Ensimmäinen, Tukholman Dramatenin näytelmä Och ge oss skuggorna, on Lars Norénin kirjoittama kuvaus amerikkalaisen näytelmäkirjailijan ja Nobel palkinnon saaneen Eugene O’Neillin perhejuhlasta, syntypäivästä, johon osallistuvat hänen kaksi aikuista poikaansa, vaimo Carlotta ja taustalla vaikuttava perheen pitkäaikainen miespuolinen palvelija Saki.
Suuren näyttämön lavastus on niukkaakin niukempi: sohva, pöytä, nojatuoli. Esineet ovat irrallaan, kaukana toisistaan, harmaita, tuskin taustastaan erottuvia. Jotakin tapahtuu ikkunoille, ehkä nekin suljettiin tai peitettiin verhoilla. Taustalle heijastetaan kaupunkikuvia, henkilöitä, musiikkia. Kaikki käynnistyy hyvin verkkaisesti. Mutta kun kirjailijan ja hänen vaimonsa keskustelu alkaa, se tempaa mukaansa. On pakko kuunnella ja yrittää asettua jommankumman puolelle. Miksi mies on niin avuton? Miksi hän palaa menneeseen? Onko tämä kolmas vaimo, joka kuitenkin pysyi miehensä rinnalla pidempään kuin kaksi ensimmäistä, niin pahantahtoinen miltä hän kuulostaa? Mikä pitää nämä kaksi yhdessä? Perhehelvetin kuvausta, pienen sulkeutuneen piirin raadollinen ruumiinavaus. Kahden aikuisen pojan tapaaminen isänsä kanssa ei johda lähentymiseen millään tasolla.Näytelmän tunnelma on tuttu jokaiselle Ingmar Bergmanin elokuvia katsoneelle. Ei ole myöskään yllätys, että sekä Eugene O’Neill että Lars Norén mainitsevat Bergmanin ja Strindbergin vaikuttaneen esikuvina omalle työlleen. Tässä on siis jotakin perin tyypillistä ruotsalaiselle tavalle tehdä teatteria. Dramatenin esitys kesti noin kolme ja puoli tuntia. Varsin vaativa sekä näyttelijöille että yleisölle. Niukasti katsottavaa, pitkiä monologeja, joita ei kevennetty millään tavalla. Ja kuitenkin se koukutti siinä määrin, että luen parhaillaan kirjaa Och ge oss skuggorna saadakseni selvyyden, miksi nämä kaksi ihmistä raatelevat toisiaan ja pysyvät yhdessä.
Eilinen Kansallisteatterin Nummisuutarit alkaa verkkaisesti liikkuvina varjokuvina, ensin hitaasti usvassa hapuilevina hahmoina, jotka vähitellen muuttuvat hurmoksessa tutisevaksi joukoksi. Kestää tovin ennen kuin ihmismassasta erottuu yksilö. Näytelmässä on tietysti roolihenkilöt, mutta voimakkaampi kuin yksilö on joukko, kollektiivi ja yhteisö, jonka osana yksilö rimpuilee ja jonka normisto pakottaa naimakauppoihin, viinan juontiin ja rötöstelyyn. On siinä viattomalla ihmislapsella haastetta kerrakseen. Pidin kovasti tästä uudelleen rakennetusta näytelmästä. Viittaukset tähän päivään olivat onnistuneita, ei liikaa osoitellen, leikkimielistä ja hyväntuulista. Tarkistin vielä jälkikäteen, että alkuperäisessä viisi näytöksisessä versiossa pysyttiin riittävän uskollisesti. Ei Alexis Stenvall suotta voittanut tällä näytelmällään ensimmäistä palkintoa vuonna 1864 järjestetyssä kirjoituskilpailussa, johon osallistuivat myös J. L. Runeberg ja August Ahlqvist.
Näytelmien lukemisesta voi nauttia, ja minulle sopii juuri tämä järjestys: ensin näyttämöllä ja sitten tekstinä. Mietityttää myös se, miten erilaisesta teatteriperinteestä suomalainen ja ruotsalainen näytelmä kumpuaa. Mutta olen niin ylpeä tästä omastamme, joka on elävää, vivahteikasta ja rohkeaa.
Lars Norén: Och ge oss skuggorna. Bonniers, 1991
Aleksis Kivi: Nummisuutarit
