28. lokakuuta 2015

Muotokuva (1)


Jos sinulla olisi mahdollisuus tilata muotokuva itsestäsi, ottaisitko yhteyttä kirjailijaan vai taidemaalariin?

Muotokuvia ja henkilökuvausta on tehty sekä kaunokirjallisuuden että maalaustaiteen piirissä tuhansien vuosien ajan. Molemmissa kohteena oli useimmiten hallitsijat, hovit, sotatantereet ja uskonnolliset tapahtumat. Amsterdamin Hermitage-museon laaja muotokuvanäyttely keskittyy esittelemään 1600-luvun alankomaalaista muotokuvataidetta. Näyttely on kiinnostava ja oppaan johdolla katseleminen saa syvyyttä ja ymmärrys lisääntyy. Kaupalla ja siirtomaiden valloituksilla vaurastunut maa tuo taidemaalauksen piiriin tavallisen kansan, kauppaporvarit, musiikin ja soittamisen kotikonserteissa. Kun kuvattavien kohteiden piiri laajenee, myös tapa kuvata ihminen saa realistisempia piirteitä. Kuvasta tulee dynaaminen; siinä on liikettä ja tunnelmaa. Oheisen kuvan kolmea miestä yhdistää jokin asia, jota katsoja voi vain arvailla. Mitä lasivadissa on? Yhdellä miehistä on kädessään veitsi ja kala, miksi? Mitä etusormi osoittaa? Kysymyksiä, joihin ei mykkä taulu vastaa, etenkin kun nämä kolme miestä ovat osa, pieni nurkka, suuresta maalauksesta.

Kirjailijalla on sanat, joilla hän maalaa kuvan kohteestaan. On helppo nähdä edessään nuori mies, joka kuvataan näin:

… hän oli umpeen laudoitettu talo. Silmät ruskeina kuin kuraisen tulvajoen vesi hän istui alahuuli lerpallaan, painavana kuin leipäpuun hedelmä. Hänen isänsä kertoi, että oli kerran raivopäissään ollut vähällä potkaista pojaltaan hampaat sisään.

Isä selittää syitä, miksi hän näkee poikansa tuollaisena.

… poika on kehno haaveilija, jonka ihanteita ja pyrintöjä oli vaikea toteuttaa.

Isän ja pojan näkemys elämästä on tyystin erilainen. Isän mielestä eläminen on kunnianhimoista haaveilua, ja ellei haaveile yli rajojensa, voi yhtä hyvin lakata elämästä. Hän sanoi, että hänen poikansa oli epäonnistunut ihminen, koska tällä ei ollut kunnianhimoa.

Miten tällaisen kuvauksen saisi mahtumaan maalaukseen?

Henkilökuvaus on kirjasta Perhesalaisuuksia, jossa suku kuvataan hyvin suorasukaisesti, vehkeilyn ja salajuonien verkostoksi. Mutta ei ainoastaan yhdestä näkökulmasta, vaan kaikki perheen ja lähisuvun jäsenet nähdään monen eri henkilön silmin. Taitava kirjailija, Nurrudin Farah, on somalialainen, mutta hän on elänyt pääasiassa kotimaansa ulkopuolella, eikä hänen kirjojaan juurikaan Somaliassa lueta. Hän on saanut merkittäviä kirjallisuuspalkintoja ja oli mukana myös Nobelin  palkintoveikkauksissa. Lukukokemus on hämmentävä, se muistutti jollakin tavalla Salman Rushdien herättämiä tuntemuksia. Vieras kulttuuri, uskomukset ja koko maailma, jossa liikutaan herättää myös vastenmielisyyttä, joten ei ole vaikea kuvitella, että kirjailijaa ei katsota hyvällä silmällä synnyinmaassaan.

Lähteet:
Hermitage Amsterdam, Portrait Gallery of the Golden Age
Perhesalaisuuksia, Nurrudin Farah. Otava 1999






18. lokakuuta 2015

Teatterissa

Kuukauden sisällä olen nähnyt kaksi niin erilaista näytelmää, että on aivan pakko eritellä niiden aiheuttamaa myllerrystä omassa päänupissani. Molemmat ovat klassikkoja ja osa pitkää näytelmäkirjallisuuden traditiota.

Ensimmäinen, Tukholman Dramatenin näytelmä Och ge oss skuggorna, on Lars Norénin kirjoittama kuvaus amerikkalaisen näytelmäkirjailijan ja Nobel palkinnon saaneen Eugene O’Neillin perhejuhlasta, syntypäivästä, johon osallistuvat hänen kaksi aikuista poikaansa, vaimo Carlotta ja taustalla vaikuttava perheen pitkäaikainen miespuolinen palvelija Saki.

Suuren näyttämön lavastus on niukkaakin niukempi: sohva, pöytä, nojatuoli. Esineet ovat irrallaan, kaukana toisistaan, harmaita, tuskin taustastaan erottuvia. Jotakin tapahtuu ikkunoille, ehkä nekin suljettiin tai peitettiin verhoilla. Taustalle heijastetaan kaupunkikuvia, henkilöitä, musiikkia. Kaikki käynnistyy hyvin verkkaisesti. Mutta kun kirjailijan ja hänen vaimonsa keskustelu alkaa, se tempaa mukaansa. On pakko kuunnella ja yrittää asettua jommankumman puolelle. Miksi mies on niin avuton? Miksi hän palaa menneeseen? Onko tämä kolmas vaimo, joka kuitenkin pysyi miehensä rinnalla pidempään kuin kaksi ensimmäistä, niin pahantahtoinen miltä hän kuulostaa? Mikä pitää nämä kaksi yhdessä? Perhehelvetin kuvausta, pienen sulkeutuneen piirin raadollinen ruumiinavaus. Kahden aikuisen pojan tapaaminen isänsä kanssa ei johda lähentymiseen millään tasolla.

Näytelmän tunnelma on tuttu jokaiselle Ingmar Bergmanin elokuvia katsoneelle. Ei ole myöskään yllätys, että sekä Eugene O’Neill että Lars Norén mainitsevat Bergmanin ja Strindbergin vaikuttaneen esikuvina omalle työlleen. Tässä on siis jotakin perin tyypillistä ruotsalaiselle tavalle tehdä teatteria. Dramatenin esitys kesti noin kolme ja puoli tuntia. Varsin vaativa sekä näyttelijöille että yleisölle. Niukasti katsottavaa, pitkiä monologeja, joita ei kevennetty millään tavalla. Ja kuitenkin se koukutti siinä määrin, että luen parhaillaan kirjaa Och ge oss skuggorna saadakseni selvyyden, miksi nämä kaksi ihmistä raatelevat toisiaan ja pysyvät yhdessä.


Eilinen Kansallisteatterin Nummisuutarit alkaa verkkaisesti liikkuvina varjokuvina, ensin hitaasti usvassa hapuilevina hahmoina, jotka vähitellen muuttuvat hurmoksessa tutisevaksi joukoksi. Kestää tovin ennen kuin ihmismassasta erottuu yksilö. Näytelmässä on tietysti roolihenkilöt, mutta voimakkaampi kuin yksilö on joukko, kollektiivi ja yhteisö, jonka osana yksilö rimpuilee ja jonka normisto pakottaa naimakauppoihin, viinan juontiin ja rötöstelyyn. On siinä viattomalla ihmislapsella haastetta kerrakseen. Pidin kovasti tästä uudelleen rakennetusta näytelmästä. Viittaukset tähän päivään olivat onnistuneita, ei liikaa osoitellen, leikkimielistä ja hyväntuulista. Tarkistin vielä jälkikäteen, että alkuperäisessä viisi näytöksisessä versiossa pysyttiin riittävän uskollisesti. Ei Alexis Stenvall suotta voittanut tällä näytelmällään ensimmäistä palkintoa vuonna 1864 järjestetyssä kirjoituskilpailussa, johon osallistuivat myös J. L. Runeberg ja August Ahlqvist.

Näytelmien lukemisesta voi nauttia, ja minulle sopii juuri tämä järjestys: ensin näyttämöllä ja sitten tekstinä. Mietityttää myös se, miten erilaisesta teatteriperinteestä suomalainen ja ruotsalainen näytelmä kumpuaa. Mutta olen niin ylpeä tästä omastamme, joka on elävää, vivahteikasta ja rohkeaa.

Lars Norén: Och ge oss skuggorna. Bonniers, 1991
Aleksis Kivi: Nummisuutarit



5. lokakuuta 2015

Kertaus ja toisto


Oppiiko kertaamalla, tätä mietin nykyään aika usein. Houkutus on suuri hypätä tutun, kymmeniä vuosia aikaisemmin luetun kirjan ohi. Harper Lee on kirjailija, jolta on julkaistu vain kaksi romaania: ensimmäinen 1960 ja toinen 2015, yli 50 vuotta ensimmäisen kirjan julkaisemisen jälkeen.

Uudelleen lukeminen kannatti ainakin minun kohdalla, ja juuri tässä järjestyksessä: ensin Kuin surmaisi satakielen ja sen jälkeen Kaikki taivaan linnut.

Eletään Alabamassa 1930-luvulla, keskellä ennakkoluuloja, rotuvihaa, pikkukaupungin ahtaissa roolikuvioissa, jotka kiusallisella tavalla muistuttavat tämän päivän suomalaista stereotypia-ajatusmallia. Ihmiset pyritään sijoittamaan tärkeysjärjestykseen rodun, sukutaustan, varallisuuden ja ystävyyssuhteiden mukaan. Kirjan päähenkilöt ovat sisar ja veli, jotka lapsen tarkalla silmällä ovat tehneet havaintoja pikku kaupunkinsa ihmissuhteista. Näin he pohtivat:
”Tiedätkö Scout, nyt minä olen päässyt sen asian perille. Minä olen miettinyt sitä koko tavalla viime aikoina ja nyt minä sen käsitän. Maailmassa on neljänlaisia ihmisiä. On tavallisia ihmisiä niin kuin me ja meidän naapurimme, on sellaisia kuin Cunninghamit, jotka asuvat metsässä, on sellaisia kuin Ewellit roskakasojen vieressä ja sitten ovat neekerit.”
”Entä kiinalaiset ja cajunit Baldwinin piirikunnassa?”
”Minä tarkoitan Maycombin piirikuntaa. Asia on sillä tavalla, että meikäläiset ihmiset eivät pidä Cunninghameista, Cunninghamit eivät pidä pidä Ewelleistä ja Ewellit vihaavat ja halveksivat värillisiä ihmisiä.”

Lasten perheeseen kuuluu myös suvustaan ylpeä Alexandra-täti, jonka käyttäytymistä lasten isä, Atticus, kutsuu sukuhassuudeksi.

…Alexandra-täti on sen takia niin sukuhassu, koska meidän suvullamme on tausta mutta olemme köyhiä kuin kirkonrotat.
…Atticus sanoi kerran, että suurin osa tuosta, mitä lörpötetään Vanhoista Suvuista, on hupsutusta, koska kaikki suvut ovat yhtä vanhoja. Minä kysyin, että tarkoittaako hän myös värillisiä ja englantilaisia, ja hän sanoi, että hän tarkoitti.

Näille lapsille ei tarjottu kotona valmista luokittelumallia, miten sijoittaa ihmiset eri lokerikkoihin. He jatkoivat pohdintojaan ja miettivät, mikä merkitys luku- ja kirjoitustaidolla on elämässä selviytymisen kannalta. Lopputuloksena on oivallus : ”onhan jokaisen itse opittava lukemaan, eihän kukaan ole syntynyt lukutaitoisena.”

Muistan myös kirjaan pohjautuvan elokuvan ja Gregory Peckin tuomari Atticuksen roolissa. Lapset seuraavat oikeudenkäyntiä, jossa musta mies tuomitaan epäoikeudenmukaisesti valkoisen nuoren naisen ahdistelusta. Ei ole tämäkään aihepiiri ja pelkojen herääminen meillä tänä päivänä vierasta.

Kaikki taivaan linnut –kirjan käsikirjoitus löytyi kirjailijan tallelokerosta. Ei ole varmuutta, halusiko kirjailija sen julkaisemista. Tarina ei puhuttele lukijaansa samalla tavalla kuin ensimmäinen, henkilökuvaus on ohuempaa ja juoni jotenkin väkinäinen. Mutta näin peräkkäin luettuina ne ovat kelpo kokonaisuus.

Scout on varttunut aikuiseksi ja palaa 26-vuotiaana lapsuuden kotikaupunkiin. Eletään 1950-luvulla. Keskiössä on naisten maailma; kahvikutsut, muistot kouluajoilta, aikuistumisen kipupisteet, aviopuolison valinta. Rotukysymykset ovat taas esillä ja vastakkainasettelu mustien ja valkoisten välillä edelleen kärjistynyt. Scout, jonka kasvattivat musta nainen ja valkoinen mies, joutuu uudelleen ratkomaan eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä. Välittäjänä toimii setä, jonka suuhun on laitettu nämä ajatukset hänen syyttäessä Scoutia fanaatikoksi.

”Nimenomaan. Fanaatikko. Ei mikään jättimäinen fanaatikko, vain ihan tavallinen nauriin kokoinen fanaatikko.”
Scout tarkistaa sanan merkityksen sanakirjasta, jonka mukaan fanaatikko on henkilö, joka on  pakkomielteisesti tai hurmahenkisesti omistautunut omalle kirkolleen, puolueelleen, aatteelleen ja vakaumukselleen.
…Mitä fanaatikko tekee, kun hän kohtaa jonkun, joka haastaa hänen näkemyksensä? Hän ei anna periksi. Hän käy suin päin hyökkäykseen. Sinulla heitti koko vakiintunut isäkuva häränpyllyä, joten sinä juoksit. Ja kuinka sinä juoksit!

Tätä nyt mietin: mihin tarvitaan suuria esikuvia, joista halutaan nähdä vain se parempi puoli, johon sitten sokeasti liimaudutaan kiinni. Vastustajasta nähdään vain se huonompi kylki, johon ollaan valmiita sylkemään. Näinkö kahtia jakautunut maailmankuva auttaa selviytymään ongelmista itsensä ja ympäristönsä kanssa?

Oli hiukan kankea käännös tuossa ensimmäisessä, mutta toisen lukeminen ei tuottanut tässä suhteessa minkäänlaista hankaluutta. Näin on ainakin tällä saralla edetty.


Lähteet:
Kuin surmaisi satakielen, Harper Lee. Koko kansan kirjakerho 1984
Kaikki taivaan linnut, Harper Lee. Gummerus 2015