Häpeä

Minulla on ollut ilo tutustua kolmeen koiraan, joiden yhteen laskettu elinikä on 35 vuotta. Ensimmäinen oli kasvatusmielessä harjoittelukappale. Koirasta tuli kiltti ja neuroottinen. Luotin liikaa kirjaviisauteen ja pyrin noudattamaan orjallisesti ohjeita, joiden merkitystä en itse riittävästi pohtinut.

Toisen koiran kohdalla luotin jo enemmän omaan kykyyni arvioida, miten se saadaan mukaan ikään kuin perheenjäseneksi, joka ymmärtää sääntöjä ja rutiineita, joita noudatamme. Tämä kultainen ja lempeä bokserimme oppi olemaan kiltisti kotona, ei vallattoman pentuvaiheen jälkeen repinyt tavaroita, joskus vain vähän järsi kirjan kulmia tai hotkaisi pöydälle unohtuneen herkkupalan. Sillä oli kuitenkin yksi salainen pahe: sohvalla makoilu, mikä ei ollut sallittua, eikä näin tapahtunut kun me olimme kotona. Tämä oli opetettu jo pentuvaiheessa. Mutta monta kertaa kotiin tullessani huomasin, että sohvan nurkka oli lämmin, ja koira lattialla makoilemassa poissa olevan oloisena. Kosketin lämmintä kohtaa ja sanoin ”ai, ai, ai”. Koira käänsi päänsä pois, tai jos se sattui seisomaan, painoi päänsä alas ja oli niin nolon näköinen kuin bokseri vain voi olla.

Kolmatta koiraamme kasvatettiin samalla tavalla, se oli luonteeltaan nokkela veijari, jota koirakirjassa kuvattiin sanomalla ”koira, jolla on röyhkeä katse”. Se ei oikeastaan koskaan nolostunut tai hävennyt tekemisiään.

Tämän johdattelun kautta mietin ihmisen kykyä tuntea häpeää. Häpeän tunteen syntymekanismista on kirjoitettu paljon psykoanalyyttisestä näkökulmasta, minkä nyt jätän kokonaan käsittelemättä. Kyky tuntea häpeää rajoittaa sekä hyvässä että pahassa toimintaamme.

Alice Munron kirjassa Kerjäläistyttö, päähenkilö Rose kasvaa perheessä, jossa on isä, äitipuoli ja pikkuveli. Eletään Kanadan syrjäisessä, pienessä kaupungissa, jossa joki jakaa yhteisön: köyhien, vaatimattomasti asuvien työläisten osaan ja varakkaampien, hyvin toimeentulevien ja koulutettujen yhteisöön. Tytön kotikasvatus on ankaraa, ruumiillinen rankaiseminen, oikeastaan pahoinpitely, oli hänen kasvuympäristössään enemmän sääntö kuin poikkeus. Suhtautuminen kirjojen lukemiseen oli kaksinainen: toisaalta varoitettiin liiasta lukemisesta ja toisaalta sitä myös piiloitellen ihailtiin. Seksuaalisuus oli häpeän leimaamaa ja naiseksi kasvamiseen liitettiin salailua.

”Rakastunut sinä olet”, Flo sanoi. ”Ihan yököttää.”
…
Rakkaus häntä yökötti. Orjuutus, itsensä nöyryyttäminen, itsepetos. Se häntä oudoksutti. Hän näki vaaran, totta kyllä: hän näki heikon kohdan. Mieletön toiveikkuus, valmius, tarve."

Siirtyminen kodin lähipiiristä ja tutusta koulusta oppikouluun merkitsi törmäämistä erilaisen taustan omaaviin koulutovereihin, mikä tuotti kiusallisia tilanteita. Kuinka kertoa kodistaan ja sen ruokailutottumuksista, vanhempien ammateista, omista harrastuksista sellaisille, joiden tiesi tulevan ylemmistä sosiaaliluokista.

Nuori innokas opettaja kyseli luokassa oppilaiden aamiaisista nähdäkseen oliko Kanadan valtion ravintosuosituksia noudatettu. Vastaukset vaihtelivat sen mukaan olivatko oppilaat kaupungista vai maaseudulta. Erot olivat selvät. Paistetut perunat, leipä ja maissisiirappi, tee ja puuro kuuluivat maalaiselle.

”Jotkut nauroivat, opettaja nyrpisteli turhaan nenäänsä. Hän oli siirtymässä luokan kaupunkilaispuolelle. Huoneessa oli selvästi huomattavissa karkea kahtiajako. Tällä puolen oppilaat väittivät syöneensä paahtoleipää ja marmeladia, pekonia ja munia, maissihiutaleita, jopa vohveleita siirapin kera. Appelsiinimehua, sanoi joku harva.
Rose oli hakeutunut kaupunkirivin perälle. Hän yksin edusti Länsi-Hanrattyä. Mitään hän ei halunnut enemmän kuin kieltää syntyperänsä ja liittoutua kaupunkilaisiin, tulla yhdistetyksi noihin vohveleita syöviin kahvinjuojiin ja ruokailusoppien kaikkitietäviin omistajiin.”

Kun tuli Rose vuoro kertoa aamiaisestaan.

”Puolikas greippiä”, hän sanoi kylmäpäisesti. Kukaan muu ei ollut tullut ajatellakseen sitä.
…
Rose oli mielissään että oli tullut ajatellakseen greippiä ja että oli saanut sanotuksi sen niin reippaasti ja silti luonnollisella äänellä. Koulussa saattoi käydä niin että hänen äänensä katosi tykkänään, että hänen sydämensä puristui jyskyttäväksi möhkäleeksi kurkkuun ja hiki liisteröi puseron kainaloihin Mum-deodorantista huolimatta. Hänen hermonsa temppuilivat.”

Tästä rohkeasta tempusta oli seurauksena ajoittain toistuva huutelu.

”Puolikas greippiä!”
Rose sai kuulla tuon huudon silloin tällöin vuosien varrella milloin mistäkin kujalta tai pimeästä ikkunasta, milloinkaan hän ei paljastanut kuulleensa, mutta silti hänen oli kohta pyyhkäistävä kasvojaan, sipaistava pois ylähuulelle kihonnut kosteus. Teeskentely panee hikoamaan.” 

Tilanne koulussa olisi voinut olla vieläkin häpeällisempi, kuten tytöllä, joka hukkasi terveyssiteensä koulussa. Häpeäpilkuksi leimattiin eräs iso, jörö maalaistyttö.

Alice Munro sai muutama vuosi sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kerjäläistyttö kuvaa Rosen kasvutarinan ja kamppailun häpeän tunteiden kanssa. Yksi keino välttää murskaava ja lamaannuttava häpeän tunne on tietynlainen rajattomuus ja röyhkeys.  Tämä puoli oli myös Rosella; hän matki kotikaupunkinsa ja kotinsa puhetapaa, irvaili ja ironisoi häpeällisiä tilanteita.

Kirja on kirjoitettu lämpimällä sydämellä, ei osoitellen huonoja vanhempia. On vain ihmisiä, jotka varallisuudesta huolimatta ovat heikommin tai paremmin kykeneviä luomaan läheisiä suhteita kanssaihmisiinsä. Kun lukee tarkasti, voi ymmärtää, miksi Patric Rosen aviomies, oli sellainen kuin oli. Avioeron tausta ja eron syyt tulevat ymmärrettäväksi.

Rose kasvoi ammatissaan onnistuneeksi, jopa hyvin menestyneeksi toimittajaksi. Hän kykeni palaamaan kotikaupunkiinsa, järjestämään vanhan hoivaa tarvitsevan äitipuolensa elämän loppuvuodet. Mutta jäikö hän rakkauden kerjäläiseksi?

Lähteet: Kerjäläistyttö, Alice Munro. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 1985