden yhteen laskettu elinikä on 35 vuotta. Ensimmäinen oli kasvatusmielessä harjoittelukappale. Koirasta tuli kiltti ja neuroottinen. Luotin liikaa kirjaviisauteen ja pyrin noudattamaan orjallisesti ohjeita, joiden merkitystä en itse riittävästi pohtinut.

Toisen koiran kohdalla luotin jo enemmän omaan kykyyni arvioida, miten se saadaan mukaan ikään kuin perheenjäseneksi, joka ymmärtää sääntöjä ja rutiineita, joita noudatamme. Tämä kultainen ja lempeä bokserimme oppi olemaan kiltisti kotona, ei vallattoman pentuvaiheen jälkeen repinyt tavaroita, joskus vain vähän järsi kirjan kulmia tai hotkaisi pöydälle unohtuneen herkkupalan. Sillä oli kuitenkin yksi salainen pahe: sohvalla makoilu, mikä ei ollut sallittua, eikä näin tapahtunut kun me olimme kotona. Tämä oli opetettu jo pentuvaiheessa. Mutta monta kertaa kotiin tullessani huomasin, että sohvan nurkka oli lämmin, ja koira lattialla makoilemassa poissa olevan oloisena. Kosketin lämmintä kohtaa ja sanoin ”ai, ai, ai”. Koira käänsi päänsä pois, tai jos se sattui seisomaan, painoi päänsä alas ja oli niin nolon näköinen kuin bokseri vain voi olla.

Kolmatta koiraamme kasvatettiin samalla tavalla, se oli luonteeltaan nokkela veijari, jota koirakirjassa kuvattiin sanomalla ”koira, jolla on röyhkeä katse”. Se ei oikeastaan koskaan nolostunut tai hävennyt tekemisiään.

Tämän johdattelun kautta mietin ihmisen kykyä tuntea häpeää. Häpeän tunteen syntymekanismista on kirjoitettu paljon psykoanalyyttisestä näkökulmasta, minkä nyt jätän kokonaan käsittelemättä. Kyky tuntea häpeää rajoittaa sekä hyvässä että pahassa toimintaamme.

Alice Munron kirjassa Kerjäläistyttö, päähenkilö Rose kasvaa perheessä, jossa on isä, äitipuoli ja pikkuveli. Eletään Kanadan syrjäisessä, pienessä kaupungissa, jossa joki jakaa yhteisön: köyhien, vaatimattomasti asuvien työläisten osaan ja varakkaampien, hyvin toimeentulevien ja koulutettujen yhteisöön. Tytön kotikasvatus on ankaraa, ruumiillinen rankaiseminen, oikeastaan pahoinpitely, oli hänen kasvuympäristössään enemmän sääntö kuin poikkeus. Suhtautuminen kirjojen lukemiseen oli kaksinainen: toisaalta varoitettiin liiasta lukemisesta ja toisaalta sitä myös piiloitellen ihailtiin. Seksuaalisuus oli häpeän leimaamaa ja naiseksi kasvamiseen liitettiin salailua.
”Rakastunut sinä olet”, Flo sanoi. ”Ihan yököttää.”

Rakkaus häntä yökötti. Orjuutus, itsensä nöyryyttäminen, itsepetos. Se häntä oudoksutti. Hän näki vaaran, totta kyllä: hän näki heikon kohdan. Mieletön toiveikkuus, valmius, tarve."
Siirtyminen kodin lähipiiristä ja tutusta koulusta oppikouluun merkitsi törmäämistä erilaisen taustan omaaviin koulutovereihin, mikä tuotti kiusallisia tilanteita. Kuinka kertoa kodistaan ja sen ruokailutottumuksista, vanhempien ammateista, omista harrastuksista sellaisille, joiden tiesi tulevan ylemmistä sosiaaliluokista.

Nuori innokas opettaja kyseli luokassa oppilaiden aamiaisista nähdäkseen oliko Kanadan valtion ravintosuosituksia noudatettu. Vastaukset vaihtelivat sen mukaan olivatko oppilaat kaupungista vai maaseudulta. Erot olivat selvät. Paistetut perunat, leipä ja maissisiirappi, tee ja puuro kuuluivat maalaiselle.

”Jotkut nauroivat, opettaja nyrpisteli turhaan nenäänsä. Hän oli siirtymässä luokan kaupunkilaispuolelle. Huoneessa oli selvästi huomattavissa karkea kahtiajako. Tällä puolen oppilaat väittivät syöneensä paahtoleipää ja marmeladia, pekonia ja munia, maissihiutaleita, jopa vohveleita siirapin kera. Appelsiinimehua, sanoi joku harva.
Rose oli hakeutunut kaupunkirivin perälle. Hän yksin edusti Länsi-Hanrattyä. Mitään hän ei halunnut enemmän kuin kieltää syntyperänsä ja liittoutua kaupunkilaisiin, tulla yhdistetyksi noihin vohveleita syöviin kahvinjuojiin ja ruokailusoppien kaikkitietäviin omistajiin.”
Kun tuli Rose vuoro kertoa aamiaisestaan.
”Puolikas greippiä”, hän sanoi kylmäpäisesti. Kukaan muu ei ollut tullut ajatellakseen sitä.

Rose oli mielissään että oli tullut ajatellakseen greippiä ja että oli saanut sanotuksi sen niin reippaasti ja silti luonnollisella äänellä. Koulussa saattoi käydä niin että hänen äänensä katosi tykkänään, että hänen sydämensä puristui jyskyttäväksi möhkäleeksi kurkkuun ja hiki liisteröi puseron kainaloihin Mum-deodorantista huolimatta. Hänen hermonsa temppuilivat.”
Tästä rohkeasta tempusta oli seurauksena ajoittain toistuva huutelu.
”Puolikas greippiä!”
Rose sai kuulla tuon huudon silloin tällöin vuosien varrella milloin mistäkin kujalta tai pimeästä ikkunasta, milloinkaan hän ei paljastanut kuulleensa, mutta silti hänen oli kohta pyyhkäistävä kasvojaan, sipaistava pois ylähuulelle kihonnut kosteus. Teeskentely panee hikoamaan.” 
Tilanne koulussa olisi voinut olla vieläkin häpeällisempi, kuten tytöllä, joka hukkasi terveyssiteensä koulussa. Häpeäpilkuksi leimattiin eräs iso, jörö maalaistyttö.

Alice Munro sai muutama vuosi sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kerjäläistyttö kuvaa Rosen kasvutarinan ja kamppailun häpeän tunteiden kanssa. Yksi keino välttää murskaava ja lamaannuttava häpeän tunne on tietynlainen rajattomuus ja röyhkeys.  Tämä puoli oli myös Rosella; hän matki kotikaupunkinsa ja kotinsa puhetapaa, irvaili ja ironisoi häpeällisiä tilanteita.

Kirja on kirjoitettu lämpimällä sydämellä, ei osoitellen huonoja vanhempia. On vain ihmisiä, jotka varallisuudesta huolimatta ovat heikommin tai paremmin kykeneviä luomaan läheisiä suhteita kanssaihmisiinsä. Kun lukee tarkasti, voi ymmärtää, miksi Patric Rosen aviomies, oli sellainen kuin oli. Avioeron tausta ja eron syyt tulevat ymmärrettäväksi.

Rose kasvoi ammatissaan onnistuneeksi, jopa hyvin menestyneeksi toimittajaksi. Hän kykeni palaamaan kotikaupunkiinsa, järjestämään vanhan hoivaa tarvitsevan äitipuolensa elämän loppuvuodet. Mutta jäikö hän rakkauden kerjäläiseksi?

Lähteet: Kerjäläistyttö, Alice Munro. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 1985








3. marraskuuta 2015

Muotokuva (2)


Pahuuden anatomia: Norsunluukauppias Kurtzin läpivalaisu.
Mies, joka uskoi omaavansa korkeat ihanteet, mutta menetti suhteellisuudentajunsa ja toteutti mielihalunsa, koska ympäristö ei niitä hillinnyt.

Ensin on englantilainen nuori mies, oikeastaan vielä poika, joka tutkii karttakirjoja ja kiinnostuu valkoiseksi merkityistä alueista. Siihen aikaan, 1800-luvun lopulla, niitä vielä olikin maapallolla. Hän haluaa päästä kokemaan ja näkemään, hänen katseensa kiinnittyy Afrikkaan.

”… siellä oli muuan tietty joki, mahtava joki joka näkyi kartalla, se oli valtava käärme, pää oli meressä, lepäävä ruumis kaartui kauas yli suunnattoman maan, ja häntä katosi jonnekin sen sisäosiin. Kun katselin sitä näyteikkunassa olevasta kartasta, se lumosi minut niin kuin käärme lumoaa linnun – hupsun pienen linnun. Sitten muistin, että joen varrella toimii suuri liikeyritys, kauppaseura. Hitto soikoon ajattelin, nehän eivät voi käydä kauppaa noin runsasvetisellä alueella ilman jonkinmoisia aluksia – höyryaluksia! Entä jos yrittäisin päästä sellaiseen päälliköksi?”

Hyvien suhteiden ja sukulaistädin avulla nuori mies saa paikan kauppaseuran jokialuksella. Toista kuukautta kestänyt matka vie hänet Kongo-joen suulle, josta varsinainen seikkailu alkaa. Sana seikkailu tuntuu sopimattomalta, aivan liian kevyeltä; näkymät orjatyövoiman käytöstä ovat hurjia.

”Saman puun lähellä istui vielä kaksi muuta teräväkulmaista myttyä jalat koukussa. Toinen tuijotti jonnekin tyhjyyteen, leuka polviin nojaten; se oli sietämätön piinallinen näky. Hänen haamuveljensä lepuutti otsaansa kuin suuren uupumuksen valtaamana. Muut olivat hajallaan kuka mihinkin kouristuneeseen asentoon lyyhistyneenä – he olivat kuin taulu, joka esittää verilöylyn tai ruttotaudin tuhoja. Kun siinä seisoin kauhun lyömänä, nousi yksi tuollainen luontokappale käsiensä ja polviensa varaan ja lähti nelin kontin joelle juomaan. Hän latki vettä kourastaan, sitten nousi, jäi istumaan auringonpaisteeseen, pani sääriluunsa ristiin ja antoi hetken kuluttua villavan päänsä retkahtaa rintalastalleen.”

Edellä oleva lainaus matkan varrella kohdatuista näkymistä on lievimmästä päästä. Välietappeja on useita ja yhdellä niistä, nuori mies kuulee ensimmäisen kerran mainittavan Kurtzin nimen.

”Hyvin huomattava mies. Kyselin lisää ja tulin tietämään, että Kurtz nykyään johti kauppa-asemaa, hyvin tärkeää kauppa-asemaa, alueella joka oli todellista norsunluuseutua, aivan perukoilla asti. Hän lähetti sieltä norsunluuta yhtä paljon kuin kaikki muut yhteensä …”

”Hän menee vielä pitkälle, hyvin pitkälle. … Kohta hän on suuri tekijä firman johdossa. Niin ne ovat suunnitelleet siellä yläportaassa – Euroopassa, hallintoneuvostossa.”

Matkan jatkuessa väliasemalta toiselle, Kurtzin nimi tulee toistamiseen keskusteluun. Huhutaan, että tämä norsunluukaupan paras agentti on sairastunut vakavasti, mikä oli omiaan herättämään tavaranostajien huolestuneisuutta ja levottomuutta siitä, kuka pääsisi tekemään kauppaa ja noukkimaan voitot. Näistä lähtökohdista syntyy kiihkeä juonittelun ja vihan ilmapiiri. Ulkopuolinen tulija herättää halun urkkia tietoja ja epäluuloa motiiveista ja tavoitteista. Kuvaus istuu hyvin moneen nykyiseen työyhteisöön, jossa ilmapiirin myrkyttää kilpailu ja ulkopuolelta koettu uhka. Ihmisyhteisöt näyttävät noudattavan samoja pelisääntöjä ja ryhmän dynamiikka toimii edelleen kuten kautta aikojen. Liehakointi ja mielistely voi toteutua näin, kun tiedetään henkilö, joka pääsee tapaamaan kasvokkain herra Kurtzin.

”Tunsin, että kainalooni työntyi käsi.  Hyvä herra, sanoi se nuori mies, en haluaisi aiheuttaa väärinkäsityksiä, varsinkaan teissä, joka tapaatte herra Kurtzin kauan ennen kuin minulle suodaan se ilo. En haluaisi, että hän saa väärän käsityksen minun mielenlaadustani…”

Herra Kurtz oli lahjakas ja ennen kaikkea hän vaikutti puhetaidollaan. Hän oli samanaikaisesti ylevä ja alhainen. Juuri tämä yhdistelmä hänen luonteessaan tekee hänestä mielestäni vaarallisen vaikuttajan. Historialla on tapa toistaa itseään, ja näitä diktaattoreita on nähty monesti. Joseph Conradin kirja Pimeyden sydän ilmestyi vuonna 1902. Kun luen pienoisromaania Kristiina Kivivuoren oivallisena suomennoksena, toivon samalla sen löytävän uusia lukijoita juuri tästä syystä.
Sisältö ei ole vanhentunut ja kerronta vie aikaan jolloin suullinen tarinan kuljettaminen suoraan kuuntelijan sisäiseen korvaan toimii hienosti, kuvitusta ei tarvittu.




Vielä lyhyesti nykyhetkeen:

“The Queen of Ivory”, a Chinese national, arrested by a specialized Task Force in Tanzania. To date, she is the most important ivory trafficker ever arrested in the country.
Dar-es-Salaam, 8 October 2015 – A specialized wildlife trafficking unit under Tanzania’s National and Transnational Serious Crimes Investigation Unit (NTSCIU) arrested a number of high-level Chinese ivory traffickers led by a woman who is now thought to be the most notorious ivory trafficker brought to task so far in the war against elephant poaching. She is believed to be behind the trafficking of a huge quantity of ivory over the last several years.

Lähteet:
Pimeyden Sydän. Joseph Conrad. Otava 1981

28. lokakuuta 2015

Muotokuva (1)


Jos sinulla olisi mahdollisuus tilata muotokuva itsestäsi, ottaisitko yhteyttä kirjailijaan vai taidemaalariin?

Muotokuvia ja henkilökuvausta on tehty sekä kaunokirjallisuuden että maalaustaiteen piirissä tuhansien vuosien ajan. Molemmissa kohteena oli useimmiten hallitsijat, hovit, sotatantereet ja uskonnolliset tapahtumat. Amsterdamin Hermitage-museon laaja muotokuvanäyttely keskittyy esittelemään 1600-luvun alankomaalaista muotokuvataidetta. Näyttely on kiinnostava ja oppaan johdolla katseleminen saa syvyyttä ja ymmärrys lisääntyy. Kaupalla ja siirtomaiden valloituksilla vaurastunut maa tuo taidemaalauksen piiriin tavallisen kansan, kauppaporvarit, musiikin ja soittamisen kotikonserteissa. Kun kuvattavien kohteiden piiri laajenee, myös tapa kuvata ihminen saa realistisempia piirteitä. Kuvasta tulee dynaaminen; siinä on liikettä ja tunnelmaa. Oheisen kuvan kolmea miestä yhdistää jokin asia, jota katsoja voi vain arvailla. Mitä lasivadissa on? Yhdellä miehistä on kädessään veitsi ja kala, miksi? Mitä etusormi osoittaa? Kysymyksiä, joihin ei mykkä taulu vastaa, etenkin kun nämä kolme miestä ovat osa, pieni nurkka, suuresta maalauksesta.

Kirjailijalla on sanat, joilla hän maalaa kuvan kohteestaan. On helppo nähdä edessään nuori mies, joka kuvataan näin:

… hän oli umpeen laudoitettu talo. Silmät ruskeina kuin kuraisen tulvajoen vesi hän istui alahuuli lerpallaan, painavana kuin leipäpuun hedelmä. Hänen isänsä kertoi, että oli kerran raivopäissään ollut vähällä potkaista pojaltaan hampaat sisään.

Isä selittää syitä, miksi hän näkee poikansa tuollaisena.

… poika on kehno haaveilija, jonka ihanteita ja pyrintöjä oli vaikea toteuttaa.

Isän ja pojan näkemys elämästä on tyystin erilainen. Isän mielestä eläminen on kunnianhimoista haaveilua, ja ellei haaveile yli rajojensa, voi yhtä hyvin lakata elämästä. Hän sanoi, että hänen poikansa oli epäonnistunut ihminen, koska tällä ei ollut kunnianhimoa.

Miten tällaisen kuvauksen saisi mahtumaan maalaukseen?

Henkilökuvaus on kirjasta Perhesalaisuuksia, jossa suku kuvataan hyvin suorasukaisesti, vehkeilyn ja salajuonien verkostoksi. Mutta ei ainoastaan yhdestä näkökulmasta, vaan kaikki perheen ja lähisuvun jäsenet nähdään monen eri henkilön silmin. Taitava kirjailija, Nurrudin Farah, on somalialainen, mutta hän on elänyt pääasiassa kotimaansa ulkopuolella, eikä hänen kirjojaan juurikaan Somaliassa lueta. Hän on saanut merkittäviä kirjallisuuspalkintoja ja oli mukana myös Nobelin  palkintoveikkauksissa. Lukukokemus on hämmentävä, se muistutti jollakin tavalla Salman Rushdien herättämiä tuntemuksia. Vieras kulttuuri, uskomukset ja koko maailma, jossa liikutaan herättää myös vastenmielisyyttä, joten ei ole vaikea kuvitella, että kirjailijaa ei katsota hyvällä silmällä synnyinmaassaan.

Lähteet:
Hermitage Amsterdam, Portrait Gallery of the Golden Age
Perhesalaisuuksia, Nurrudin Farah. Otava 1999






18. lokakuuta 2015

Teatterissa

Kuukauden sisällä olen nähnyt kaksi niin erilaista näytelmää, että on aivan pakko eritellä niiden aiheuttamaa myllerrystä omassa päänupissani. Molemmat ovat klassikkoja ja osa pitkää näytelmäkirjallisuuden traditiota.

Ensimmäinen, Tukholman Dramatenin näytelmä Och ge oss skuggorna, on Lars Norénin kirjoittama kuvaus amerikkalaisen näytelmäkirjailijan ja Nobel palkinnon saaneen Eugene O’Neillin perhejuhlasta, syntypäivästä, johon osallistuvat hänen kaksi aikuista poikaansa, vaimo Carlotta ja taustalla vaikuttava perheen pitkäaikainen miespuolinen palvelija Saki.

Suuren näyttämön lavastus on niukkaakin niukempi: sohva, pöytä, nojatuoli. Esineet ovat irrallaan, kaukana toisistaan, harmaita, tuskin taustastaan erottuvia. Jotakin tapahtuu ikkunoille, ehkä nekin suljettiin tai peitettiin verhoilla. Taustalle heijastetaan kaupunkikuvia, henkilöitä, musiikkia. Kaikki käynnistyy hyvin verkkaisesti. Mutta kun kirjailijan ja hänen vaimonsa keskustelu alkaa, se tempaa mukaansa. On pakko kuunnella ja yrittää asettua jommankumman puolelle. Miksi mies on niin avuton? Miksi hän palaa menneeseen? Onko tämä kolmas vaimo, joka kuitenkin pysyi miehensä rinnalla pidempään kuin kaksi ensimmäistä, niin pahantahtoinen miltä hän kuulostaa? Mikä pitää nämä kaksi yhdessä? Perhehelvetin kuvausta, pienen sulkeutuneen piirin raadollinen ruumiinavaus. Kahden aikuisen pojan tapaaminen isänsä kanssa ei johda lähentymiseen millään tasolla.

Näytelmän tunnelma on tuttu jokaiselle Ingmar Bergmanin elokuvia katsoneelle. Ei ole myöskään yllätys, että sekä Eugene O’Neill että Lars Norén mainitsevat Bergmanin ja Strindbergin vaikuttaneen esikuvina omalle työlleen. Tässä on siis jotakin perin tyypillistä ruotsalaiselle tavalle tehdä teatteria. Dramatenin esitys kesti noin kolme ja puoli tuntia. Varsin vaativa sekä näyttelijöille että yleisölle. Niukasti katsottavaa, pitkiä monologeja, joita ei kevennetty millään tavalla. Ja kuitenkin se koukutti siinä määrin, että luen parhaillaan kirjaa Och ge oss skuggorna saadakseni selvyyden, miksi nämä kaksi ihmistä raatelevat toisiaan ja pysyvät yhdessä.


Eilinen Kansallisteatterin Nummisuutarit alkaa verkkaisesti liikkuvina varjokuvina, ensin hitaasti usvassa hapuilevina hahmoina, jotka vähitellen muuttuvat hurmoksessa tutisevaksi joukoksi. Kestää tovin ennen kuin ihmismassasta erottuu yksilö. Näytelmässä on tietysti roolihenkilöt, mutta voimakkaampi kuin yksilö on joukko, kollektiivi ja yhteisö, jonka osana yksilö rimpuilee ja jonka normisto pakottaa naimakauppoihin, viinan juontiin ja rötöstelyyn. On siinä viattomalla ihmislapsella haastetta kerrakseen. Pidin kovasti tästä uudelleen rakennetusta näytelmästä. Viittaukset tähän päivään olivat onnistuneita, ei liikaa osoitellen, leikkimielistä ja hyväntuulista. Tarkistin vielä jälkikäteen, että alkuperäisessä viisi näytöksisessä versiossa pysyttiin riittävän uskollisesti. Ei Alexis Stenvall suotta voittanut tällä näytelmällään ensimmäistä palkintoa vuonna 1864 järjestetyssä kirjoituskilpailussa, johon osallistuivat myös J. L. Runeberg ja August Ahlqvist.

Näytelmien lukemisesta voi nauttia, ja minulle sopii juuri tämä järjestys: ensin näyttämöllä ja sitten tekstinä. Mietityttää myös se, miten erilaisesta teatteriperinteestä suomalainen ja ruotsalainen näytelmä kumpuaa. Mutta olen niin ylpeä tästä omastamme, joka on elävää, vivahteikasta ja rohkeaa.

Lars Norén: Och ge oss skuggorna. Bonniers, 1991
Aleksis Kivi: Nummisuutarit



5. lokakuuta 2015

Kertaus ja toisto


Oppiiko kertaamalla, tätä mietin nykyään aika usein. Houkutus on suuri hypätä tutun, kymmeniä vuosia aikaisemmin luetun kirjan ohi. Harper Lee on kirjailija, jolta on julkaistu vain kaksi romaania: ensimmäinen 1960 ja toinen 2015, yli 50 vuotta ensimmäisen kirjan julkaisemisen jälkeen.

Uudelleen lukeminen kannatti ainakin minun kohdalla, ja juuri tässä järjestyksessä: ensin Kuin surmaisi satakielen ja sen jälkeen Kaikki taivaan linnut.

Eletään Alabamassa 1930-luvulla, keskellä ennakkoluuloja, rotuvihaa, pikkukaupungin ahtaissa roolikuvioissa, jotka kiusallisella tavalla muistuttavat tämän päivän suomalaista stereotypia-ajatusmallia. Ihmiset pyritään sijoittamaan tärkeysjärjestykseen rodun, sukutaustan, varallisuuden ja ystävyyssuhteiden mukaan. Kirjan päähenkilöt ovat sisar ja veli, jotka lapsen tarkalla silmällä ovat tehneet havaintoja pikku kaupunkinsa ihmissuhteista. Näin he pohtivat:
”Tiedätkö Scout, nyt minä olen päässyt sen asian perille. Minä olen miettinyt sitä koko tavalla viime aikoina ja nyt minä sen käsitän. Maailmassa on neljänlaisia ihmisiä. On tavallisia ihmisiä niin kuin me ja meidän naapurimme, on sellaisia kuin Cunninghamit, jotka asuvat metsässä, on sellaisia kuin Ewellit roskakasojen vieressä ja sitten ovat neekerit.”
”Entä kiinalaiset ja cajunit Baldwinin piirikunnassa?”
”Minä tarkoitan Maycombin piirikuntaa. Asia on sillä tavalla, että meikäläiset ihmiset eivät pidä Cunninghameista, Cunninghamit eivät pidä pidä Ewelleistä ja Ewellit vihaavat ja halveksivat värillisiä ihmisiä.”

Lasten perheeseen kuuluu myös suvustaan ylpeä Alexandra-täti, jonka käyttäytymistä lasten isä, Atticus, kutsuu sukuhassuudeksi.

…Alexandra-täti on sen takia niin sukuhassu, koska meidän suvullamme on tausta mutta olemme köyhiä kuin kirkonrotat.
…Atticus sanoi kerran, että suurin osa tuosta, mitä lörpötetään Vanhoista Suvuista, on hupsutusta, koska kaikki suvut ovat yhtä vanhoja. Minä kysyin, että tarkoittaako hän myös värillisiä ja englantilaisia, ja hän sanoi, että hän tarkoitti.

Näille lapsille ei tarjottu kotona valmista luokittelumallia, miten sijoittaa ihmiset eri lokerikkoihin. He jatkoivat pohdintojaan ja miettivät, mikä merkitys luku- ja kirjoitustaidolla on elämässä selviytymisen kannalta. Lopputuloksena on oivallus : ”onhan jokaisen itse opittava lukemaan, eihän kukaan ole syntynyt lukutaitoisena.”

Muistan myös kirjaan pohjautuvan elokuvan ja Gregory Peckin tuomari Atticuksen roolissa. Lapset seuraavat oikeudenkäyntiä, jossa musta mies tuomitaan epäoikeudenmukaisesti valkoisen nuoren naisen ahdistelusta. Ei ole tämäkään aihepiiri ja pelkojen herääminen meillä tänä päivänä vierasta.

Kaikki taivaan linnut –kirjan käsikirjoitus löytyi kirjailijan tallelokerosta. Ei ole varmuutta, halusiko kirjailija sen julkaisemista. Tarina ei puhuttele lukijaansa samalla tavalla kuin ensimmäinen, henkilökuvaus on ohuempaa ja juoni jotenkin väkinäinen. Mutta näin peräkkäin luettuina ne ovat kelpo kokonaisuus.

Scout on varttunut aikuiseksi ja palaa 26-vuotiaana lapsuuden kotikaupunkiin. Eletään 1950-luvulla. Keskiössä on naisten maailma; kahvikutsut, muistot kouluajoilta, aikuistumisen kipupisteet, aviopuolison valinta. Rotukysymykset ovat taas esillä ja vastakkainasettelu mustien ja valkoisten välillä edelleen kärjistynyt. Scout, jonka kasvattivat musta nainen ja valkoinen mies, joutuu uudelleen ratkomaan eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä. Välittäjänä toimii setä, jonka suuhun on laitettu nämä ajatukset hänen syyttäessä Scoutia fanaatikoksi.

”Nimenomaan. Fanaatikko. Ei mikään jättimäinen fanaatikko, vain ihan tavallinen nauriin kokoinen fanaatikko.”
Scout tarkistaa sanan merkityksen sanakirjasta, jonka mukaan fanaatikko on henkilö, joka on  pakkomielteisesti tai hurmahenkisesti omistautunut omalle kirkolleen, puolueelleen, aatteelleen ja vakaumukselleen.
…Mitä fanaatikko tekee, kun hän kohtaa jonkun, joka haastaa hänen näkemyksensä? Hän ei anna periksi. Hän käy suin päin hyökkäykseen. Sinulla heitti koko vakiintunut isäkuva häränpyllyä, joten sinä juoksit. Ja kuinka sinä juoksit!

Tätä nyt mietin: mihin tarvitaan suuria esikuvia, joista halutaan nähdä vain se parempi puoli, johon sitten sokeasti liimaudutaan kiinni. Vastustajasta nähdään vain se huonompi kylki, johon ollaan valmiita sylkemään. Näinkö kahtia jakautunut maailmankuva auttaa selviytymään ongelmista itsensä ja ympäristönsä kanssa?

Oli hiukan kankea käännös tuossa ensimmäisessä, mutta toisen lukeminen ei tuottanut tässä suhteessa minkäänlaista hankaluutta. Näin on ainakin tällä saralla edetty.


Lähteet:
Kuin surmaisi satakielen, Harper Lee. Koko kansan kirjakerho 1984
Kaikki taivaan linnut, Harper Lee. Gummerus 2015











24. syyskuuta 2015

Muisto haalistuu

Ihminen on tarina, sepitelmä, pienten ja suurten sattumusten kooste. Kun nämä sattumukset muodostavat yhtenäisen kertomuksen, loogisen, kronologisen ketjun, ihmisen on mahdollista elää sopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Mutta kertomukseen voi tulla katkoksia ja vääristymiä, jotakin putoaa pois, kun ehjä ketju katkeaa kuin helminauha. Moniväriset helmet vierivät lattialle, josta ne poimitaan ja pujotetaan nauhaksi uudelleen. Helmien alkuperäinen järjestys muuttuu, ja osa helmistä vierii piiloon ja jää poimimatta.

Muistisairaus on tila, joka etenee vääjäämättä söisimme tai joisimme kuinka terveellisesti ja järkevästi tahansa. Kukaan ei ole sitä itselleen tietoisesti hankkinut, eikä siihen löydy parantavaa lääkettä. Sairaus on niin yleinen, että tuskin löytyy ketään jonka lähipiirissä ei olisi  muistisairasta henkilöä.

Teatteri Avoimissa Ovissa on syksyn ohjelmistossa Anneli Kannon kirjaan Pala palalta pois. Kertomuksia Alzheimerin taudista perustuva näytelmä. Näytelmässä kuvataan 85-vuotiaan äidin ja hänen tyttärensä vuosia kestänyt kamppailu asiallisen hoidon puolesta. Kirjailijan kyky kuvata kaikki ne epäkohdat, puutteet ja omaishoitajan väsyminen perustuvat hänen omaan kokemukseensa ja muistiinpanoihin, joita hän teki sairauden eri vaiheissa. Näytelmä ei ole kaunis, se kuvaa tilanteen raadollisena ja rujona. Se on oikeastaan hätähuuto päättäjille: älkää jättäkö muistisairasta yksin ja omaishoitajaa väsymään taakkansa alle.

Näytelmässä jäin kaipaamaan sairastuneen näkökulmaa. Sairaus antaa merkkejä itsestään paljon ennen varsinaisen diagnoosin saamista. Mitä nämä ”hälytysmerkit” ovat, millaisena  sairas itse kokee tilanteensa. Näkökulma sairastuneen ihmisen sisäiseen maailmaan, joka tietysti sairauden myöhäisvaiheessa on fiktiivinen, on mielestäni saavutettu Lisa Genovan romaanissa Edelleen Alice.
"Jo silloin, yli vuotta aikaisemmin, hänen päässään, korvien tienoilla, kuristui hermosoluja kuoliaaksi niin hiljaa ettei hän sitä kuullut. Jotkut voisivat väittää että kaikki meni niin katalasti vikaan, että hermosolut itse käynnistivät omaan tuhoonsa johtavan tapahtumaketjun. Oli se sitten molekyylimurha tai soluitsemurha, ne eivät kyenneet ennen kuolemaansa varoittamaan häntä siitä mitä oli tekeillä."
Päähenkilö Alice Howland on viisikymppinen kognitiivisen psykologian professori, jonka elämä muuttuu sairauden myötä. Sairaus etenee nopeasti, se vie työkyvyn, muistot, harrastukset ja yhteyden läheisiin. Se vie myös kosketuksen omaan minuuteen. ”Minulla on ikävä itseäni”.

Alice ja John istuvat puistossa, syövät jäätelöä ja katselevat heille molemmille aikaisemmin kovin tuttua maisemaa ja joen toisella puolella olevaa punatiilistä rakennusta.

”Mikä tuo rakennus on?” kysyi Alice.
”Se on kauppatieteen laitos. Se kuuluu Harvardiin.”
”Ai. Opetinko minä tuossa talossa?”
”Et, sinä opetit eri talossa joen tällä puolella.”
”Ai.”
”Alice, missä sinun työpaikkasi on?”
”Minun työpaikkaniko? Se on Havardissa.”
”Niin, mutta missä kohtaa Harvardissa?”
”Joen tällä puolella olevassa talossa.”
”Missä talossa?”
”Se on kai jossain collegessa.” Enhän minä enää käy siellä.”
”Minä tiedän.”
”Eihän sillä sitten ole oikeastaan väliä missä se on, vai onko? Miksi me emme keskity sellaisiin asioihin, joilla on todella merkitystä?”
”Minä yritän.”
John piteli häntä kädestä. Johnin käsi oli lämpimämpi kuin Alicen. Alicen kädellä oli hyvä Johnin kädessä.

”Alice, vieläkö sinä haluat olla tässä?”

Alice hymyili tyytyväisenä itseensä, kun osasi vihdoinkin antaa varman vastauksen.
”Vielä. Minusta on kiva istua tässä kanssasi. Enkä minä ole vielä syönyt kaikkea.”
Hän kohotti jotain suklaista jäätelöään Johnin nähtäväksi. Se oli alkanut sulaa ja tippua tötterön reunoilta hänen kädelleen.
”Miksi, pitääkö meidän lähteä nyt?” hän kysyi.
”Ei. Syö rauhassa.”

Muistot haalistuvat, työura on hävinnyt mielestä, läheiset ihmiset muuttuneet vieraiksi. Ensimmäiset lapsenlapset Alice ottaa hellästi syliinsä, silittää ja nuuhkii vauvojen tuoksua, nauttii vauvan sylissä pitämisestä. Jotakin on edelleen tallella.

Lähteet:
Anneli Kanto: Pala palalta pois. Kertomuksia Alzheimerin taudista. Gummerus, 2013
Liisa Genova: Edelleen Alice. WSOY, 2010

14. syyskuuta 2015

Karhun perilliset



 Meidän pohjoisten kansojemme esi-isät eivät tule Etelä-Afrikasta, vaikka ”ihmiskunnan kehdosta” Maropengistä on palentologissa tutkimuksissa löydetty uusi esi-ihmislaji. Hesarissa (12.9.20015) todetaan tämän uuden Homo nadeliksi nimetyn lajin tulleen niin sanotusti puun takaa.

Jokainen voi itse päättää, luottaako fossiileihin vai folkloristeihin. Minä kallistun viimeksi mainittujen kannalle, yksinkertaisesti siitä syystä, että heidän selityksensä ovat runollisempia.

Edellisessä postauksessa viittasin Puiden kansa –kirjaan. Ja innostukseni sen kuin yltyi nähtyäni Ateneumin Tarujen kansa -näyttelyn. Meidän kantaisämme on metsästä ja polveudumme ehkä suoraan metsän kuninkaasta.

Norjalainen 1870-luvulla muistiin merkitty kansansatu kertoo valkoisesta karhusta nimeltään Valemon. Valkokarhukuninkaasta kertovassa tarinassa hyvä ja paha käyvät ankaran kamppailun. Karhu ei olekaan karhu, vaan noiduttu kuninkaan poika. Ihmisen muodon hän saa vain öisin. Ja kuinka ollakaan, tyttö, jolla on kaksi rumaa ja tyhmää sisarta, joutuu pakenemaan metsään ja kohtaa siellä valkoisen karhun. Näiden kahden välille syttyy rakkaus ja vaativien uskollisuuskokeiden jälkeen hyvä saa palkkansa. Tyttö, Valemon ja heidän suhteestaan karhun pesässä alkunsa saaneet tyttäret elävät onnellisina hienossa linnassaan elämänsä loppuun saakka. – Tarinan tiivistin tylysti kovin tiukkaan muotoon, mutta lue koko satu, jos menet katsomaan näyttelyä. Kittelsenin taulussa tyttö ratsastaa valkokarhukuninkaan selässä kädessään taikavoimaa sisältävä seppele.

Esi-isiemme maailmassa karhua pidettiin inhimillisenä, jopa jumalallisena olentona. Jos sanoi ”karhu”, se merkitsi, että karhu astui viisi askelta sanojaa kohti. Kiertoilmaisut pitivät sen etäämmällä. Epäkunnioittava puhe loukkasi eläintä ja seurauksena oli karhun hakeutuminen talojen pihapiiriin karjaa hätyyttelemään. Tämä ilmaistiin sanomalla, että Metsä liikkuu.

Karhun saama kunnioitus pohjautui myyttisiin taruihin. Niiden mukaan karhu oli syntyään taivaallista alkuperää.
Suomalaisessa tarustossa karhun alkukoti on Otava. Sanotaan, että Ison Karhun tai Pikku Karhun tähtikuviossa on nähtävissä kultainen kori ja ketju, joilla karhu on laskettu alas taivaasta. Tätä en ole omin silmin voinut todistaa, mutta uskon, koska lähdekirjassani niin on kirjoitettu.

”Missä ohto synnytelty,
mesikämmen käännytelty?
Kuun luona, tykönä päivän,
Otavaisen olkapäällä:
Sieltä on maahan laskettu
hihnoissa hopeisisa,
kuldaisisa kätkyhisä.”

Koska karhu oli taivaallista alkuperää, suhtauduttiin sen kuolemaankin kunnioittaen. Se oli haudattava arvokkaasti, kuten ihminen. Kirkonkelloja soitettiin vielä 1600-luvulla Keski-Suomen metsäseuduilla karhua saatettaessa hautaan. Karhun pääsy taivaaseen, takaisin kotiinsa Ison Karhun tähdistöön, varmistettiin kiinnittämällä karhun kallo honkapuuhun ja luut haudatiin puun juurelle. Kallo sijoitettiin puun runkoon siten, että katse on kohdistettuna auringonnousun suuntaan.

Näin somasti karhu saateltiin matkalle taivaaseen.

”Lähde nyt kulta kulkemaan,
vanha armas astumaan
kultaista kujaa myöten.
ei tästä etäälle viedä,
viedään mäntyyn mäelle,
petäjään pellon päähän.
Siihen tuuli turvan tuo,
aalto ahvenen ajaa.
Sivullasi on siikasalmi,
luonasi lohiapaja.”

 Karhunkallohonka edustaa maailmanpuuta, se on yhdysside maan ja taivaan välillä. Tunnettuja karhulle omistettuja paikkoja ovat olleet mm.: Puulaveden Karhunpääsaari, Kemien Pitkälänkallion karhunkallohonka, Syväsmäen Kieluvaisenlammen saarien karhunkallohonka. Kainuussa oli vielä 1900-luvun alussa karhun pääkalloja honkiin kiinnitettyinä. Ehkä niitä löytyy vielä jostakin, ainakin lähdekirjani mukaan.

Kantaisien selvittelyyn tulee pieni mutka, kun muistetaan, että Suomessa on arveltu asuneen kaksi metsästäjäklaania. Toinen klaani on pitänyt kantaisänään hirveä ja toinen karhua.


Hirven jälkeläinen saattaisi näyttää tällaiselta. ”Hän on kaunis kuin metsäkauris”, sanoi onnellinen mies.


 Kuva on Salmelan kesänäyttelystä, mutta tekijän nimi jäi muistiin merkitsemättä.


Anni Kytömäki on tavoittanut hienosti metsän olemuksen ja siellä liikkuvan karhun kirjassaan Kultarinta.

Lainaukset ovat Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirjasta Puiden kansa.

1. syyskuuta 2015

Maailmanpuu


Maiseman vaihtaminen kannattaa aina. Salon taidemuseon kesänäyttely ´Kaukainen rakkaus´ on ensimmäinen Leena Luostarisen (1949-2013) postuumi katselmus hänen tuotantoonsa. Maaluksia on esillä runsaasti ja niiden innoittajina ovat välimerellinen, pohjoisafrikkalainen ja aasialainen kulttuuri. Kosmopoliittina Luostarinen siirtyi sujuvasti maasta toiseen ja rohkeana matkaajana hakeutui tavallisen kansan pariin, saaden näin kosketuksen ihmisten arkeen.

Museoissa käynnit kannattavat myös siksi, että niiden yhteydessä on usein pieni myymälä, jonka tarjonta poikkeaa hieman tavanomaisesta. Tällä kerralla käteeni tarttui Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja Puiden kansa. Kirja on omistettu ihmisille, jotka rakastavat puita ja metsää. Meille suomalaisille tämä on arkea ja aineellista todellisuutta, mutta puun ja metsän henkinen merkitys on unohtumassa.

Suomalaiset ja erityisesti virolaiset ovat säilyttäneet metsään liittyvän uskomusperinteen paremmin kuin monet muut Euroopan kansat. Monet puihin liittyvät uskomukset ovat kuitenkin yleismaailmallisia.
”Elämänpuutarinat kuvaavat ihmiskunnan alkuaikaa, jolloin ensimmäiset ihmiset ja jumalat käyskentelivät yhdessä paratiisissa. Sen keskellä, virkistävän lähteen lähellä, kasvoi merkillinen hunajaa ja kuolemattomuutta tihkuva puu, joka kantoi lehvästössään monenlaisia hedelmiä, lintuja ja mitä yltäkylläisyyttä ihmiset vain toivoivatkin.”
Tummaa syystaivasta katsoessa voi eläytyä tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten tuntemuksiin. Suuri tammi saattoi kasvaa niin korkeaksi, että sen latva ja ylimmät oksat näyttivät ulottuvan taivaaseen ja kannattelevan taivaankantta pilvineen.
”Jotkut maailmanpuutarinat kuvaavat kosmisen järjestyksen syntyä. Lukuisten eurooppalaisten kansojen perinteessä on ajatus, että linnunrata on suuri puu, jota pitkin vainajien sielulinnut vaeltavat tuonelaan.” 
Puun juuret ulottuivat syvälle maan uumeniin. Näin syntyi ajatus, että puu oli välittäjä maanalaisen, maanpäällisen ja taivaallisen elämän välillä.
”Puu oli myös kohtalon puu, sen lehtiin oli kaikkien ihmisten elämä kirjoitettu.”
Mutta mikään ei puutarinoidenkaan mukaan ikuista ja täydellistä. Uhkakuvat ovat osa puutarinoita.
”Elämänpuutarinoissa paratiisin järjestys tulee aina lopulta uhatuksi: puu kasvaa niin suureksi, että se pimentää auringon, ihmiset näkevät nälkää tai joutuvat kiusaukseen. Kun puu lopulta kaadetaan tai ratkaisun hetki muuten koittaa, syntyy kaikki hyvä, uusi järjestys, mutta myös paha. Yhteys jumaliin katkeaa, ihmisestä tulee ihminen.”
Suomessa on useita puihin ja pyhiin paikkoihin viittaavia paikannimiä: Pyhäjoki, Pyhäjärvi, Pyhältä, Lempäälän Pyhällönvuori ja Pyhältö, jonka sanottiin olevan metsämaa, pyhälehto, jossa käytiin rukoilemassa suojelua karjalle. Samoin on paikannimissä lukematon määrä hiisi- ja ristialkuisia nimiä. Vaikka suurin osa pyhistä puista, lehdoista ja vuorista on hävinnyt, niiden tarina jatkuu nimistössä.

En ole aikaisemmin tiennyt, että sana metsä on alun perin tarkoittanut kaukaista, reunaa, äärtä ja rajaa. Leena Luostarisen muistonäyttelyn nimikin ´Kaukainen rakkaus´ saa nyt uuden sävyn. Metsä on nyt tutusta kotipiiristä etäällä siintävä tumma metsänlaita.

Taivas on kansanperinteessä mielletty usein jonkinlaiseksi katoksi. Jakuuttien taivas on selitetty näin:
”Jakuutit selittivät, että taivas on tehty useista pingotetuista nahoista. Tähdet ovat tuossa telttakankaassa olevia reikiä, joista takana hohtava valo siivilöityy. Pahin reikä on Seulasten muodostama aukko, josta maan päälle virtaa tuulta ja kylmää.

Joskus jumalat raottavat kangasta nähdäkseen, mitä maan päällä tapahtuu, ja silloin maassa nähdään valojuovia, tähdenlentoja. Onnellinen on se, joka sattuu näkemään taivaan raon, sillä hän saa sen, mitä hän sillä hetkellä toivoo jumalalta.”
Kirja Puiden kansa kertoo kuvin ja tekstein: maailmanpuusta, hiisistä, metsänpeitosta, karhuista, karsikkopuista, pyhien puiden hävittämisvimmasta, pihapuiden pyhyydestä ja paljosta muusta.

Vielä loppusäe Marja-Liisa Vartion runosta Lapsen uni.

Ei laula äiti,
ei kirkon urut, enkelitkään,
eivät laula niin kuin lehvät pihapuun.
 Ja lapsi tietää:
ei putoa alas katto maailman,
ei maailman reunat päälle kaadu,
kun pitelevät niitä
oksat pihapuun.

Lainaukset: Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, Puiden kansa. Hiilinielu tuotanto ja Miellotar. Kolmas uudistettu laitos 2006

1. elokuuta 2015

Elämäkertakirjuri

Nyt sattui mainio erehdys; etsin Dubliniin liittyvää kirjaa omasta kirjahyllystä ja löysin sellaista, mitä en olisi osannut edes kaivata. Ilman silmälaseja haparoin käsituntumalla ylähyllyjä ja tartuin Dubinin elämät nimiseen Bernard Malamudin kirjaan. Teos on ollut hyllyssäni ilmeisesti vuodesta 1981, en ole sitä lukenut, ehkä joskus aloittanut, mutta lukematta se on aikoinaan jäänyt. Tästä olen pelkästään onnellinen, en varmasti olisi tuossa elämäni vaiheessa siitä paljoakaan irti saanut. Ikä vaikuttaa näkökulmaan, lukutapaan ja kykyyn nähdä monet pulmalliset asiat ironian kautta. Olen myös aikaisemmin ollut juonisidonnainen lukija ja kurkkinut kirjan lopun jo ensimmäisen ”jännän” kohdan lukiessani. Onko onnellinen loppu? Kuka kuolee? Saavatko he toisensa? Kuka on pahin konna? Onko kosto suloista?

Nykyään luen hitaasti ja viipyilen kiinnostavissa kohdissa. Luontokuvaukset ovat Dubinin elämässä tärkeitä; olihan hän perehtynyt syvällisesti H. D. Thoreaun elämään kirjoittaessaan tuon metsäerakon elämäkerran. Nyt elämäkertakirjailija työstää D. H. Lawrencenin elämäkertaa, jonka kirjoittamiseen kuluu useampi vuosi ja työ etenee vaivalloisesti. Ei vähiten siksi, että hänen omaan elämäänsä tunkee intohimo, joka alkaa ohjata hänen elämäänsä. 

Dubin on lukenut mittaamattoman määrän elämäkertoja. Tuttuja olivat mm. Jung, Freud, Swift, Samuel Johnson, Tsehov, Goya, Montaign, Ruskin, Darwin, Hardy, Mahler, Virginia Woolf. Hänen tarkoituksena oli luonnollisesti oppia niistä hyvän elämäkerran ominaisuuksia.
”Hän etsi oivalluksia kuin olisi metsästänyt palavia pensaita Siinailla: kuinka ihmiset pysyvät pystyssä. Mutta elämäkerrat toivat hänelle mieleen sen elämäkerran jota hän ei kirjoittanut; elämän jota hän ei elänyt.”
Dubinin käsitys elämäkerran merkityksestä järkkyy pahasti, kun hän lukee Freudin lauseen:
”Jokainen joka ryhtyy elämäkerran tekijäksi on sitoutunut valheisiin, salailuun, tekopyhyyteen, imarteluun ja jopa oman älynpuutteensa kätkemiseen: sillä elämäkerrallinen totuus ei ole löydettävissä ja vaikka olisikin, siitä ei olisi mitään hyötyä.”
Swiftin sanat eivät myöskään olleet kovin kannustavia: ”Minusta tulee samanlainen kuin tuo puu”, sanoi Swift, ”kuolen ensin latvastani.”
”Kuinka omituista onkaan, Dubin ajatteli, kuinka usein saa itse elämässään kokea sen miehen vaiheet jonka elämästä kirjoittaa. Tämä jatkuu kirjasta kirjaan: heidänkö elämänsä manaavat esiin minun elämääni vai miksi minä kirjoitan? Kirjoitan saadakseni tietää seuraavan vaiheen kohtalossani. Saadakseni tietää sen minun on kirjoitettava loppuun Lawrencen elämä. Hän kuoli neljänkymmenenneljän iässä. Minä olen viidenkymmenenkahdeksan mutta jos kuolen nyt kuolen nuorena.”
Dubinin pohdinnat jatkuvat ja samalla tapahtuu luonnossa muutos.
”Miltei juuri silloin kun hän ajatteli tätä, sade pyyhkäisi kesän syrjään ja syksy virtasi sisään. Hiostava kuumuus haihtui: sää muuttui kirpeän viileäksi; taivas kylmän siniseksi: ilma läpikuultavaksi. Surisevat lintuparvet laskeutuvat nurmikolle, nokkivat kuolevaa ruohoa ja lensivät syöksähdellen pois. Kellastuvat puut, jotka levittivät keltaista kynttilänvaloa, muuttuivat himmeän kullanvärisiksi.” 
Dubin pohtii kirjoittamisensa motiiveja ja joskus kieltämättä olen itsekin kummastellut, mikä vetää eräät kirjailijat elämäkertojen pariin. Muistan yhden haastattelun, jossa elämäkertakirjailija paljastaa pettymyksensä ja sanoo miltei katkerana menettäneensä suuren osan omasta elämästään kirjoittaessaan laajan elämäkertasarjan tunnetusta merkkihenkilöstä.
"Kerran hän löytää taskustaan itselleen kirjoittamansa muistilapun: Jokainen elämä on minun elämätön elämäni. Ihminen kirjoittaa elämäkertoja, joita ei voi elää. Ihmisen nälkä: elää ikuisesti." 
Dubinin elämät on Malamudin seitsemäs romaani, jonka keskipisteenä on Dubinin ja hänen vaimonsa ontuva yhteiselämä, johon tunkee suuri intohimo. Reijo Lehtosen kirjoittama esipuhe on kiinnostava johdanto kirjaan ja Malamudin tuotantoon. Suomennos Eila Pennasen on erinomainen.



Lainaukset: Bernard Malamud, Dubinin elämät. WSOY 1981


21. heinäkuuta 2015

Katastrofi

Ensin...




Nyt on ollut niin monta katastrofia, että on pakko ottaa kantaa asiaan. Mutta ensin tuo itse sana ”katastrofi”, sehän on kreikkalaista alkuperää oleva sana ja yhtä kuin ratkaiseva (tuhoisa) käännekohta, mullistus, luhistuminen, suuri onnettomuus. Näin se on määritelty Otavan Ison Tietosanakirjan mukaan, uudemmista lähteistä en ole asiaa tarkistanut. En uskalla, sillä voihan olla, että jokin asiantuntijataho tai automaattinen kielenkääntöohjelma on sen muokannut uuteen muotoon. Näin saisi uutinen vesimittareista katastrofin aiheuttajana järkeenkäyvän selityksen.

Asuntokohtaisista vesimittareista on tulossa ”jonkin sortin katastrofi”. Asiaan voi perehtyä Hesarin  ja iltapäivälehtien kirjoittamista jutuista. Perimmäinen syy on kuitenkin jossain muualla kuin itse mittarissa, vaikka nekin ovat ilmeisesti kovin vaihtelevia laadultaan.

Pidän Leena Krohnia varsin terävänä, ajattelun rajoja hipovana kirjailijana. Viimeisin on vielä lukematta, joten otin vauhtia vanhemmasta, vanhan kertaus mielessä. Pereat mundis koostuu useasta luvusta, joissa esiintyy Håkan niminen mies eri hahmoina. Tässä luvussa hän on Hullunkaalin kaupungissa asuva puutarhuri.

”Håkan, puutarhuri, oli ehtinyt kokea monia vaiheita. Mutta kaikilla niillä oli alkunsa ja loppunsa kuten vuodenajoilla. Puutarhanhoito oli jatkuvaa taistelua, joka hävittiin useilla rintamilla. Oli ollut tarpeeksi kovaa nähdä, kuinka vaahterahärmä levisi puusta puuhun, lehdestä lehteen, miten kivitauti vioitti päärynät ja muumiotauti runteli omenat. Koreanpunainen liljakukko ahmi nuput hänen keisarinkruunuistaan ja harvinaisimmista liljoistaan.”

Nämä koettelemukset eivät olleet mitään sen rinnalla, kuinka paljon johtajan päähänpinttymä sai aikaan kaupungissa. Hän määräsi kaikki turhat istutukset hävitettäviksi ja vapautuneeseen tilaan pantiin kasvamaan kaalia ja perunaa. Myös porkkana ja lanttu hyväksyttiin. Muutokset vietiin läpi uhkasakon voimalla. Kaupunki autioitui, ihmiset kaikkosivat. Kaikki muuttui.

”Missä ei ole kauneutta, siellä ei ole oikeutta, ei vaurautta, ei työtä eikä toivoa, Håkan ajatteli.”

Aikanaan tämäkin vaihe oli loppuun eletty ja siirryttiin uuteen. Kaupungissa ryhdyttiin kasvattamaan hullukaalia (Hyoscyamus nigris) parvekkeilla ja ikkunalaudoilla. Muutos näkyi kaupungilla.

”Toisenlaisia partioita kuin entiset puoluejohtajan aikoina vaelsi nyt ympäri kaupunkia. He eivät marssineet, he pikemminkin hoippuivat. Kukaan ei enää korjannut katuja, ei leikannut nurmikoita, ei viljellyt oikeaa kaalia. Heille riitti hullukaali. Ennen he olivat puolueen, nyt hullukaalin orjia.”

 ”Vähän Håkan ymmärsi, mutta sitä enemmän rakasti: rajukasvuisia, pystyoksaisia poppeleita myrskypilvissä huojuvine kartiomaisine latvuksineen, raitojen soikeita, silkinkarvaisia lehtiä ja likusterin kukintojen verhiöitä, jotka niin nopeasti varisevat kevätnurmelle…”

Kun ihminen muuttuu hitaasti, itseltäänkin salaa, onko se katastrofi. Jussi Valtosen kirja He eivät tiedä mitä tekevät, on vielä pahasti kesken, mutta jotakin samaa virettä olen siinä aistivinani kuin tässä puheena olevassa Krohnin kirjassa. Nyt on laite, joka tunkeutuu kaikkialle.

”Laitteella pystyi ilmeisesti ainakin selaamaan nettiä, katsomaan videoita ja kuuntelemaan musiikkia. Mutta mitään käyttöliittymää ei enää varsinaisesti ollut, kuten yritys asian käyttöoppaassa esitti: kokemukset siirrettiin muutaman pienen ja tyylikkäästi muotoillun elektrodin kautta suoraan kuulo- ja näköaivokuorelle. Aistien pääteasemat aivokuorella edelleen tarvittiin, mutta ei aistinsoluja, elämykset mutta ei ulkomaailmaa – vain laite.”
 

ja sitten


Viittaus:

Leena Krohn, Pereat mundus – romaani eräänlainen. WSOY 2001

Jussi Valtonen, He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014