21. heinäkuuta 2015

Katastrofi

Ensin...




Nyt on ollut niin monta katastrofia, että on pakko ottaa kantaa asiaan. Mutta ensin tuo itse sana ”katastrofi”, sehän on kreikkalaista alkuperää oleva sana ja yhtä kuin ratkaiseva (tuhoisa) käännekohta, mullistus, luhistuminen, suuri onnettomuus. Näin se on määritelty Otavan Ison Tietosanakirjan mukaan, uudemmista lähteistä en ole asiaa tarkistanut. En uskalla, sillä voihan olla, että jokin asiantuntijataho tai automaattinen kielenkääntöohjelma on sen muokannut uuteen muotoon. Näin saisi uutinen vesimittareista katastrofin aiheuttajana järkeenkäyvän selityksen.

Asuntokohtaisista vesimittareista on tulossa ”jonkin sortin katastrofi”. Asiaan voi perehtyä Hesarin  ja iltapäivälehtien kirjoittamista jutuista. Perimmäinen syy on kuitenkin jossain muualla kuin itse mittarissa, vaikka nekin ovat ilmeisesti kovin vaihtelevia laadultaan.

Pidän Leena Krohnia varsin terävänä, ajattelun rajoja hipovana kirjailijana. Viimeisin on vielä lukematta, joten otin vauhtia vanhemmasta, vanhan kertaus mielessä. Pereat mundis koostuu useasta luvusta, joissa esiintyy Håkan niminen mies eri hahmoina. Tässä luvussa hän on Hullunkaalin kaupungissa asuva puutarhuri.

”Håkan, puutarhuri, oli ehtinyt kokea monia vaiheita. Mutta kaikilla niillä oli alkunsa ja loppunsa kuten vuodenajoilla. Puutarhanhoito oli jatkuvaa taistelua, joka hävittiin useilla rintamilla. Oli ollut tarpeeksi kovaa nähdä, kuinka vaahterahärmä levisi puusta puuhun, lehdestä lehteen, miten kivitauti vioitti päärynät ja muumiotauti runteli omenat. Koreanpunainen liljakukko ahmi nuput hänen keisarinkruunuistaan ja harvinaisimmista liljoistaan.”

Nämä koettelemukset eivät olleet mitään sen rinnalla, kuinka paljon johtajan päähänpinttymä sai aikaan kaupungissa. Hän määräsi kaikki turhat istutukset hävitettäviksi ja vapautuneeseen tilaan pantiin kasvamaan kaalia ja perunaa. Myös porkkana ja lanttu hyväksyttiin. Muutokset vietiin läpi uhkasakon voimalla. Kaupunki autioitui, ihmiset kaikkosivat. Kaikki muuttui.

”Missä ei ole kauneutta, siellä ei ole oikeutta, ei vaurautta, ei työtä eikä toivoa, Håkan ajatteli.”

Aikanaan tämäkin vaihe oli loppuun eletty ja siirryttiin uuteen. Kaupungissa ryhdyttiin kasvattamaan hullukaalia (Hyoscyamus nigris) parvekkeilla ja ikkunalaudoilla. Muutos näkyi kaupungilla.

”Toisenlaisia partioita kuin entiset puoluejohtajan aikoina vaelsi nyt ympäri kaupunkia. He eivät marssineet, he pikemminkin hoippuivat. Kukaan ei enää korjannut katuja, ei leikannut nurmikoita, ei viljellyt oikeaa kaalia. Heille riitti hullukaali. Ennen he olivat puolueen, nyt hullukaalin orjia.”

 ”Vähän Håkan ymmärsi, mutta sitä enemmän rakasti: rajukasvuisia, pystyoksaisia poppeleita myrskypilvissä huojuvine kartiomaisine latvuksineen, raitojen soikeita, silkinkarvaisia lehtiä ja likusterin kukintojen verhiöitä, jotka niin nopeasti varisevat kevätnurmelle…”

Kun ihminen muuttuu hitaasti, itseltäänkin salaa, onko se katastrofi. Jussi Valtosen kirja He eivät tiedä mitä tekevät, on vielä pahasti kesken, mutta jotakin samaa virettä olen siinä aistivinani kuin tässä puheena olevassa Krohnin kirjassa. Nyt on laite, joka tunkeutuu kaikkialle.

”Laitteella pystyi ilmeisesti ainakin selaamaan nettiä, katsomaan videoita ja kuuntelemaan musiikkia. Mutta mitään käyttöliittymää ei enää varsinaisesti ollut, kuten yritys asian käyttöoppaassa esitti: kokemukset siirrettiin muutaman pienen ja tyylikkäästi muotoillun elektrodin kautta suoraan kuulo- ja näköaivokuorelle. Aistien pääteasemat aivokuorella edelleen tarvittiin, mutta ei aistinsoluja, elämykset mutta ei ulkomaailmaa – vain laite.”
 

ja sitten


Viittaus:

Leena Krohn, Pereat mundus – romaani eräänlainen. WSOY 2001

Jussi Valtonen, He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014

15. heinäkuuta 2015

Puuvanhus


Mitä meille tapahtuu vanhetessa? En nyt mieti vuosia, sillä tiedän, ettei eletyillä vuosilla sinänsä ole niin kovin suurta merkitystä. Toiset ovat vanhoja jo syntyessään, vanhan sielunsa vuoksi. Vaikka sielun vaellukseen ei nojautuisikaan, tuntuu kuin joillakin lapsilla olisi hyvin varhain jokin erityinen ominaisuus tarkastella maailmaa, pohtia elämän tarkoitusta, onnellisuutta, heikompien mahdollisuutta selviytyä ja muuta vastaavaa.
Vakavat vastoinkäymiset, menetykset ja sairaudet muuttavat meitä. Elämä suurena lahjana saa uuden merkityksen, kun sen on vaarassa menettää. Itsekeskeisyyden väheneminen antaa mahdollisuuden nähdä ympäristönsä paremmin. Joillekin vanheneminen merkitsee kiireen vähenemistä, on aikaa pysähtyä ihmettelmään luontoa: vuodenaikojen vaihtumista, lintujen saapumista ja syysmuuttoa. Ystävät ja läheiset saavat syvemmän merkityksen. Tuntuu hyvältä kun voi olla jollekin tärkeä ja ystävä kiittää ystävyydestä, joka on kestänyt vuosikymmeniä.
Olen huomannut tarkkailevani puistoissa kulkiessani erityisesti vanhoja puita. Ne ovat paljon kiinnostavampia kuin nuoret, vielä usein tukikepein tuetut puut. Lehmuksen runko muuttuu muhkuraiseksi, sen oksia on leikattu ja lopulta sen runkoon voi muodostua suuri onkalo. On suorastaan ihme, että se pysyy vielä pystyssä ja latvus elinvoimaisena. Jokainen puu vanhenee omalla tyylillään.
Kuvan vaahteran runko on katkaistu, vaikka latvus ei enää viheriöi, se ansaitsee hyvin paikkansa vanhan tehdasrakennuksen edustalla. Sen runkoa ylös kiipeä köynnöshortensia, rungossa kasvaa kääpä.  Se on komea, uljas yksilö. Hienoa, että se saa olla siinä paikallaan muistuttamassa menneestä ajasta.

"Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. Vain jokunen ohihaviseva satokausi. Samasta syystä puiden tarinat, useimmat niistä, ovat meille liian pitkiä, liian hitaita, liian tapahtumaköyhiä koskaan kokonaan ymmärrettäviksi. Me emme ehdi kuulla niitä loppuun asti. Mutta puilla on muutama lyhyempikin tarina kerrottavanaan, sellainen joka talvella mataa kylmänä mahlana eteenpäin puiden juuria pitkin ja kesän mittaan kiihdyttää reippaaseen vauhtiin niiden tihenevässä lehvästössä. Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meiltä löytyy kärsivällisyyttä. Ne nimittäin kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta."

Pirkko Siltala kirjoittaa vanhenemisesta psykoanalyytikon näkökulmasta. Kirjan Vanhuus alaotsikko: Elämä haluaa tulla eletyksi, kertoo olennaisen kirjan sisällöstä. Vanhuutta käsitellään ikäkautena, jolle on tunnusomaista siirtyminen uuteen vaiheeseen.  Se on siirtymä- eli liminaalitila, jossa jotakin on loppumassa ja jotakin alkaa. Astutaan kynnykselle ja päätetään otetaanko askel eteenpäin vai peräännytäänkö. Jos omat voimavarat ovat riittävän suuret, on mahdollista siirtyä uuteen vaiheeseen, jossa vanhuuden parhaat ominaispiirteet pääsevät esille: elämänviisaus, suvaitsevaisuus, kärsivällisyys ja oman elämänhistorian kytkeminen suurempaan kokonaisuuteen. Siltala viittaa Kirsi Simonsuuren ajatuksiin matkaoppaista, jotka toimivat ohjaajina näissä siirtymätiloissa. Matkaoppaiksi hän suosittelee  liminaalitilassa eläviä ihmisiä; taiteilijoita, narreja, pellejä ja keksijöitä. Taiteen kautta välittyy tietoa välitilasta ja näkymiä vaihtoehtoisiin maailmoihin. Kirjallisuus, teatteri ja kuvataide ovat juuri tästä syystä monen ikääntyneen keskeisiä kiinnostuksen kohteita.
”Vanhuus kehittyy ajallisesta jatkuvuuden tunteesta. Vanhuudessa on kaikki läsnä. Tähän hetkeen virtaa menneisyyttä, ja siitä kuljetaan tulevaisuuteen ja sieltä taas ajassa taaksepäin. Tutkimusmatkat ajassa ovat uskaliaita, mutta ne palkitsevat ja ravitsevat elämää. Jos vanhus ei saa kosketusta menneisyyteensä, hän kadottaa näkymän myös tulevaisuuden suuntaan.”
Lainaukset:
Puiden tarinoita - Puuseppä, Iiro Kuttner, Ville Tietäväinen. Books North 2014.
Vanhuus, Pirkko Siltala. Kirjapaja 2013

7. heinäkuuta 2015

Paperiveitsi

Minulla on paperiveitsi, jota olen joskus käyttänyt. Tiedän, että sillä voi avata kirjekuoren siististi. Tämä oli tärkeää silloin kun kaikesta oli pula ja käytetty kirjekuori purettiin ja käännettiin, liimattiin uudelleen ja lähetettiin seuraavalle vastaanottajalle. Sormin auki revitty kirjekuori on ikävän näköinen ja kelpaa vain paperinkierrätykseen.

On paperiveitselle ollut muutakin käyttöä. Pehmeäkantiset kirjat olivat painoteknisistä syistä avattava ennen kuin niitä pystyi lukemaan. Tähän tarkoitukseen en ole paperiveistä koskaan tarvinnut, mutta lukiessani kirjaa Lapsuus sain tarkan kuvauksen sen käytöstä.

Lukeminen edellytti valmistelua ja vaivannäköä, kirjan sivut piti irrottaa toisistaan ja tämä kuvataan niin viehättävästi, että melkein toivon ettei lukeminen koskaan muuttuisi liian helpoksi. Onhan se aina myös fyysinen kokemus: kirjan paino kädessä, paperin tuntuma sormissa, kirjan tuoksu.

”Minulla oli valinnan vaikeuksia, kirjoja oli kaikkialla, kaikissa huoneissa, huonekalujen päällä ja jopa lattialla. Äiti tai Kolja ovat tuoneet, tai sitten niitä oli tullut postissa … pieniä, keskikokoisia ja suuria …
Tarkastelen vastatulleita, punnitsen kunkin vaatimaa vaivaa, kunkin viemää aikaa … Valitsen yhden ja käyn istumaan se polvillani, puristan käteeni harmahtavan sarvesta tehdyn paperiveitsen ja aloitan … Ensin paperiveitsi erottaa vaakasuorassa ylhäältä neljä kahtena taitettua sivua, sitten se laskeutuu, kohoaa ja sujahtaa niiden väliin, jotka ovat kiinni enää reunasta … Sitten tulevat ”helpot” sivut: niiden reuna on auki, ne tarvitsee erottaa vain ylhäältä. Ja taas neljä ”vaikeaa” ja niin edelleen, yhä nopeammin ja nopeammin, käteni väsyy, pää käy raskaaksi, humisee, ihan kuin minulla olisi pyörötauti … ”Lopeta jo, kulta, kyllä se riittää, etkö tosiaankaan keksi mitään kiinnostavampaa tekemistä? Kyllä minä ne avaan lukiessa, se ei haittaa ollenkaan, teen sen aivan koneellisesti …”
 
Kirjailija Nathalie Sarraute kuvaa tarkasti yksityiskohdat: hyvin arkiset tapahtumat ja tunnetilat. Kun tehtävä oli suoritettu, hän on tyytyväinen.

”Kun kerran olen itselleni tämän urakan ottanut, en enää millään voi sitä jättää. Minun on ehdottomasti saavutettava hetki, jolloin kaikki sivut on avattu, kirja on pullistunut paksummaksi ja minä voin sulkea sen, painaa tasaiseksi ja panna kaikessa rauhassa paikalleen.”
 
Aion vielä palata Lapsuus kirjaan toisesta näkökulmasta. Sarraute syntyi vuonna 1902 Venäjällä ja muutti perheineen kaksivuotiaana Pariisiin. Vanhempien eron jälkeen hän asui vuoroin molempien vanhempien luona. Uusioperhe ei ole suinkaan uusi ilmiö, eikä lapsen kamppailu kahden äidin vaikutuspiirissä ole koskaan ongelmaton. Tästä siis joskus myöhemmin.

Menin omaan kirjavarastooni ja löysin yhden osittain avatun pehmeäkantisen. Sen avaamiseen ei ole käytetty terävää paperiveistä, sivut ovat pääosin siististi leikattu auki, mutta revityt jäljet näyttävät, missä kohdassa lukuinto on laimentunut ja kokonaan loppunut sivulle 257. Viimeinen kappale, joka jää kesken alkaa näin.

”Iloa totuudesta kaikki ikävöivät. Olen oppinut tuntemaan useita, jotka ovat tahtoneet pettää, mutta en ainoatakaan, joka olisi tahtonut joutua petetyksi. Missä he siis ovat oppineet tuntemaan tämän onnellisen elämän, jolleivät”
Nyt tarvittaisiin paperiveitsi avaamaan yläreunan neljä yhteen liitettyä sivua, mutta jääköön tekemättä.

Lainaukset: Nathalie Sarraute Lapsuus. Otava 1984
Augustinuksen tunnustukset, latinasta suomentanut Otto Lakka. Werner Söderström 1947